Keskistä kesää!

Tai vaikka Keskiseltä kesää, miten kukin tahtoo. Mutta juhannusaatto, se on tänään. Jos ei paista se iso keltainen, niin pikkuaurinkoja löytyy kyllä niityiltä ja notkelmilta.

Viileää keliä on pidellyt viime ajat, ei meinaa edetä chilien kypsyminen. Mutta satoa olisi kyllä tulossa, kunhan vaan osuu lämmöt kohdilleen.

No, kärsivällisyyttähän tämän harrastuksen kuuluukin kasvattaa. Ja niitä marjoja ja hedelmiä.

Tomaatista saadaan ensimaistiaiset tasan tänään. Balconi Yellow, pikkuaurinkojen päällikkö.

Siihen ympärille voi kääriä basilika 'Genovesea', joka on kasvanut tomaattimurskasta jääneissä säilykepurkeissa aivan intona. Lehtiä on napsittu ja varsia katkottu, ja kasvu vaan yltyy. Annas olla, kun oikein keskityt yrtin viljelyyn ja harkitset jokaisen asian tarkkaan, ei siitä silloin mitään tule.

Laventelikin on saanut pärjätä perusmullassa taivasalla ihan omin avuin, ja niin se on tehnytkin.

Eiköhän me kaikki levähdetä nyt keskikesän hetkellä, niin kuin talitinttivanhempi poikastenruokintahässäkän keskellä. 

Surriaiset suussa eivät välttämättömiä, mutta kukkanen nenän edessä kyllä.

Ihan vaan nautinnon maksimoimiseksi. Leppoisaa ja kaunista juhannusviikonloppua!

L = liaani

L-kirjain on itseoikeutetusti varattu Into-Lianalle, tuolle olohuonettamme nyt 10 kuukautta koristaneelle Thaimaan-tuliaiselle.

Into on haarautunut niin ahkerasti, että laskuissa pysyminen vaatisi jo korkeampaa matematiikkaa. Pisimmät versot ovat ruukun pinnasta mitattuna noin kolmemetrisiä.

Eihän se tietysti paljon ole, kun luonnossa (sademetsässä) tällainen Mucuna-suvun edustaja voi kasvaa 150 metriä korkeaksi. Mutta suomalainen akkunapaikka on hiukan kaukana trooppisista olosuhteista.

Inton lehdet ovat kolmilehtiset, punertavasuoniset.

Elin toivossa, että Into alkaisi kukkia tänä kesänä, mutta merkkiäkään sen suuntaisista aikomuksista ei ole ilmassa. Ehkä Intoa nyppii liian kuiva ilmasto, ainakin lehden kärjet näyttävät sen näköistä ilmettä.

Nättihän Into kuitenkin ilman kukintojakin on, tekee tällaisia kauniita spiraalejakin.

Suurin osa versojen kärjistä kuitenkin kuivuu niille sijoilleen, edelleen liian alhaisen kosteuden takia.

Olen kuitenkin laittanut talon terveyden Inton hyvinvoinnin edelle, enkä ole alkanut suihkutella hänen ympäristöään semmoiseksi 95-kosteusprosentiksi. Silloin paikalle saapuisi varmaan myös herra Home, ei se Sweet Home kuitenkaan.

Intohan kiipeilee omatoimisesti tuolla katon rajassa, alkumatkan se on kiemurrellut tuota kehikkoa pitkin, mutta katossa se pysyy oman jäntevyytensä avulla. Katossa on jotain koukkuja ja verhovaijeri, mutta ei hän ole niistä kiinnostunut.

Into on siis Mucuna-sukuun kuuluva liaani. Kuten Wikipedia asian määrittelee, "liaanit eivät muodosta taksonomisesti yhtenäistä ryhmää, vaan luokittelu perustuu yksinomaan niiden kasvutapaan." Tuo Wikipedian teksti on mielenkiintoinen lyhyt kooste näistä köynnöksistä.

Ja mikäs liaani se semmoinen olisi, joka ei ihmistä ja apinaa jaksaisi heivauttaa oksalta toiselle. No ei mikään, siksi Intokin on kasvattanut varttaan puumaiseksi. 

Saattaapi kuitenkin mennä useampi vuosi(kymmen), ennen kuin Intosta näillä leveyksillä tulee leopardibiksuisen Janen ilmassa kantava muskelikasvi. Hän asuu halkaisijaltaan 26 sentin kokoisessa ruukussa, joka tosin nyt täytyy vaihtaa suurempaan.

