KUMMU, ESSI: Hyvästi pojat

Kustantaja: Tammi 2017

Essi Kummu kirjoittaa knausgårdilaisessa hengessä pikkutarkkoja tunnustuksia elämänsä miehistä, suhteesta tyttäriinsä ja rakastumisesta naiseen. Eihän kirjan ”minä” tietenkään ole yksi yhteen kirjailija Kummun kanssa, mutta paljon omakohtaisuutta Hyvästi pojat -teoksessa saattaa silti olla.

Kertojan elämän marssijärjestys:

Pojat, älkää ymmärtäkö väärin, te olette merkittäviä monellakin tavoin ja jotkut teistä saattavat tuoksua melko hyviltä. Toiset teistä ovat tanssittavia, toiset eroottisia, toiset tekevät vain iloiseksi, varsinkin parrakkaat pojat (aijai, parrakkaat, mmh). Tämä on siis ollut elämäni läheisyyksien marssijärjestys 1) hevoset, 2) pojat ja 39 miehet ja lopulta 4) nainen, minkä kuulemisesta tyttäreni eivät ollenkaan ilahtuneet.

Miehiä on kertojan elämässä ollut monenlaisia. Oli virolainen kirjailija Ahto, joka osoittautui seksuaaliseksi pihtariksi. Oli oululainen Eino, joka riippui kiinni ja halusi enemmän kuin sai. Oli Viimeinen. Kaikkia miehiä tärkeämpi on kuitenkin eräs kuusipuu, jota kirjailija kosii ja jonka kanssa solmii avioliiton – kunnes tulee Seela.

Miessuhteiden ohella tärkeänä aiheena on äidin suhde itsenäistyviin tyttäriin. Etenkin tyttäristä vanhempi, 14-vuotias Alma, on ottanut perheessä johtajan aseman. Alma torjuu äidin lähestymisyritykset etovina, on kuuro puheille ja pyynnöille, määräilee, nolaa ja joskus täysin ennakoimatta ratkeaa hallitsemattomaan raivonhuutoon. Nuorempi tyttäristä, Tilda, näyttää hänkin luisuvan irti äidin otteesta. Äiti taas selvästi pelkää lapsiaan, ei uskalla vastustella kohtausten pelossa, ei jaksa viedä vaatimuksiaan loppuun saakka. Onhan tässä jotakin pahasti vialla?  

Kolmantena aiheena on teatteriesityksen valmistelu. Kirjan kertojan pitäisi kehitellä performanssin käsikirjoitusta samalla kun esitykseen valitut ihmiset harjoittelevat liikehtimään ja näyttelemään alastomina. Kirjailijaa ei vaadita riisuuntumaan (eikä hän siihen uskaltaudukaan), mutta muiden mutkattomuutta hän seuraa noloudensekaisen ihailun vallassa. Vaikka kertojan seksin kaipuu vaikuttaa ajoittain ylikorostetulta, hän taitaa kuitenkin kaivata enemmän toisen ihmisen turvallista läheisyyttä kuin itse aktia.

Essi Kummu (s. 1977) kertoo kirjoittavansa vain tosia asioita. Paljon keskustelua äitiyden ongelmista synnytti vuonna 2014 ilmestynyt teos Lasteni tarina, jossa Kummu kuvaa keskoskaksostensa syntymän jälkeen iskenyttä uupumusta, pelkoa ja vihaa. Hyvästi pojat -romaanissa rakastuminen naiseen herättänee eniten huomiota, vaikka kiinnostavampia olisivat hirtehiset kuvaukset miehistä ja ne raastavat tunteet, joita lasten itsenäistyminen äidissä herättää. Suorasukaista ja hauskaa tekstiä.

KUMMU, ESSI: Lasteni tarina

Kustantaja: Tammi 2014

Eräänä päivänä kahdeksanvuotias Aino kysäisee äidiltään, oliko hän vauvana ihana. Äiti menee täysin lukkoon eikä pysty vastaamaan. Vasta pari vuotta myöhemmin hän on valmis kertomaan lastensa tarinan.

Vuonna 2002 Essi Kummun elämä on mallillaan. Hän odottaa kaksosia, rientää korkokengät jalassa paikasta toiseen ja harrastaa riehakasta seksiä. Sitten lapset syntyvät runsaat kaksi kuukautta etuajassa ja tuskallinen odottelu alkaa – selviävätkö pikkuiset oravanpoikaset vai onko edessä viimeinen hyvästely sairaalan siunaushuoneessa? Tyttären kohdalla kehitys etenee hyvin, mutta pikkuveli tarvitsee hengitykseen koneen apua, saa aivoverenvuodon, joutuu sydänleikkaukseen, vaatii elvytystä kerran ja toisenkin. Äiti ei uskalla edes pitää lapsia ominaan, vaan kutsuu näitä syntymättömiksi. Hän olisi valmis luopumaan talosta, avioliitosta ja urasta, jos vain vastineena olisi pulska ja terve vauva.

Tilanne ei helpotu, kun lapset lopulta pääsevät kotiin. Essi kyllä ponnistelee ja hoitaa käytännön asiat, mutta uupuu uupumistaan. Hän pelkää joka hetki. Kovia ääniä, julkisia paikkoja, perhetapahtumia ja eteisiä – eteinenhän merkitsee sitä, että joku lähtee. Joskus sisimmässä nousee silmitön viha, halu lyödä ja tuhota.

Arjen rytmi oli huumaava, ja totuin hyvin pian myös hakkaavaan tunteeseen sisälläni. Totuin myös kausiin, joina ahdistuksen ja lamaannuksen tunteet valtasivat minut täydellisesti, ja se tuntui vähän samalta kuin jos joku tai jokin olisi nostanut molemmat kädet korvilleen sisälläni ja päästänyt suu auki siellä täyttä huutoa. Tuo huuto oli täynnä kauhua. Se oli sietämätöntä kauhua, tai jotakin nimeämätöntä pahaa, ja kokemus oli omituinen, sillä tuollaisina hetkinä mikään ulkopuolisessa maailmassa ei tuntunut vastaavan tunnetilani kanssa.

Sukulaiset kehottavat ottamaan rennosti, kaikkihan on hyvin. Se lisää Essin paniikkia: ehkäpä hän on viallinen ja äidiksi sopimaton? Vasta myöhemmin Essi lukee posttraumaattisesta stressireaktiosta ja tunnistaa omat oireensa. Hän on työntänyt epämukavat tunteet väkisin pois, vaiennut ja kestänyt, aivan kuten vanhempansa ja näiden vanhemmat. Suvun traditioon on kuulunut hyssyttää murheellista ja tarjota lohduksi pullaa, mutta nyt Essi haluaa katkaista kierteen. Surullisen on annettava surra, tunteista on puhuttava.

Lasteni tarina on rohkea teos, sillä Kummu paljastaa siinä itsensä ja sukunsa ytimiä myöten. Se on avartavaa luettavaa kenelle tahansa, mutta saattaa tarjota todellista apua niille, jotka ovat joutuneet vastaavanlaiseen tilanteeseen ja kokeneet vastaavanlaisia tunteita.