Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi vs. Auringon ydin

Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi 2000 Tammi 268 s.
lainattu kirjastosta

Adrenaliini on hetkeksi selvittänyt pään mutta nyt kun koetan kaivaa avaimia esiin, sormet tuntuvat talousnakkinipulta. Nainen on menossa kohti porttikäytävää, ja se sopii minulle, koska kännisessä päässäni kehrää puutuneen pakkomielteinen uteliaisuus. Odotan hänen häipyvän kongiin ja kurkistan roskalaatikoiden katveeseen.
Nuori poika nukkuu asvalttipihassa, roskalaatikoiden kupeessa. Hän piirtyy pimeään vain hennosti varjoista erottuvana mustana hahmona. 
Astun lähemmäksi, ojennan käsivarttani. Hahmo ilmeisesti kuulee askeleeni ja nostaa hetkeksi heikosti päätään käpristyneestä asennostaan, avaa silmänsä, ja minä oivallan vihdoinkin mikä se on.
Se on kauneinta mitä olen koskaan nähnyt.
Tiedän heti että haluan sen. 

Johanna Sinisalo: Auringon ydin 2013 Teos 337 s.
ostettu uutena

Kun koetan pitää edes sieraimiani mustan veden pinnan yläpuolella, se vie minulta niin paljon energiaa, että jokainen pienikin vastoinkäyminen lähes luhistaa. Jos lusikka putoaa lattialle kun syön aamupuuroani, saan kyyneleet silmiini. Kun maskara tahrii taas kerran alaluomeni, paiskaan viattoman harjan pöytään. Olen säpsähtelevä ja ärtyisä; en voi sille mitään, että saan puistatuksia koulutovereideni käytöksestä ja kaikkialta tunkevista vaatimuksista. Vaikka olen ollut jo vuoden eloi-opistossa, ja minun olisi kai pitänyt tottua tiettyihin asioihin, ne kiristävät hermoni äärimmilleen.
Ensiksikin meikkaaminen. Pystyn kyllä ymmärtämään, että elämään kuuluu ikävystyttävää samojen asioiden toistamista. Joka päivä on saatava ruokaa, vaikka juuri edellisenä päivänä olisi syönyt valtavan aterian. Se on ymmärrettävää, koska keho tarvitsee jatkuvasti energiaa. 
Mutta eloisen täytyy joka aamu tummentaa ripset ja kulmakarvat, peittää iho värillisellä voiteella, puuteroida nenän ja otsan kiiltoa näkymättömiin pitkin päivää ja värjättävä yhä uudelleen huulet. Illalla taas täytyy puhdistaa kaikki pois. Aivan kuin antiikin myytin Sisyfos, joka kierittää Helvetissä vuoren huipulle isoa kiveä, ja kivi kuitenkin kierii aina takaisin alas.
Laskin kerran huvikseni, että jos käytän päivässä tunnin tähän touhuun, kahdessa vuodessa minulta on viety kuukausi elämästäni silkkaan joutavuuteen.

Ennen päivänlaskua ei voin alussa valokuvaaja Mikael löytää kerrostalon pihalta peikon, joka hänen on pakko saada omakseen. Peikko saa nimen Pessi Yrjö Kokon kirjoittaman sadun mukaan. Vaikka ihmisen ja peikon yhteiselo ei ole ongelmatonta, Mikael on aivan huumaantunut uudesta asuintoveristaan. Hän ei enää välitä paljon mistään muusta, entinen ihastuskin haalistuu merkityksettömäksi.

Auringon ydin sijoittuu vuoden 2013 Suomen Eusistokraattiseen Tasavaltaan. Niin kuin valtion nimestäkin voi päätellä Suomen Eusistokraattinen Tasavalta ei ole nykyisen Suomen kaltainen melko tasa-arvoinen ja vapaa maa vaan kansalaisia valvotaan tiukasti. Nautintoaineet ovat kiellettyjä, ja chili on äärimmäisen vaarallinen huume. Naisten tehtävä on miellyttää ja palvella miehiä.

