Karvahattu saa lähteä

Alkukesän kiihkeys, se näkyy nyt kaikkialla. Kukkaa pukkaa niin, ettei ehdi kunnolla katseluun keskittyä saati valokuvata. Katsokaa nyt tätäkin idänunikkoa. Viikkoja on kasvateltu kukintoa kapselissa, ja nyt ollaan valmiita leväyttämään ohuenohuet silkkipaperilehdykät täyteen kokoon.

Karvahattu lentää päästä ihan just.

Sitten ollaan vapaita.

Yhden kukan kukoistus kestää vähäsateisena aikana parhaimmillaan noin viikon, sitten kuivahtaneiden karvahattujen sekaan tipahtavat myös terälehdet. Mutta oranssi loisto on näyttävä, vaikka vain sen viikon ajan. Joka suunnasta.

Alkukesän kiihkeys näkyy myös ihmisessä, ei se kauaa malta istua paikallaan, vaan halajaa pihalleen haahuilemaan. Ei ehdi runoa rustata, värssyä vääntää, vaan julkaisee kuvat peräkanaa selitteittä. Otsikoksi sentään laittaa, mielikuvituksettomasti tosin, että

ALKUKESÄN ONNEA

Kyllähän te nämä tunnelmat tunnistatte. Sen riemua tursuvan ajan, kun henkinen karvahattu on heitetty komeron syvimpään nurkkaan. 

Kerrankos sitä

Voi mahoton, minkälainen helmikuu saatiin kokea! Eipä juuri lumi ja pakkanen kiusanneet, ei. Johtui tämä talvi mistä tahansa, niin oli hieno kokemus.

Ja koska se oli mahdollista, niin se piti tehdä. Laittaa < kevään ensimmäiset kukat > ulos.

Laitoin ainekset koriin sellaisinaan, omissa ruukuissaan. Tulppaanit ovat leikkoja, laitoin ne muutamaan pieneen lasipurkkiin sinne sekaan. Viikon on kori nyt ulkosalla viettänyt päivänsä ja tullut suosiolla yöksi viileään eteiseen. Hyvin ovat kukat pärjänneet, tulppaanit ovat auenneet kokonaan, samoin narsissin nuput.

Kyllä olen tuota koria ihaillutkin koko rahan edestä. Helmikuun sipulikukat! Oi tulkoon tällaisia talvia lisää, vaikka joka vuosi...

Sisällä olen aurinkoa odotellessa tarttunut siveltimeen ja maalannut ikkunan edessä odottavan kasvihyllyn tasot. Keltainen läiskikäs mänty raikastui ja siistiytyi vihreänruskeanbeessillä. 

Olipa ihana heilutella sutia. Konkreettinen työ on niin mahtavaa; tulos on konkreettinen eikä ole argumentoitavissa.

Kaksi kuukautta sitten emostaan irrottamani perhosorkideavauvat eli keikit ovat ilmeisesti selvinneet operaatiosta, sillä ne ovat väkertäneet pieniä ilmajuurien alkuja. 

Kaikissa kolmessa keikissä oli yksi tai kaksi ilmajuurta ennen irroitusta, ne menivät hakkeen sekaan ruukkuun. Uusien ilmajuurien muodostuminen kertonee siitä, että alkuperäisetkin juuret ovat elossa ja kasvilla on kaikki jotakuinkin ok.

Seuraamme tilannetta jatkossakin. Kuten myös seuraamme viikko sitten raportoitua pikkutaimien kitkutustilannetta. Ne nitkuttavat edelleen, ehkä aavistuksen kasvaneina. Ehkä.

Sen sijaan ulkona on tämänpäiväisestä viileästä räntäsateesta huolimatta ollut silmäniloa. Ihana tärkeä kaunis lempityyppi kurjenpolvi on kasvatellut itselleen tuoreita uusia alkuja.

Ja siis helmikuussa. Että voi ihmistä ilahduttaa!

Varsinkin kun muistelee viime talvea. Tämä kuva on otettu 14.4.2013. Siis huhtikuun puolivälissä. (Katsokaa te, kun itse en ma voi, edelleen tekee pahaa.)

Siinä sitä on etelänsuuntaa juu. Mutta onneksi tänä vuonna ei millään voi enää tilanne toistua, joten lälläslieru, kökköhanki, kukaan ei sua kaipaa.

