Maanantain pakastepizza

Pakastepizza helpottaa sikäli kivasti arkea, että täydellinen pizzan on pöydässä puolessa tunnissa ulko-oven avaamisesta.

Etukäteisvalmisteluina joutuu tietysti tekemään (joskus aiemmin) isomman satsin pizzataikinaa, josta ensimmäisen kohoamisen jälkeen on laittanut sopivia annoksia pakastusrasioissa pakkaseen. Kun taikinan ottaa aamulla huoneenlämpöön, on se illansuussa juuri sopiva kaulittavaksi ja uuniin.

Tänään pizzan päällä oli uuniin mennessä vain tomaattikastiketta sekä puna- ja keltasipulia. Uunista tullessa lisättiin rucolaa, granaattiomanaa ja savustettua fetaa.

Fenkolia, kurkkua ja granaattiomenaa

...ja retiisiä ja persiljaa eli kaikkea hyvää. Ei voi olla pahaa - eikä ollutkaan. Päinvastoin se oli ihan täydellinen salaatti pizzan kanssa.

Olen todella ihastunut keittiömme uusimpaan apuriin, mandoliiniin eli kasvisten viipalointivehkeeseen, jota Chez Mariuksen Marius kuvaili kaunistellusti: "kamalan ruma, mutta paras". Ja oli ihan oikeassa. Laite näyttää muoviselta tv-shop-rimpulalta, mutta leikkaa kuin ajatus.
   

1 fenkoli
1/2 granaattiomena
1/2 kurkku
4 retiisiä
silolehtipersiljaa
1/2 limen mehu
oliiviöljyä
suolaa

Halkaise fenkoli ja leikkaa ohuiksi siivuiksi. Poista kurkusta siemenet ja viipaloi. Siis kurkku, ei siemeniä. Siemenet maustavat hyvin juomaveden. Viipaloi retiisit mandoliinilla tai veitsellä paperin ohuiksi.

Yhdistä astiassa fenkolit, kurkku, retiisit ja revitty silolehtipersilja. Sekoita joukkoon limen mehu ja pari lorausta oliiviöljyä. Mausta ripauksella suolaa ja viimeistele salaatti fenkolin karvatupsuilla.

Kyyhkyjä isänpäivänä

Isänpäivänä meillä nautittiin appiukoltani saamiamme pohjalaisia kyyhkyjä, perunapalsternakkapyrettä, granaattiomena-karpalokastiketta ja karamellisoituja sipuleja.

Aloitin ruoan jo perjantaina sulattamalla kyyhkyt ja maustamalla ne lauantaina suolalla, pippurilla ja tuoreella timjamilla. Sunnuntaina linnut saivat paistopinnan valurautapannulla ja jatkoivat kypsymistä savipadassa viinitilkan kera. Kyyhkyt olivat 175-asteisessa uunissa kolmisen varttia.

Kyyhkyjä oli hieno syödä jo pelkästään siksi, että niitä saa niin harvoin. Maku oli erinomainen - yllättävän riistamainen ja metsäinen. Siitä löysi sekä maksan että sienten aromeja. Rakenteeltaan liha muistutti tiheäsyistä kanaa; maultaan ei yhtään. Kuin todisteena ruoan alkuperästä linnuista löytyi yksi hauli, joka oli päivänsankarille kuin manteli joulupuurossa. Kuvassa näkyy myös kivasti kyyhkyn noutaneen koiran pieni kulmahampaan jälki.

Valmistin kastikkeen yhdistämällä kattilassa yhden granaattiomenan siemenet ja puolisen desiä karpaloita. Nuijin marjat perunanuijalla ja paseerasin tiheän siivilän läpi. Kiehuttelin mehua hiljakseen, kunnes suurin osa nesteestä oli haihtunut ja mehu muuttunut paksuksi. Maustoin kastikkeen aavistuksella suolaa ja mustapippuria ja vatkasin joukkoon nokareen voita.

Ohje karamellisoiduille sipuleille löytyi täältä.

Viinivalintani ruoalle oli hiukan tavallisuudesta poikkeava: sveitsiläinen pinot noir. Kun maassa, joka ei todellakaan ole perinteinen viinimaa, valmistetaan viiniä tunnetusti vaikeasta rypäleestä, eivät odotukset olleet kovin korkealla.

Eivätkä ne ylittyneet. Periaatteessa ajatukseni riittävän kevyestä viinistä, joka ei peittäisi kyyhkyn hienoa makua, toteutui. Hiukan voimakkaampaa viiniä ruoka olisi kyllä kaivannut.

 

 

Isänpäivälahja oli huolella valittu ja joka luvussa oli mukana myös "to do with kids"-osio. Mielessä on selvästikin ollut se hiukan suurempi keittiöpuutarha, joka jossakin tulevaisuudessa odottaa. Toivottavasti jo pian.

Ankkaa, rusinapolentaa ja granaattiomenasiirappia

Viime vuoden pikkujouluissa tunsin ehkä elämäni pahimman annoskateuden. Söin itse ihan OK siikaa, mutta vierustoverillani oli lautasella täydellisen hyvää ankkaa: kypsän mureaa, eikä ollenkaan rasvaisen niljakasta, kuten ankka monesti ravintolassa on. Onneksi sain maistettua sitä useamman suullisen.

Jostain syystä kuvittelin, että jos ankasta voi saada näin hyvää ruokaa, pystyisin itsekin sitä tekemään. Asiat eivät menneet kuitenkaan ihan suunnitellusti.

Paistoin ankanfileen kaikkien ohjeiden mukaan, eli kylmällä pannulla omassa rasvassaan. Tulos oli juuri sellainen punaisen verinen ja sitkeä, jota ei odotettu.

Rusinapolentasta tuli mannapuuroa sattumilla. Maku ja ulkonäkö olivat kuin suoraan suomalaisesta perinneruokakirjasta.

Oheen tekemäni siirappi granaattiomenasta ja tähtianiksesta ei varsinaisesti epäonnistunut, muttei ollut myöskään kovin erikoista, saati että se olisi pelastanut ruokaa.

Olin varannut ruoan seuraksi arvoisensa juoman eli Estrella Dammin Inedit -oluen, jonka suunnittelussa on ollut mukana El Bulli -ravintolan Ferran Adriàn. Olut on tehty gourmetruoan seuralaiseksi. Sen valmistuksessa on käytetty sekä ohraa että vehnää, ja mausteina on mm. korianteria ja appelsiininkuorta.

Inedit sopi kokonaisuuteen mainiosti. Se oli yhtä suuri pettymys kuin valmistamani ankka ja polenta. Olut oli kivan mausteinen ja vehnäinen, muttei mitään enempää.

Parempaa kuin Koff? Ehdottomasti. Hintansa väärti? Ehdottomasti ei. Toisaalta, harva meistä pääsee tämän lähemmäs El Bullia.

Salviataimen ja ohrahöystö

Taimenen mausteeksi ei ollut kovin paljoa valinnan varaa. Ulkona alkaa olla sen verran talvi, että yrteistä on kunnolla hengissä enää salvia, joka onkin ihmeen hienossa kunnossa.

Tungin salviaa kalan kylkiviiltoihin sekä vatsaan ja paistoin nopeasti kuumassa uunissa, kunnes nahka muuttui kivan rapsakaksi ja se irtosi helposti lihasta.

Kalan seuraksi improvisoin lisukkeen ohrasta, purjosta, vihreistä oliiveista, granaattiomenasta ja persiljasta. Eli aika pitkälti siitä mitä kaapista löytyi.