Luin marraskuussa Johanna Sinisalon esikoisteoksen ja uutuusromaanin peräkkäin. 13 vuotta ja kuusi teosta näiden kahden välillä näkyivät ja mielestäni hyvinkin positiivisesti. Luin kirjat aikajärjestyksessä, joten ensin oli vuorossa vuonna 2000 Finlandiankin voittanut Ennen päivänlaskua ei voi. Se on kiinnostanut minua ainakin melkein ilmestymisestään lähtien, mutta en sitä kuitenkaan ole saanut luettua. Fantasia oli kirjan ilmestymisen aikoihin kovinkin lähellä sydäntäni ja pidän kyseisestä genrestä vieläkin, vaikka sitä aiempaa harvemmin luen, joten täytyihän minun lukea tämä harvinainen Finlandialla palkittu fantasiateos, joka on vieläpä Sinisalon esikoisromaani. Auringon ydin on kiinnostanut minua siitä lähtien, kun kuulin kirjan idean, ja kiinnostusta lisäsi vielä se, että kävin kuuntelemassa kirjamessuille Johanna Sinisalon haastattelua uuden kirjansa tiimoilta.

Ennen päivänlaskua ei voin aloittaa lausahdus: "Alan hätääntyä.", kun taas Auringon ydin alkaa hieman monisanaisemmin virkkeellä: "Nostan hamettani, raotan pikkuhousujen kuminauhaa ja työnnän etusormella näytepalan testiin." Sanoisin, että jälkimmäinen aloitus on kiinnostavampi. Se sai ainakin minut miettimään, mistä on kyse. Ensimmäinenkin lause herättää kysymyksiä, mutta se ei anna vielä lupausta mistään kovinkaan omaperäisestä. Toinen aloitusvirke kihelmöittää varsinkin sitten, kun lukija saa tietää, mistä on kyse.

Molemmissa Sinisalon romaaneissa on hyvin samantyyppinen kerrontaratkaisu. Kirjoihin on siroteltu tietokirjatekstejä ynnä muuta materiaalia, joka ei varsinaisesti vie tarinaa eteenpäin, mutta antaa tietoa tarinan taustasta. Molemmat kirjoista ovat vaihtoehtohistorioita. Sinisalon uusimmassa koko Suomen (tai kirjan mukaan Suomen Eusistokraattisen Tasavallan) yhteiskuntajärjestys on erilainen kuin todellisen Suomen. Vanna elää vuotta 2013, mutta naisten asema on hyvin paljon alistetumpi kuin nyky-Suomessa. Sinisalon esikoisromaanissa maailma on muuten todellisen kaltainen, mutta peikkoja on olemassa. Ennen päivänlaskua ei voi menee siis enemmän maagisen realismin puolelle, kun taas Auringon ydin on dystopiaromaani.

Ennen päivänlaskua ei voi kerrotaan enimmäkseen Mikaelin näkökulmasta ja minä-muodossa. Auringon ytimessä minä-kertojana vuorottelevat Vanna/Vera ja Jare. Vanna kirjoittaa myös kirjeitä siskolleen Mannalle, joka on kadonnut, ehkäpä kuollut. Sinisalolle on ilmeisesti hyvinkin tyypillistä ujuttaa kirjaan tietokirjatekstejä, blogitekstejä ym. mausteita. Ensimmäisessä lukemassani Sinisalon kirjassa Enkelten verta blogitekstit olivat olennainen osa kirjaa, ja näissä molemmissa marraskuussa lukemissani on myös samantyyppinen kerrontaratkaisu. Esikoisromaanissa tämä teki kuitenkin varsinkin alun kerronnasta harmittavan katkonaista, mutta Auringon ytimeen sanakirjamääritelmät, kirjeet, kuulustelupäiväkirjat yms. ratkaisut sopivat hyvin ja tekivät kerronnasta vaihtelevaa. Mielestäni Sinisalo on oppinut käyttämään näitä kerrontaelementtejä paremmin, sillä pari vuotta ilmestyneeseen Enkelten verta -kirjaankin ne mielestäni sopivat esikoisteosta paremmin.