Leutoa ja leppoisaa uutta viikkoa!

G = geranium

Kolme vuotta sitä on tullut toitotettua: kurjenpolvet on mun lemppareita. Geranium sydän Geranium. Siksipä G-postaus on itseoikeutetusti kurjenpolvista, jotka sattuvat kukkimaankin juuri nyt. Osa on lopettelemassa, mutta eihän mikään ikuisesti kestä. Paitsi ehkä radioaktiivinen säteily, ja suomalaiset, puutarhailuun varsin epävarmat kelit.

Nätit ylävasemmalta alkaen:

Geranium 'Johnson's Blue', loistokurjenpolvi

G. macrorrhizum 'Album', tuoksukurjenpolvi

G. x magnificum, tarhakurjenpolvi

G. endressii 'Wargrave Pink', espanjankurjenpolvi

G. macrorhizzum 'Czakor', tuoksukurjenpolvi

Näiden lisäksi tontilta pitäisi löytyä 

G. himalayense, idänkurjenpolvi *saattaa kasvaa Johnson's Bluen vierestä

G. macrorrhizum 'Spessart', tuoksukurjenpolvi *epäilen arvaavani sijainnin

G. cantabrigiense 'Biokovo', peittokurjenpolvi *luulen tietäväni, kuka hän on

G. x oxonianum 'Claridge Druce' *jaa-ah

No, mitä sitä nyt niin stressaamaan kenenkin nimestä. Pääasia, että kurjenpolvia on ja että ne kukkivat kaikenlaisissa olosuhteissa. 

Tuoksukurjenpolvesta tulee parissa vuodessa iso pehko, jonka lähellä rikkaruohot eivät viihdy.

Etsin kirjallisuudesta ja taimikataloogeista taannoin varjoon ja puolivarjoon sopivia lajeja ja löysin niitä runsain mitoin. Myös luonnonvaraisia kurjenpolvia on useita, kuten tämä Pohjois-Karjalassa rauhaa rakastava valkoinen laji.

Jos allekirjoittaneen, kahdella jalalla kulkevan Geraniumin olisi luovuttava kaikista muista kasveista ja valittava vain yksi, niin hän ottaisi ilman muuta g:t. Niistä riittäisi lajeja joka nurkkaan, jokaiseen olosuhteeseen. Jos saisi vielä laventaa sukulaiskasvi Pelargoniumin suuntaan, niin eipä sitä ehtisi yhden elämän aikana kerätä kokoelmaa täydelliseksi. Jo yksin luonnonvaraisten lajien kanssa olisi paljon etsittävää ja jäljitettävää. (Hieno haaste eläkepäiville!)

Tuon aiemman kuvan tuoksukurjenpolven taustalla kasvaa toinen hieno G, nimittäin Gillenia trifoliata, perhoangervo. Se on herkkä perenna, joka elää tuulen liikkeiden mukana. Ihana ominaisuus, jonka arvon huomaa juuri esim. havukasvien läheisyydessä. Niitä kun ei heiluta kuin viiden richterin maanjäristys.

Heinäkuussa, jos mikään ei estä, rakennan kurjenpolvipenkin (Hautakumpu nimeltään) uusiksi. Tähtään heinäkuuhun, koska a) loma b) miehen loma. Tarvitsen lisähauiksia kaivuu- ja kärräyshommiin, omat hihat ovat menneet ihan löysiksi toimistolla.

Aurinkoisia päiviä ennen juhannusta teille kaikille! Erityisesti gaunista gesgiviiggoa.

Piispat pyytävät kesäpaikkaa

Ringgpärr, soi ovikello. Wuh wuh, vastasivat koirat. Minä ovelle ja oven takana lauma piispoja. Heillä kuljettaja, joka nimmarin perään. Minä raapustamaan ja lähetystä ihmettelemään.

Ringgpärr, soi sisäinen kello. Sitä on istuttu jonain pyryisenä iltana läppäri sylissä ja lompakko sohvalla ja menty Eurobulbille ja tilattu läjä daalioita, selvitti sisäinen ääni. Ja siinä ne nyt ovat.