Aikaisempia Into-postauksia löydät näistä linkeistä. Täällä asiaa siemenestä, täällä lehtimutaatiosta, kevätheräämisestä, ruukustimesta, edellisestä ruukunvaihdosta, sukunimen löytymisestä, köynnöstuen tuunaamisesta ja ensimmäisestä elonmerkistä eli itämisestä.

Onpas Intosta tullut rustailtua tarinaa, ja ilmeisesti tulee jatkossakin, kun ei hänestä raaski ainakaan vielä luopua. Pitäisi nähdä se kukinta, jotta osaisin määrittää hänen lajinsa liki sadan mahdollisen joukosta. Kiinnostavaa puuhaa se määrittelytyö, tosin aikaa vievää. Luulen, että tarvitsen sen kukan päästäkseni tästä eteenpäin. Sitä odotellessa, uutta isompaa yksiötä hankkimaan.

Laitetaan vielä asiaa keittiöstä. L niin kuin leppoisaa kokkailua. Perkasin nimittäin kaksi parvekelaatikollista basilikaa.

Thaibasilikaa tuli kaksi lautasellista ja sitruunabasilikaa yksi.

Ah, nämä perkuujätteetkin tuoksuivat poikkeuksellisen hyvälle.

Pyöräytin sitruunabasilikat silpuksi koneessa yhdessä pinjansiementen ja valkosipulin kanssa. Lisäsin sitruunalla maustettua oliiviöljyä, parmesaania sekä suolaa ja pippuria. Thaibasilikalle tein saman proseduurin, mutta maustamattomalla öljyllä. Lisäsin myös chilipalon terästämään thaibasilikan omaa, hiukan terävämpää makua.

Pakastan tahnat aika kiinteässä muodossa, niitä voi sitten kokatessa notkistaa öljyllä sen mukaan, että tuleeko niistä pestoa pastalle tai voidellaanko niillä kalaa tai kanaa tai lorautetaanko salaattiin ym.

(Ja ihan vaan sen takia meillä toisinaan syödään noutokiinalaista, että saan näitä kätsiä purkkeja juu.)

Sitruunabasilikapesto toimi hyvin grillatun, miedosti maustetun broilerin kuorrutteena. Lisään peston kotkottimeen vasta lautasella.

Vihreän vastapainoksi tein hiukan sinisävyistä, nimittäin orvokkisokeria.

Otin orvokinkukista talteen vain terälehdet ja pyöräytin ne monitoimikoneessa silpuksi yhdessä raesokerin kanssa. Tätä nättiyttä voi sitten käyttää leivonnassa, vaikka huputtaa pullat sillä. Mulla on ollut nyt kova hinku tehdä tuoretta pullaa (ja syödä kymmenen lämmintä palleroa kylmän maidon kanssa), mutta en ole varsinainen Leipuri Hiiva, vaan saan pullista lähinnä pelivälineitä pesäpallokentälle.

Uskaltaisikohan sitä kuitenkin taas yrittämään? Onhan edellisestä kerrasta jo pari vuotta, ehkä joku taito on itsekseen tällä välin kasvanut? L niin kuin leivontahaave.

B = basilika

Aakkosprojekti jatkuu luonnollisesti B:llä. Pähkintöjeni mukaan b:llä alkavia puutarhakasveja on suhteellisen vähän, ja tontti 559:llä niitä kasvaa varsin hintsusti. Onneksi yksi laji löytyy, nimittäin

B niinkuin basilika.

Kasvihuoneessa varttuu kaksi parvekelaatikollista tätä gloriöösiä yrttiä. Toiset tuppaat ovat sitruunabasilikaa (Ocinum basilicum).

Ja toiset thaimaalaista versiota, pussin mukaan Ocinum americanum L.

Sitruunainen maistuu todella sitruunaiselta ja thaimaalainen hiukan perus-Genovesea mausteisemmalta. 