Esikoisromaanissa eläinsuojelu on ajoittain esille nouseva aihe, ja Sinisalon uutukaisessa naisten oikeudet on hyvinkin tärkeä teema. Vaikka Auringon ytimen naiset ovat todella sorretussa asemassa, Vanna kritisoi painokkaasti naisten roolia. Hänen on elettävä yhteiskunnan odotusten mukaan, koska on turvallisempaa näytellä pinnallista feminaista, mutta oikeasti häntä kiinnostaa tieto eikä hän ole lainkaan innostunut miesten viekoittelusta, häävalmisteluista tai huolitellusta ulkomuodosta. Feminaisen ulkokuoresta on kuitenkin hyötyä laittomissa chilikaupoissa, sillä kukaan ei osaa epäillä eloisen kauppaavan kiellettyä huumetta. Hän voi puhua epäilyksiä herättämättä miehille, sillä miesten liehittely kuuluu hänen osaansa.

Kummassakin kirjassa ovat läsnä erilaiset riippuvuudet. Ennen päivänlaskua ei voin Mikaelia voi sanoa seksiriippuvaiseksi ja Auringon ytimen päähenkilöillä on kummallakin oma addiktiohistoriansa. Vanna on vieläkin riippuvainen kapsaisiinista ja Jare on riippuvainen riskinotosta. Jaren addiktio ilmenee ensin Kansallisloton pelaamisena ja myöhemmin chilin diilaamisena.

Auringon ydin oli yksi parhaita kotimaisia viime vuonna lukemiani kirjoja, mutta Ennen päivänlaskua ei voi jäi vain keskinkertaiseksi lukukokemukseksi. Naisten oikeuksia käsittelevä dystopia on vain enemmän minun juttuni kuin suomalaisen mytologian henkiinherättävä romaani, ja mielestäni Johanna Sinisalo on kehittynyt kirjailijana huimasti. Sinisalon uusin on juoneltaan jännittävämpi kuin hänen esikoisteoksensa, joka ei onnistunut liimaamaan minua ääreensä. Varmasti on ihmisiä, jotka pitävät Sinisalon esikoisteosta loistavana, mutta minä en vain satu kuulumaan niihin. Enkelten verta ja Auringon ydin ovat kuitenkin olleet niin paljon minun makuuni, että ehdottomasti aion lukea Sinisaloa jatkossakin. 

Ennen päivänlaskua ei voi on näkynyt muun muassa näissä blogeissa: Kirjavinkit, Kaleidoscope, Kirjakko, Morren maailma, Yöpöydän kirjat, Luettua, Kaiken voi lukea!, Jokken kirjanurkka ja Amman lukuhetki.

Auringon ydintä on maisteltu muun muassa seuraavissa blogeissa: Lukutoukan kulttuuriblogi, Aamuvirkku yksisarvinen, Booking it some more, Lukuneuvoja, Kirjasfääri, Eleonooran luetut, Villasukka kirjahyllyssä, Hallanhenki, Kannesta kanteen, sivusta sivuille, Mari A:n kirjablogi ja Kirjakaapin kummitus.