Leicesterin piispa sai seurakseen kuusi kollegaa: Häntä tulivat tehtävässä tukemaan Bishop of Auckland, B. of Canterbury, B. of Dover, B. of Llandaff, B. of Lancaster ja B. of Oxford.

Näköjään olen siinä pyryisen illan logiikassani tilannut myös uuden Leicesterin piispan, jos viime kesäinen olisi sattunut siirtymään taivaisille piispain maille. Eurobulbin mukaan nämä lajikkeet kuuluvat Bishop Dahlioihin, heille on siis oma luokituksensa. Luonnollisesti, arvotahoille.

Siihen sivuun olin ottanut vielä Catherine Deneuven, Mick's Peppermintiä, Ferncliff Illusionia ja Ace Summer Emotionsia.

Pyryisenä iltana olen varmasti arvioinut ruukkukokoelmani kuusi kertaa todellisuutta suuremmaksi. Olen pulassa, menen Ikeaan, toivon, että siellä on halpaa ja hyvää savipottia.

Ensi talvena leikkaan luottokortin kahtia ja pyydän miestä antamaan läppärin iltaisin vain erittäin perustelluissa tilanteissa ja vahtimaan vieressä, ettei tilanne ole kasvikauppa.

Kävin töiden jälkeen ulkona hanslankarivaatteissa. Kokeilin, että josko sitä hiukan jo vaikka innostuisi pihapuuhista. Olen ollut niin äreissäni ja pettynyt koko tähän kevääseen, että ei ole paljoa kiinnostanut mennä katsomaan jotain kuukausi myöhässä syntynyttä ja räntäsateessa jurottavaa krookusta horisontaaliin viimaan.

No, ihan hiukan siinä perennapenkkejä siivoillessa saattoi virittyä oikealle taajuudelle. Olihan siellä jouluruusun (hah, joulu, tänä vuonnahan se on taas) nuppuja.

Siellä ruskean lehtisotkun seassa oli myös vehreitä kurjenpolven lehtiä.

Joo, ja punaisia tulppaanin kärkiä.

Puhumattakaan kevättähtien (Chionodoxa luciale 'Viole Beauty') kuusisakaraisista.

No menin minä katsomaan niitä krookuksiakin, nättejähän he ovat, vaikkeivät päässeet jääkatosta läpi minun mielestäni oikeaan aikaan.

Ja hiukan enemmän innostuin ruohosipulin kohdalla. Kohta saa makua salaattiin ilman lähikauppaa.

En minä kuitenkaan niin hirveästi vielä intoutunut, että olisin täysin vakuuttunut ja heittänyt Peltosia pihan perälle.

Ringgpärr, soi vielä vienosti varoituskello. Niin on ollut oudot kelit tähänkin asti, että miksei vielä valkoista peittoa kaiken ylle. Ja piispoja kotiin pahvilaatikossa postittamaan.

Sinnikäs syyskimikki

Yhdyn siihen huokailijoiden kuoroon, joka ihastelee syksyisin parhaaseen loistoonsa purskahtavia kasveja. Omassa puutarhassa tällainen on erityisesti syyskimikki, joka alkaa kukkia vasta näillä näppäimillä.

Kukinnot keikkuvat parin metrin korkeudella, ja kukista tulee voimakas makea tuoksu, jos ne ehtivät aueta kunnolla. Paljon olisi pikkukukkia vielä tulossa.

Viime vuonna syyskimikki (Cimicifuga ramosa) oli hienossa vauhdissa lokakuun vaihteessa lämpimän kesän ansiosta. Nyt tuota iloa voi vain kuvista katsella, pöh.

Nooh, ei auta harata sellaista asiaa vastaan, johon ei kertakaikkiaan voi itse vaikuttaa. Kannattaa mennä vain kasvihuoneen suuntaan ihmettelemään pelargonien suht' reippaana jatkuvaa kukintaa.

Olen huomannut, että näin syyspuolella kosteus tiivistyy kasvihuoneen kattoon ja seiniin aika lailla, eli huonetta pitää joka päivä tuuletella. 

Tänään aurinkoisena päivänä avasin oven ja raotin kattoikkunaakin, että tulisi kunnon kuivatus. Kasvit alkavat nimittäin homehtua erityisesti niistä kohdista, joista kukkavarsi on katkaistu, tyngän kärjestä siis.