Basilika tykkää lämpöisestä, muttei ihan suorasta paahteesta. Tasainen kastelu on hänen mieleensä. Satoa voi korjata pitkin matkaa, varsinkin, jos napsii pari lehteä sieltä täältä eikä riivi versoja kerralla kaljuksi. Basilikaa voi myös kylvää pitkin kesää. Se on erityisen mukavaa, jos haluaa käyttää kaikki lehdet kerralla esimerkiksi peston tekoon. Omatekoinen pesto on superhyvää, lehtiä humpsahtaa pikkupurkilliseen aika paljon, mutta kyllä se on sen väärti. (Basilikaa, oliiviöljyä, valkosipulia, parmesaania ja pinjansiemeniä tehosekoittimeen, mausteeksi suolaa ja pippuria ja sitten vaan pasta kiehumaan.)

Olen kylvänyt noin 10 siementä pieneen muovipottiin ja sitten siirtänyt koko tuppaan niine hyvineen isompaan ruukkuun. En siis ole harvennellut kasvustoa, hyvin ovat kasvaneet näin. 

Pari vuotta sitten Viherpiha-lehdessä oli vinkki basilikan siementen kylvöstä alkukeväällä suoraan kasvuastiaan, ikkunalle kasvamaan. Kyllä se niinkin toimii, tosin hiukan hitaanlaisesti. (Ja hah, tuossa postauksessa mainituista kesäkulleron siemenistä ei kasvanut mitään, ei edes harvaa hometta.)

Täytyy laittaa vielä sitä isolehtistä perus-Genovesea tulemaan, se on aivan mahtava tomaatin kumppani. Toisesta puskasta kirsikkatomaatti ja toisesta basilikan lehti sen kääreeksi ja kokonaisuus ääntä kohti. Toistetaan n kertaa. Se on kesän makua parhaimmillaan.

Toinen B:llä alkava kasvi, jota tontilla on joskus nähty, on Bellis perennis eli kaunokainen. Tiedä mihin se "perennis" on niiden kohdalla jäänyt, kun ei ole ekan vuoden jälkeen heitä koskaan näkynyt... valokuvistahan heitä sitten ihaillaan.

Muita B-asukkaita ei ole tainnut koskaan tontilla edes piipahtaa. Ja jottei postauksesta tulisi ihan töpö, on kerrottava B-tarina. Se menee ehkä aavistuksen ohi puutarhailusta, mutta vaikean aakkosen kohdalla se anteeksiannettakoon. Blease?

Kas lähdin puutarhahommien jälkeen baariin pelaamaan backgammonia, kasveille olin hankkinut babysitterin. Siinä istuin ja nautin Bacchuksen suojelemaa juomaa bluesia kuunnellen, kun viereen hiilautui breakdance-taidoillaan briljeeraava brunetti botaanikko. Alkoi soittaa balalaikallaan balladia laulaen "Beibi, beibi". Kun hän vielä mainitsi harrastavansa budoa ja balettia ja osaavansa tehdä buljonkia bataatista ja banaanista, ajattelin kaiken olevan balanssissa. Sanoin hälle: Bravo, olet sinä varsinainen brahmaani ja bosoni. Odota, haen vain bleiserini. 

Polkunsa pää

Tästä piti tulla tarina täyttymyksestä. Että kuinka itsekasvatetut kesäkukat reunustavat pikkukivipolkua juuri nyt aivan täydellisesti. Mutta sitten tapahtui Surullinen Juttu.

Noh, aloitetaan siitä kivipolun reunasta. Kyllähän tämä on nyt nättiä ja kutsuvaa, kun riippa- ja sinilobeliat ryöppyävät ruukuistaan ja korostavat kivien valkoisuutta.

Polkua on aivan pakko tallustella edes takaisin, kun näkymä miellyttää kovasti. Taas on kyllä todettava, että mitään värilinjaa ei tullut noudatetuksi tänäkään vuonna.

Samaa polkua tepasteli eilen pikkuinen siili, joka oli tullut tontille kylään. Koko tontti on aidattu maahan asti kahta porttia lukuun ottamatta, eikä siilivauva enää aamulla muistanut, mistä pääsisi takaisin suureen maailmaan. Siinä se kipitti aidanvieressä omaa polkuaan ja etsi rakoa.

Autoimme siilin väljempiin olosuhteisiin kantamalla sen ämpärissä joen varteen. Sinne se jäi rapistelemaan ja tuhisemaan.

Mutta ei pitkäksi aikaa.

Äsken kuljin koiran kanssa naapurin pihan ohi ja kurkkasin, että mitäs se harakka siellä puuhailee. No mitäpäs se. Söi siiliä.