Johanna Sinisalo: Enkelten verta

kansi: Hannu Mänttäri & Miika Immonen

Johanna Sinisalo: Enkelten verta 2011 Teos 273 s.
lainattu kirjastosta

Mutta itseeni kohdistuvaa epämukavuutta, onnettomuuksia ja vääryyttä en halua kohdata. Se lienee minun ja koko muun maailman yhteinen piirre. Haluaisimme siirtää kaikkien epämiellyttävien totuuksien myöntämistä loputtomiin.
Ehkä viime aikojen tapahtumat ovat olleet merkki siitä, että olen väistellyt ja töninyt ikävyyksiä luotani niin kauan, että jokin kosminen tinki on vihdoin tullut ylitsevuotavan täyteen.
Siitä on yhdeksän päivää, kun havaitsin pesän tyhjenneen. 
Yhdeksän päivää, kun näin sinisten valojen välkkyvän Toivonojalla.
Asiat tapahtuvat nipuissa. Hyvä onni tuottaa lisää hyvää, ja onnettomuus poikii aina toisen.
Pesille meno on nyt kuin tietäisi suurvaltojen uhitelleen toisilleen jo pitkään, niiden asettaneen kellonajan jonka jälkeen ohjukset lähtevät siiloistaan mikäli vastapuoli ei taivu vaateisiin, ja nyt tuo kirjaimellinen deadline on käsillä ja minun pitää avata televisio ja katsoa uutisista, onko maailmanloppu tullut.

Orvon mehiläispesä on salaperäisesti tyhjentynyt ja vain kuollut kuningatar on jäänyt jäljelle. Mehiläisten joukkokatoamisista on kerrottu uutisissa. Onko tämä mystinen ilmiö saapunut nyt myös Suomeen ja Orvon mehiläistilalle? Orvo ei halua uskoa siihen. Orvon poika Eero on vannoutunut eläinaktivisti, joka pitää eläinoikeusblogia. Eeron mielipiteet herättävät voimakkaita tunteita sekä puolesta että vastaan. Eerolle on tapahtunut jotakin, mikä painaa Eeron isän mieltä. Orvo löytää reitin toiseen todellisuuteen. Voiko Orvo kuitenkaan paeta vai onko hänen kohdattava raadollinen todellisuus?

Luimme Annikan ja Kristan kimpassa Johanna Sinisalon Enkelten verta. Minun on monen vuoden ajan tehnyt mieli tutustua Johanna Sinisalon teoksiin, sillä ne ovat kuulostaneet juuri sellaisilta, joista voisin pitää. Minulla on tällä hetkellä kirjastosta lainattuna myös Ennen päivänlaskua ei voi, joten hyvin todennäköisesti jatkan pian tutkimusretkeäni Sinisalon maailmaan.

Millainen ensikosketukseni Johanna Sinisaloon sitten oli? Enkelten verta tarjosi paljon tietoa ja hivenen maagisuutta. Annikan ja Kristan mielestä kirja oli ehkä liiankin tietokirjamainen, mutta minua varsinkin Eeron kirjoittamien blogitekstien tieto-osuus kiehtoi. Mehiläisiin liittyvät myytit ja niiden elintavat eivät ehkä kiinnostaneet niin paljon, mutta en minä niistäkään lukiessani haukotellut tylsistymisestä.

Tapahtumia avataan hiljalleen. Minä-kertojana toimiva Orvo tiputtelee pikkuhiljaa vihjeitä siitä, miten on käynyt. En ole varma, oliko tämä ensimmäinen kerta, kun luin kirjan, jossa tavallisten kerrontaosuuksien väliin on upotettu blogitekstejä. Tähän kirjaan tällainen kerrontaratkaisu sopii erinomaisesti. Jos EVKA:n (Eläinten vallankumousarmeija) toiminnasta olisi kerrottu tavallisen kerronnan tavoin, kirjasta olisi ehkä tullut liian tietokirjamainen. Nyt tunsin Eeron kiihkon ja blogin kommentit kertoivat vastakkaisista mielipiteistä. Lopussa kirjailija kertookin, että osa eläinoikeuskeskustelujen aineistoista perustuu oikeisiin Internet-keskusteluihin. En ole yllättynyt, sillä tämän kirjasta aistii. Huomasin myös yhtäläisyyksiä kirjan blogiteksteissäkin mainitun Jonathan Safran Foerin Eläinten syömisestä -teoksen kanssa.

Eläinten oikeuksien tunnustamista, tai oikeastaan tunnustamatta jättämistä, argumentoidaan täysin samoin kuin joskus kaukaisina aikoina valkoisesta poikkeavien ihmisrotujen alemmuutta. Tai vaikkapa naisen.

