EILITTÄ, ANNA-MARIA: Tämäkin hämärä katoaa

Kustantaja: Atena 2022

Pienoisromaanissa Tämäkin hämärä katoaa seurataan kolmen ihmisen näkökulmasta kahta eri sukupolva ja kahta erilaista maailmaa. On helsinkiläinen uraohjus Lotta, joka on tottunut ylelliseen elämään ja pintaliitoon, ja ovat Lotan kahdeksankymppiset lappilaiset vanhemmat Vuokko ja Eino, joiden elämä on aina ollut vaatimatonta ja rauhallista. Lyhyiden lukujen otsikot kertovat, kuka kulloinkin on äänessä.

Lotta tekee pitkää työpäivää pörssimeklarina. Häntä eivät niinkään kannusta työ ja työtoverit, vaan hyvä palkka. Luksustalo, designtuotteet, eksoottiset ruoat ja kalliit viinit tuottavat hänelle iloa ja jopa turvallisuudentunnetta, mutta mistä tämä näyttämisenhalu juontuu?

Minun Pikku-Lottani. Omissa oloissaan viihtyvästä, mielikuvitusolennoille puhuvasta tytöstä kuoriutui suorittajaluonne. Enkä osaa sanoa, missä vaiheessa niin kävi, mutta yhtäkkiä oli kuin Lotan elämästä olisi tuosta vain nipistetty kaikki huolettomuus…. Hampaat irvessä hän tahkosi tätä elämää, enkä minä ymmärrä, mistä hän sen mallin otti.

Työongelmien ratkaiseminen tuntuu olevan Lotalla tärkeämpää kuin lasten toveiden täyttäminen, mikä tuottaa mielipahaa etenkin päiväkotia käyvälle Almalle. Jaksaako Lotta tarpeeksi tukea sosiaalisia taitoja vasta harjoittelevaa tytärtään? Lotan ja Riku-puolison omistautuminen työlle tuntuu rapauttavan myös avioliittoa - jopa parisuhdeloma tarkoittaa heillä suuntaamista eri kohteisiin. Loman ajaksi Vuokko ja Eino kutsutaan hoitamaan lapsia.

Rovaniemen kasvatti Eino löysi aikoinaan Vuokkonsa Pohjanmaalta ja ihmettelee toisinaan yhä vaimonsa omalaatuisuutta. Eino on pidättyväinen ja sovitteleva, puuhakas ja järjestelmällinen. Teräväkielinen Vuokko taas ärtyy helposti pikkuasioista, inhoaa talvea ja juhlapyhiä, mutta nauttii luonnon ilmiöistä ja jaksaa puhella jopa variksille ja kukille. Vuokko ei ole kovin käytännöllinen, mutta onneksi Eino pitää kodin kunnossa.

Keskityn pohtimaan ja tarkkailemaan, enkä sen vuoksi ehdi niin paljon muuta… Ihailen kyllä kädentaitoja, mutta minulla ei niitä juurikaan ole. En ole koskaan tuntenut vetoa alinomaiseen puuhasteluun, mieluummin oikaisen sohvalle, annan kaappikellon nakuttaa ja mietin omiani.

Vuokon ja Einon pitkäaikainen ystävä on ikätoveri Valo, joka hänkin taitaa pohjoisen murteen kiemurat. Vetreä leskimies huolehtii talon kunnosta, kiipeää tarkastamaan katon ja puhdistaa rännit. Hän on myös piristävää seuraa iloisen luonteensa ja komean ulkomuotonsa ansiosta ja voikin kysyä, kumpi on Valoon ihastuneempi – Vuokko vai Eino? Valon joutuminen sairaalaan on kova isku, mitä pahentaa koronapandemian mukanaan tuoma vierailukielto.

Vuokon, Einon ja Valon välityksellä kirjailija puhuu vanhenemisesta. He kaikki ovat kokeneet omaisten ja ystävien menetyksen, surun, vakavan sairauden, kehon vähittäisen rapistumisen, lisääntyvän kipuilun ja voimattomuuden. Heitä ei kuolema pelota, vaan heille olisi päinvastoin armoa päästä pois elämästä, jossa toivoa paremmasta ei kertakaikkiaan enää ole.

Kenties kaiken tämän tarkoitus on tehdä elämästä lopulta niin ikävää, että olemme valmiita siitä omin tahdoin luopumaan. Pikkuhiljaa olemiseemme tarttuneet, aluksi vähäisiltä tuntuneet vaivat ja kolotukset valtaavat meissä yhä enemmän tilaa.

Eilittä kuvaa lempeästi ja hienovaraisen humoristisesti toisaalta ihmisten normaalia arkea ja toisaalta lähestyvää muutosta, jossa arvot on punnittava uudestaan. Henkilöhahmot kasvavat yllättävän moniulotteisiksi, mutta keskeisin ja kiinnostavin on kyllä Vuokko. Vai olisiko se sittenkin viisaudellaan yllättävä kuusivuotias Alma?