Otin kuvan ikkunasta, joka on vanhaa puhallettua lasia, siksi tuo vääristymä. Mutta ehkä tässä kohtaa onkin ihan hyvä, ettei kaikkea näe ihan tarkasti. Surullinen näkyhän tämä on.

Okei okei, pitää harakankin syödä, ja tuo lintu näyttää tämän kevään poikaselta, joten sen on vankistuttava pärjätäkseen talven yli. Mutta miksi juuri tuo siilituttavani, oih miksi. 

Täytyy nyt vaan toivoa, että se tulee syödyksi ja hyödynnetyksi hyvin ja että se jää harakan viimeiseksi siiliateriaksi. Ikinä.

Tämän näyn jälkeen ei ole juuri huvittanut mennä ihailemaan polkua eikä polun päätä, joka pikkusiilille tuli eteen kovin äkkiä. Mutta laitetaan nyt jotain keventävää, ettei jää murhemieli päälle... laitetaan vaikka limenvihreä tsinnia, joka kasvaa kivasti daaliamaiseen pallomuotoon. 

Öh, tämä kyllä muistuttaa mua... siilistä. Laitetaan vielä toinen kevennys, vaikka auringonkukka ja siitepölystä keltainen pörriäinen.

Tämä on muuten ensimmäinen siemenestä kasvattamani auringonkukka ainakin kymmeneen vuoteen, enpä muistanutkaan, miten ihana kasvi se on. Korkeutta tällä ruukussa asuvalla on kolmisen metriä.

Toinen taimi on avaamassa nuppuaan piakkoin. Nupun piikeistä tulee mieleen Vapaudenpatsaan kruunu. Yllättäen siitä ei tule mieleen siili.

Onneksi kasvihuoneessa unohtuvat eläinmaailman murhat ja raakuudet. Sieltä voi poimia kourallisen onnea.

Vaikka tuosta tomaatin kannasta tulee kyllä mieleen... siili.

Muotoseikkoja mäntymetsästä

Lomailussa parasta on mahdollisuus nopeisiin liikkeisiin, varsinkin, kun liikkeen voi suorittaa kumipyöritse. Niinpä saan taas herätä Pohjois-Pohjanmaalla ja nauttia aamukahvit auringon lämmittämän mäntymetsän tuoksussa.

Pelkistettyä kauneutta, ei mitään liikaa, muttei liian vähääkään. Ja joskus muodon säännöllinen rytmi rikkoutuu, kun joku rohkea toisinajattelija tekee kiinnostavan irtioton.

Merenrannalta löytyy hypnotisoivaa katseltavaa, nimittäin se meri, tässä tapauksessa Perämeri. Kokonaisuus on vähintään yhtä eksoottinen kuin Välimeren ympäristö, kun oikein silmin katselee. Linnut, kasvit, kaikki pohjoinen minimalismi. 

Etualan jämäkkä sinivihreä heinä on juolavehnän sukulainen rantavehnä. Kasvi on merkittävä osa rantadyynien syntymekanismia ja tarjoaa ruokaa siemeniä syöville linnuille. Ei siis mikä-tahansa-heinä se.

Kotiin jäivät elämänsä kukkeudesta nauttimaan kaikki mahdolliset juolavehnät ja vuohenputket, joiden kasvua kukaan ei nyt yritäkään hillitä. Vaikka onhan tämä mustaherukan seassa herkistelevä, päivänvarjomainen vuohenputken kukinto aika nätti.

Palleroiset marjatkin ovat hiljalleen kypsymässä – jos eivät jää vuohenputkikasvustojen varjoon.

Myös ötököillä on loma, kun kukaan ei hätistele mäntysuopasuihkulla. Tällainen iloittelu oli meneillään  jaloritarinkannuksen varressa, kun satuin viikonloppuna kurkkaamaan. Nyt kasvista ei taida olla enää paljoakaan jäljellä, kun nämä pyöreänpuikeat munat (?) ovat kasvattaneet hampaat ja siirtyneet ateriointivaiheeseen. (Täytyy sanoa, että näiden tuhohyönteisten nimiä ja olomuotoja ei niin huvita selvittää... ihassama.)