Eläinten oikeudet ovat asia, jotka herättävät paljon tunteita ja ajatuksia minussa ja varmasti myös monessa muussa ihmisessä. Pystyin hyvin ymmärtämään Eeron ajatuksia, vaikka hänen käyttämänsä keinot olivat makuuni liian radikaaleja. Ennen kaikkea ajattelen, että lihatuotannon haitoista olisi valistettava ihmisiä. Mutta entä silloin, kun kukaan ei suostu kuuntelemaan, sillä totuus on liian karmiva? Mitä silloin on tehtävä? Eero ja EVKA valitsevat teot ennemmin kuin sanat tai oikeastaan he käyttävät tekoja, kun sanat eivät ole saaneet muutosta aikaan. Heidän päälleen ryöppyää paljon vihaa ja vastalauseita. Heidän tekojaan kritisoidaan vääriksi ja heidän suunsa pitäisi kommentoijien mielestä tukkia, sillä se pilaa ihmisten elinkeinon. Mielessäni kaikui vain, mutta entä eläimet. Lihatuotannossa ei ole kyse vain elinkeinosta vaan elävistä olennoista. Millaiset lehmien, sikojen ja kanojen olot ovat ja miten ne teurastetaan? Silmien sulkeminen olisi niin paljon helpompaa, sillä silmien ollessa auki niiden eteen avautuu liiankin kammottava todellisuus. Eeron blogitekstit ovat provosoivia, mutta ainakin ne herättävät keskustelua. Ne eivät jätä ketään kylmäksi, vaikka osa kommentoijista yrittää kiivaasti kieltää blogitekstien asiapitoisuuden. Näitä asioita pohdistelin paljon kirjaa lukiessani, mutta en kirjoita näistä jutuista enempää tähän bloggaukseen. Tämä on kuitenkin kirjabloggaus, ja Enkelten verta -kirjassa oli muutakin. Sinisalon kirja on fiktiota, mutta Enkelten verta -romaanin tekstiä ei voi täysin pitää vain kirjailijan mielikuvituksen tuotoksena. Faktan ja fiktion sekoittaminen tekikin kirjasta minulle unohtumattoman lukuelämyksen.

Mutta mihin ihmeeseen vedetään sitten raja, jos aletaan antaa eläimille oikeuksia? Ihmisoikeudet on helppo ymmärtää, sillä ihminen on laji, joka on tietoinen ja käyttäytyy tietoisen olennon tavoin. Eläimet ovat lähempänä koneita ja robotteja. Kuten tietokoneet, ne reagoivat ulkoiseen maailmaan monimutkaisilla tavoilla, mutta niillä ei ole "ketään kotona". Eihän niillä ole kieltä, tiedettä, taidetta, teknologiaa, minkäänlaista kulttuuria. Näkyykö niiden viisaudesta muka todisteita? Missä ovat katedraalit ja monumentit? Eläimillä on vaistoja ja refleksejä, vain ihminen tekee valintoja. 

Ihmettelin kuitenkin, miksi Eero piti anonyymia blogiaan niin helposti tunnistettavalla nimimerkillä. Hän kertoo ensimmäisessä blogissaan koko nimensä ja toisen blogin pitäminen nimimerkillä ET on melko paljastavaa. Eero vihjailee jo ensimmäisessä blogissaan perustaneensa uuden blogin. Sitten nettiin ilmestyy eläinoikeusblogi, ja sitä pitää ihminen, jonka nimimerkkinä ovat Eeron etu- ja sukunimen alkukirjaimet.  

Suosittelen kirjaa lukijoille, jotka kaipaavat realismia pienellä ripauksella maagisia mausteita eivätkä pety, jos kirja antaakin enemmän kuin vain tavan paeta arkielämää. 

Kristan mietteitä voi käydä lukemassa Lukutoukan kirjablogista ja Annika on kirjoittanut kirjasta Rakkaudesta kirjoihin -blogissaan.