Vielä pari ajatusta mietittäväksi:

Onko tarkoituskin, että jäämme toisillemme arvoituksiksi? Katsomme toisessa vain heijastusta itsestämme ja samalla jätämme huomioimatta sen, mitä todella näemme.

Ihmiset tapaavat kohdella meitä niin kuin annamme itseämme kohdella.

 

EILITTÄ, ANNA-MARIA: Kun olen poissa

Kustantaja: Atena 2019

Olen Ilona, 46 vuotta, olen perheenäiti, juristin vaimo ja äidinkielenopettaja, olen kuollut.

Ilona on ruumiinavauspöydällä. Olo ei ole sen kummempi kuin hammaslääkärin tuolissa, vaikka koko ajan tietääkin mitä tapahtuu. Pään täyttävät pikemminkin erilaiset huolet: kirjaston kirjat ovat palauttamatta, koti jäi kiireisen lähdön vuoksi sekasotkun valtaan, viimeinen ateria ei ollut kovin merkittävä, viimeiset sanat arkipäiväisiä. Eihän hän voinut tietää lähtönsä hetkeä ja saada kaikkea kauniiseen pakettiin sitä ennen!

Ruumishuoneelta Ilona poistuu nopeasti. Hän kulkee seinien ja ovien läpi, hän lentää. On käytävä katsomassa, miten läheiset selviävät tilanteesta (ja miten hoitavat kotia). Kuinka rakkaalta tuntuukaan aviopuoliso Turkka, kuinka komea hän onkaan! Miten rakkaita lapset, johtajatyyppi Anna ja muita sivusta tarkkaileva Lauri! Miten kiitollinen saakaan olla ajasta, jonka on heidän kanssaan saanut viettää! Miten mielellään sitä olisi vielä jatkanut!

Mielitekoja Ilonalla yhä on, mutta ei onnistu häneltä punaviinin juonti tai pikkusikareiden tupruttelu. Hän voi kylläkin kosketella ja siirrellä esineitä, availla lukkoja. Hän voi horjua tuulenpuuskassa. Hän voi tuntea olonsa epämukavaksi kylmässä ulkoilmassa ja kotoisaksi sohvalla torkkupeiton alla. Hän voi lukea salaisia papereita ja kirjeitä.

Ilonalle paljastuu vasta kuoleman jälkeen asioita, joita häneltä on salattu ja joista varsin monet muut ovat tienneet. Jotain omaan elämään läheisesti liittyvääkin. Ilona loukkaantuu syvästi ja tuntee läheisiään kohtaan hetken suoranaista kiukkua. Muitakin tunteita velloo sisimmässä eri tilanteissa, joskus vastenmielisyyttä, joskus mustasukkaisuutta ja joskus kaunaa.

Minä tarvitsen nyt kirkasta yötä ja taivaan syvyydessä sykkiviä tähtiä. Ne saisivat minut asettamaan asiat oikeaan mittakaavaan. Tyynnyttäisivät minut ajattelemaan itseäni pienenä maailman kaikkeuden osasena, hiukkasena, jolla on oma erityinen mutta ohikiitävä hetkensä vuosituhansien jatkumossa. Ei enempää mutta ei vähempääkään.

Kun kuukaudet vierivät, alkaa Ilona ihmetellä viipymistään välitilassa. Eikö hän osaa edes kuolla oikein? Pitääkö tehdä kauppoja Jumalan kanssa? Vai onko niin, että eteenpäin pääsee vasta sitten kun tietää omaisten saaneen elämästään uudelleen kiinni ja pärjäävän?

Eilitän teos on ihastuttavan arkinen ja rauhallinen. Ote on lähes ironinen: kuolema ei olekaan kuolemanvakava juttu! Ei ole pelkoa eikä synkkyyttä, vaan kauneutta ja rakkautta.

Enkä minä anna anteeksi mitään, koska mitään anteeksiannettavaa ei ole, enkä pyydä anteeksi mitään, koska kaikki on jo anteeksi annettu. Mutta minä lausun hiljaisen, painokkaan rukouksen, joka on pitkä ja rönsyilee kuin elämä itse. Minä rukoilen kaikkien rakkaitteni puolesta samalla, kun tiedän. että rukoukseni on turha, koska sekin on jo ennalta kuultu ja aavistettu.

Anna-Maria Eilittä (s. 1975) vaihtoi rahoitusalan työt teologian opiskeluihin Helsingin yliopistossa ja viimeistelee siellä nyt maisteriopintojaan. Hän kuvailee itseään paljon rukoilevaksi ja ihmetteleväksi humoristiksi, joka ei ota itseään eikä maailmaa liian vakavasti. Kun olen poissa -romaani on hänen esikoisteoksensa.