Äitienpäivän hujakoilla hankittu hörsyävä hortensia näytti vielä olevan hyvässä hapessa. Sen vaaleanpunaiset terälehdet alkavat hissuksiin muuntua vihreiksi, jännän näköistä. Mitähän tälle alkuperäisruukussaan kasvavalle kasville pitäisi tehdä ennen talven tuloa? Voiko istuttaa maahan, kestääkö suomalaista talvea?

Nyt ei onneksi tarvitse talvea tämän enempää pohtia, kun kesä on keskisimmillään. Nautiskellaan vaan elosta ja olosta ja yrttimaan antimista. Tajusin tämän harrastuksen mahtavuuden, kun väkersin salaattia ennen mökille lähtöä. Uusia perunoita, savulohta, tuoreita herneitä ja muita kasviksia, ja päälle sitruunanmakuista oliiviöljyä, jonne mörssäytyi käteen osuneita herbsejä.

Ruohosipulia, basilikaa, timjamia ja kesän ensimmäinen chilin palko. Kyllä. Tällä kuittautui kaikki tämän harrastuksen aiheuttama työläys. Melkein itsestäänhän nämä kasvavat, muistelee hän reippaan 500 kilometrin päästä puutarhastaan.

Lähes pelkkää positiivista

Harrastuskiireiden aiheuttama ylirasitus alkaa olla taaksejäänyttä elämää ja nyt pihalla voi käyskennellä kädet melkein velttoina sivuilla riippuen. Ei niistä paljon muuhun nyt olisikaan, heh. Kaikki taimet muutamaa elämänlankaa, pikkuriikkisiä coleuksia ja pistokaspelargoneja vaille on istutettu lopullisille kasvupaikoilleen. Tekisi mieli sanoa, että aamen.

Ilmat ovat olleet muutaman päivän ihan kesäisiä, hellelukemiakin on hätyytelty. Oli hyvä saada pakolliset tehtävät tehdyksi, niin ehti mukaan pikavauhtia muuttuvan puutarhan seurantaan.

Ihana särkynytsydän (Lamprocapnos spectabilis 'Alba') kukkii jo reippaasti.

Akileijoista punainen lehtoakileija aikoo avata nuppunsa ensimmäisenä.

Kurjenpolvista vanhinta kaartia edustava tuoksukurjenpolvi (Geranium macrorhizzum 'Album') on ehtinyt ensimmäisenä kukintavaiheeseen. 

Myös kaikissa uudemmissa, viime vuonna istutetuissa kurjenpolvissa on kukkanuppuja. Siksihän mä näistä kurjenpolvista niin kovasti tykkäänkin, kun ne ovat luotettavia, helppohoitoisia, runsaita ja monimuotoisia... puuttuukohan listasta vielä joku oleellinen adjektiivi? Joo: kauniita.

Hedelmäpuista ensimmäisenä kukkineen kriikunan (tai kriikunaksi luulemani pikkuhedelmäisen luumupuun) valkoinen kukkeus alkaa olla tältä vuodelta ohi. Yritin saada kuvaan tuulessa lenteleviä terälehtiä, kovin olivat nopeita... mutta tuossa sinitaivaan kohdalla niitä voi hyvällä tahdolla näkyä.

Supervänkyrä luumupuu on myöskin lopettelemassa kukintaansa, hienoa, että ehdin tallentaa tämänkin näyn. Tästä puusta tulee herkkumaukkaita hedelmiä, vaikka ulkomuotonsa on koivun puristuksessa vahvasti vino. Luurankospesialisti laittaisi hänelle selkärankatuen seuraavaksi viideksi vuodeksi, luulen.

Kolme vuotta sitten työkavereilta lahjaksi saatu kirsikkapuu pitää vielä morsiuspukuaan ja liehittelee sillä surriaisia. Toivottavasti pörisijät ovat olleet hereillä, niin saataisiin tänä vuonna enemmän kuin yksi marja. Ja jos ollaan itse valppaina, niin joku pitkänokka ei syö sitä meidän edestä.

Puutarhan luottopakit, kaksi vanhaa omenapuuta, ovat taas osoittaneet taitavan muuntautumiskykynsä. Kun ne rospuuttoaikaan seisovat vankkoina siemenkranssi- ja lyhtytukina, niin näin alkukesästä ne vangitsevat katseen upealla vaaleanpuna-valkoisella kukkakruunullaan. Oksien harmaa jäkälä vain korostaa kukinnan kauneutta. 