Ulkosalla kukkivat vielä muun muassa daaliat, ja siksikin niistä kovasti tykkään. Punainen raottelee malttamattomana terälehtiään pienestäkin nupusta...

... Twilight Timet koreilevat kolmessa polvessa

... Leicesterin piispalla menee edelleen ihan lujaa

... mutta Eveline ei enää viitsi tuhlata punaistaan, vaan jarruttelee ja kukkii melkein valkoisin palleroin.

Tämän clematiksen viimeinen kukka jää viimeiseksi tällä erää. Seuraavaan tapaamiseen kuluukin sitten liki yhdeksän kuukautta. (Uh, ei ajatella sitä.)

Harmaamalvikit kukkivat vielä melko innokkaasti, mutta kyllä tällainen paperinohut-terälehtinen nuppu väkisinkin näyttää tulleen toisesta ajasta. Ei näytä varustus siltä, että sillä talvea kohti pitkälle pötkittäisiin.

Kurjenpolvi sentään on tajunnut hankkia maastoutumisvärin – mutta Geraniumithan ovat tunnetusti fiksuja ;)

Syksyruskaiset maastovärit ovat ylleen pukeneet myös vaahterat, paitsi ruukussa kasvava, rautakaupasta pelastettu pikkuvaahtera. Se on saanut lehtiinsä vain anarkistisia täpliä.

Kyseessä on vaahteran tervatäplätauti (Rhytisma acerinum), joka ilmenee mustina, jopa parin senttimetrin laajuisina laikkuina puun lehdillä. Tauti ei ole puille vaarallinen.

Metsäntutkimuskeskuksen mukaan kuivien lehtien haravoiminen puiden alta vähentää taudin esiintymistä. Sienitauti kun leviää lehtikasoihin jäävien itiöiden mukana laajemmallekin alueelle.

Tauti on harvinaisempi kaupungeissa kuin maalla, koska kaupungin puistoista yleensä haravoidaan lehdet syksyisin, mutta luonnossa itiöt pääsevät leviämään esteettä.

Omassa tarhassa näyttävät leviävän kyllä kaikenlaiset itiöt ihan estoitta. Yrttipenkkiin, ruohosipulien sekaan on noussut komea tatintapainen ja penkin kupeeseen on asettunut punalakkinen vieras.

Ehkä tämä on luontoäidin huumoria. Että tajuaako torvelo tarhuri, ettei näistä ole mausteeksi pataan ja pannuun, vaikka yrttien seassa kasvavatkin. Jos ei, niin siitäs sai?

Ps. Perennapuutarhurin blogissa on hyvä muistutus syysistutusten eduista. Lisäksi Heidi-Maaria bongasi Floriade-puutarhanäyttelyssä tämänkin blogin lukijoille tuttuja metrin korkuisia samettikukkia. Ne näyttävät olevan edukseen jossain muualla kuin kahden neliön kasvihuoneessa...

Mörkösammarit ja maitopullo

Tänään tarkenee, voi miten kivaa. Auringon edessä on tosin yhtenäisempi pilvimassa, mutta yli kahdenkympin nousi lämpötila, näin heinäkuun kunniaksi. Wu-huu.

Tutkailin aamukierroksella tomaatteja kasvihuoneessa ja kasvihuoneen vieressä. Molemmissa kasvupaikoissa Sungoldin raakileet ovat jo saaneet hiukan väriä kylkiinsä, ne pienimmät pioneerit.

Itse asiassa kasvupaikkojen välillä ei näytä olevan kovin suurta eroa, mitä tulee raakileiden ja uusien kukkaterttujen määrään. Tuo ulkokasvupaikka on lämmin ja suojainen, mutta aurinko ei sinne kyllä yhtä pitkään paista kuin kasvihuoneeseen.  

Nuo Sungold ja Tiny Tim -lajikkeet on avomaa- ja ruukkukasvatukseen sopivia, joten ulkosalla elelevät ovat viileähköstä alkukesästä huolimatta päässeet varmaan sen takia vauhtiin mukaan.

Mutta niiden seuraksi istutetut ötökäntorjujasamettikukat mua kyllä naurattaa. Ne on edelleen... miten sen nyt sanoisi... no, rumia. Keltaiset pallurat heiluvat liki metristä tomaattiakin korkeammalla lonkerovarsiensa päissä.

