| kansi: Martti Ruokonen |
lainattu kirjastosta
Vanha vuosi kaatui hautaansa. Se vajosi muiden menneiden vuosien sekaan ja sulautui koristeellisiksi kiteiksi ikkunansyrjään. Balettikoululaiset vetäytyivät lomalle, samalla katosivat opettajan kovaärräiset ranskankieliset sanat ja pienten oppilaiden hymyt. Päivisin balettikoulu pysyi pimeänä, mutta iltaisin joku kävi tunnollisesti sytyttämässä valot suureen saliin.
Asuntoon kurkottava valo häiritsi Juliettea. Illasta toiseen sali oli täysivalaistu, ja siellä harjoitteli tyttö, jonka hän oli nähnyt aiemminkin. Tuo kummallinen, oudosti käyttäytyvä tanssija.
Tyttö venytteli innottomasti kokeili asentoja ja teki pieniä hyppyjä. Ne kaikki olivat ponnettomia, suorastaan laiskoja. Kuin tyttö olisi tehnyt kaiken vain näön vuoksi.
Lopulta lapsi lakkasi harjoittelemasta. Se käänsi päänsä ikkunaan päin ja ryhtyi tuijottamaan Dmitrin asuntoa kohti. Katse oli tyhjä, eikä huulilla ollut jälkeäkään siitä hymystä, joka koristi balettikoululaisten kasvoja niinä iltoina, kun salista kaikui musiikki ja pienistä töppösistä lähtevä suhina. Lasta tuntui häiritsevän yhtä paljon Julietten läsnäolo kuin Juliettea lapsen yksinolo.
Ranskalainen oopperaohjaaja Juliette Roche muuttaa Venäjälle, maahan, josta tulee Juliettelle suuri pyörivä teatterilava, joka vaihtoi kasvojaan aina kun oli tottunut edellisiin. Juliette kohtaa Dmitrin, oopperalle omistautuvan baritonin, ja heidän välilleen kehkeytyy jännite, joka alkaa nektariinin puraisusta. Onko heidän suhteensa todellista suurta rakkautta vai haluaako Juliette Dmitriltä jotakin, mitä Juliette ei ikinä voi saada?
Tyypilliseksi rakkaustarinaksi Veristen varjojen oopperaa ei ainakaan voi kutsua. Keskiössä on Julietten ja Dmitrin suhde, mutta kirjassa on muitakin tärkeitä teemoja. Julietten äiti yritti muovata tyttärensä omien haaveidensa mukaan, mutta Juliette ei halunnut oboen soittajaksi tai sopraanoksi. Äidin vaatimukset vainoavat Juliettea edelleen tuonpuoleisen rajan takaakin. Juliette sopeutuminen uuteen kotimaahansa ei suju ruusuisesti, vaan Ranskan ja Venäjän kulttuurien välillä on syvä kuilu, jonka ylittäminen ei ole helppoa.
Veristen varjojen ooppera toi Saran mieleen Black Swanin. Voin yhtyä Saran mielipiteeseen, sillä Mehrin esikoisteoksen tunnelmassa on todellakin jotakin samankaltaista painostavuutta ja ahdistavuutta kuin Natalie Portmanin tähdittämässä elokuvassa. Lukijan mieleen jää kysymys, mikä on todellista, mikä ei.
Ihailen Marissa Mehrin tapaa käyttää kieltä. Kirjan kieli on sulavaa ja helppoa, mutta silti siinä on jotakin utuisen kaunista. Mehrin käyttämät kielikuvat ovat omaperäisiä ja sopivia juuri tämän kirjan ilmapiiriin.
Veristen varjojen ooppera on kuin uni tai harhakuva. Todellisuus ja kuvitelma sekoittuvat, ja niiden rajaa on mahdoton erottaa.
Muissa blogeissa: P.S. Rakastan kirjoja ja Kulttuuri kukoistaa. Marissa Mehrin omaan blogiin voi käydä tutustumassa täällä.