Vahvemmat vaaleanpunaiset värit löytyvät tulppaaneista, jotka ovat lämmössä kasvaneet parhaaseen muotoonsa. Tässä 'Dynasty', jonka tyyppisiä yksinkertaisia kaunottaria aion istuttaa tänä syksynä lisää.

Jalokärhökasvusto yllätti tänä keväänä, nimittäin kasvit eivät olleet paleltuneet maata myöten, vaan viimevuotisista varsista lähti alkuun uusi kasvu – yli metrin korkeudelta maasta. Lunta oli parhaimmillaan kasautunut juuri sen verran, ehkä se suojasi kasvustoa?

Leikkasin risukon kuolleet oksat pois ja kasvusto oli viikossa, parissa jo naisen mittaista. Ensimmäiset kukkanuputkin ovat kehittyneet.

Ajatella, kaikki tämä kehitystiedostus olisi mennyt ohi, jos odottamassa olisi ollut vielä esimerkiksi sata itsekasvatettua tainta. Uh, pelkkä ajatuskin saa alaselän vihlomaan.

Alppikärhö tekee urhoollisesti kukkia tuijien tyveltä ponnistaen.

Ostin viime syksynä Plantagenin alelaarista toisen alppikärhön, vaaleanpunaisen Clematis Alpina 'Pink Flamingon'. Sekin aloittelee kukintaansa, mutta juupeli juu, eihän se mikään vaaleanpunainen ole. Se on ihan samanlainen sininen kuin tuo vanhempi lajitoverinsa.

Pitänee varmaan mennä murmuttamaan ja vaatimaan oikeaa tuotetta tilalle – ellei kukalle tapahdu ihmepinkittymistä? Jos ei, niin vuoden turhaa odotusta Plantagen tuskin korvaa. Täytyy vaan alkaa ihastella tätä sinistä versiota, joka toki on kaunis, onhan mulla sellainen jo ennestään, mutta vaaleanpunainen se ei ole, ja sellaisen minä luulin ostavani. 

Tässä kohtaa on pakko parahtaa: Backas-taimisto, tule takaisin! Koko pääkaupunkiseutu kaipaa sinua kuumeisesti. Lähtösi jättämää aukkoa ei kukaan ole voinut parissakaan vuodessa täyttää. Snif.

Ja onhan täältä tulossa lisää kärhöä, nimittäin kermanväristä pagodikärhöä (Clematis chiisanensis 'Korean Beauty'). Ainakin kokonainen yksi taimi olisi kehittymässä, jos hyvin käy. Heh heh. 

Itäminen kesti toista kuukautta, ja mullan pinnalle nousi kolme sirkkalehtiparia. Vain tosiaan tämä yksi taimi on saanut kehitettyä itselleen ensimmäisen varsinaisen lehtiparin. Sari onnistui kyllä huomattavasti paremmin, vaikkei hänellä ollut kuulemma mitään erityisiä ässiä hihassaan. Ehkä hortonomin sormet ovat kuitenkin herkemmät kuin harrastajan? :)

Noh, tarkkaillaan, miten tämä yksilö kehittyy – ja ihastellaan kukintaa Sarin blogista.

Idänunikko 'Olympia' ei paljon pastellisävyisestä herkistelystä innostu. Se availee kiivihedelmän näköisiä palluroitaan, jotka ovat pakattu täyteen hehkuvan oranssia silkkistä terälehteä. Tulkaa vaan, minä tykkään!

Nurmikoksi kutsuttavan viherkasvuston on saanut ajaa leikkurilla jo viikko sitten, ja tänään on sama urakka edessä. Ajelutarpeen mittari on koira, jonka on näyttävä heinikon seasta :) Mutta kaiken yli ei jyrätä, vaan esimerkiksi pari tällaista hieman harhaillutta laukkaa kierretään kaukaa.

Ruukkukolonna on nyt kaikkien aikojen mittavin. En ole uskaltanut laskea, kuinka monta isoa ruukkua pihalla tököttää vihreää puskemassa, mutta kyllä niitä ainakin 25 on, ja pienet päälle. Mutta onneksi, oi onneksi, nyt on alkanut vain tarkkailun, kastelun ja nautinnon vaihe. Tulkoon rankkasade tai raekuuro, nyt kasvien on pärjättävä niillä sijoillaan, jotka olen heille valinnut. Roudarinhommat ovat takanapäin.