Samettikukka-asiassa on juuri kuitenkin ilmennyt merkittävä, suuri, valtava käänne.

Olen luullut kylväneeni kääpiösamettikukan siemeniä, mutta äsken mulle valkeni veretseisauttava totuus. Näiden yksiväristen 'Citrus Mixed' -tyyppien onkin siemenpussin mukaan tarkoitus kasvaa 60-75 -senttisiksi. Mitämitä? Olen ollut väärässä, ja samettikukka oikeassa koko ajan. Ja niin kuin olen sille hekotellut... huu. Eihän hän ole normaalia matalaa lajiketta laisinkaan!

Entäpä toinen samaan aikaan kylvetty, raidallinen 'Striped Marvel', jonka keltaruskeat kukat liihottelevat yrttipenkissä ihmisnavan korkeudella? Sama juttu.

Striped Marvelin siemenpussissa ei lajinimenä lue kuin Marigold eikä korkeudesta ole mainintaa, joten en ole asiaan siinäkään törmännyt, vaan olen koko kevään mennyt siinä uskossa, että olen kylvänyt kymmeniä potteja 20-senttistä perussamettikukkaa, niin kuin viime keväänäkin.

Ei, näin ei ole, vaan myös SM on 60-75 -senttiseksi kasvavaa Tagetes patula -ryhmäsammarilajia.

Menen kierimään tervaan, saveen, höyheniin ja linnunjätöksiin. Moi.

--

Tulin takaisin. Otin opikseni. Ensi keväänä, jos mulle samettikukan siemeniä vielä myydään, lupaan tutkia kukan värin lisäksi kasvin muutkin tiedot. Tagetes patula > Tagetes patula. 

Sammarit ovat kyllä kasvihuoneessa korkeampia kuin 75 cm, pisimmät heistä ovat paria senttiä vaille metrin korkeita, joten aikaisemmin purskauttamani ajatus siitä, että samettikukkien taimet viihtyvät paremmin viileässä esikasvatuksen ajan, on edelleen ihan kelpo. Tai ainakin pitäydyn siinä tiukasti, ettei uskottavuus rapaudu ihan kokonaan ;D

No, mennään takaisin tomaatteihin. Luin jostain, että kasvihuonetomskuja pitäisi käydä täräyttelemässä joka päivä pölyttymisen avittamiseksi, ja mieluusti aamupäivisin. Tätä neuvoa en ole noudattanut, mutta onneksi ovesta lentelee ainakin näin lämpöisemmillä kelillä surriaisia tehtävää hoitamaan.

Ulkona pölytys tapahtuu tietysti varmemmin...

...varsinkin, kun vieressä kasvaa muita kasveja, jotka houkuttelevat mehiläisiä, kuten nämä kurjenpolvet (Geranium x magnificium).

Ilokseni luin aamun Hesarista, että kurjenpolvet ovat heinäkuun nimikkokasveja. Puutarhaliiton mukaan kurjenpolvet (ja tervolanhanhikki) sopivat jokaiseen pihaan. 

"Kurjenpolvet muodostavat peittäviä kasvustoja ja soveltuvat erinomaisesti maanpeitekasveiksi, jotka kilpailevat tehokkaasti rikkaruohojen kanssa. Kasvien lehdistö on näyttävä ja kukinto runsas", liitto kehuu.

Tuosta nimimerkki Geranium on täsmälleen samaa mieltä :) Kuten tämä Johnson's Blue, sen 120-senttinen kukkeus ei koskaan ohikulkiessa jää noteeraamatta.

Varsinkin kun tietää, että sen on tarkoitus olla noin korkea. Hah.

Maidon sen sijaan olisi tarkoitus majailla tölkissään, mutta jos täyden tölkin tiputtaa lattialle, se alkaa vuotaa. Lorautin maidon talteen pulloon ja jotenkin tuo näky alkoi viehättää silmää.

Maitopullo, valkoista viileää, yhden maitokahvin verran vajaa.

Kahvi helpotti sammarihämmennystä, mutta vertaistuki olisi tehokkainta. Kertokaa, oi kanssatarhurit, oletteko koskaan kasvattaneet kasvia, joka onkin jossain vaiheessa osoittautunut "vääräksi"? Mistä valekasvi paljastui? :)