Mutta palkintoja toivottavasti alkaa siis kohta näkyä. Ainakin kun kuivuneita orvokin kukkia nyppii, voi viehkojen värien lisäksi nähdä vaikka siitepölyisen leppäkertun. Se on nyppijän suloinen lisävoitto.

Suurin osa itsetehdyistä kesäkukista ei vielä kuki, mutta riippalobelia on jo hyvässä alkuvauhdissa. Oijoi, kylläpä on erityisen hyvinmuodostunut ja fiksun näköinen kukka tuo, vaikka asian otankin itse puheeksi ;)

Risiini sai Taimelassa nopeimmat alkuvauhdit ikinä, 40 cm korkuisissa taimissa on jo kukinnot valmiina. Yleensä nuo kukkavanat putkahtavat esiin aikaisintaan heinäkuussa ja varjoisammassa kasvupaikassa vasta elokuun lopulla.

Kasvihuoneessa, jonka nimi on tähän asti ollut Taimela, tapahtuu kaikki superpikavauhtia. Basilika viihtyy erinomaisesti tomaattien antamassa puolivarjossa, tässä kolmea eri ikäistä tainta. Olen raaskinut yhdestä ruukusta jo syödäkin, tänään karaisen itseäni syömään lisää.

Pensaspaprikat alkavat varmaan kohta punertumaan, ja hieman hitaammat chilit ('Caribbean Antillais') ovat ehättäneet ensimmäisen podinsa muodostusvaiheeseen. Tervetuloa maailmaan!

Sungold-tomaattien kanssa ollaan hirmuisessa vauhdissa, silmiin osui jo ensimmäinen raakile, hui.

Kyllä tuo melkein trooppinen kasvihuone-olotila taitaa hänelle olla just passeli. Viime viikolla kasvihuoneeseen kohdistui jo semmoinen porotus, että varjostusasiat tulivat ajankohtaisiksi. Ensin viritin päälle ison kankaan "Kauneimmat lakanani" -kokoelmastani, mutta se teki varjosta vähän turhan syvän. Tutkiskelin internettejä ja totesin, että tähän Palramin Silverlineen on saatavilla varjostuskangas (Shade Kit), joka maksaisi noin 50 euroa + postikulut Englannista.

Kätevähän se olisi, mutta hiukan hinnakas ja noin viikon odotusajan päässä. Mutta mikään ei ole niin nerokas kuin ihminen (hah), joten muistelin ja totesin omistavani havujen varjostuskangasta. Ja mikä parasta, se ei ollutkaan kunnon kangasta, vaan ohutta muoviverkkoa. No siitä sitten pala katolle ja pyykkipojilla kiinni. Voilà!

Kauneus on tässäkin katsojan silmässä, mutta tuo valmistajan oma verkko on hyvin pitkälti saman näköistä. Se kiinnitetään huoneen sisäpuolelle, joten hillitympi näky siitä ehkä sillä tavalla tulee, mutta pienellä viimeistelyllä tämäkin on oikein nätti – niin nätti, kuin kasvihuoneen muovinen varjostussysteemi ylipäätään voi olla. Voihan sitä sitten talvella virkata vaaleanpunaisesta pitsistä hänelle reunukset, jos ei muuta tekemistä keksi... juu.

Sisällä varjo on aivan täydellinen, katsokaa nyt tätä tomaatin lehdille siivilöityvää tummaa. Ihan kuin viidakossa, siellä aluskasvillisuuden tasolla. Kostea ilma on pysähtynyt paikalleen, lämpötila on +33°C ja kaskaat sirittävät kovaäänisesti.

Taimelaan – jolle pitää nyt siis keksiä uusi nimi, kun siellä ei kesällä taimia kasvateta – jäävät nyt asumaan osa tomaateista sekä paprikat, chilit ja basilikat.

Kastelua kaivataan varmasti joka päivä ja örkkihyökkäyksiä pitää vahtia, mutta muuten olen oikein tyytyväinen asioiden tolaan. Siementen kylvö oli kivaa ja taimikasvatus hauskaa, mutta ensi vuonna on pakko muistaa, että siemenillä on loppukeväästä erittäin työllistävä vaikutus. On. Pakko. Muistaa.

Kiitos vielä ihanasta tuestanne, jota sain, kun olin heittämässä kirvestä ja kuokkaa kaivoon :) Ilman sitä olisin jo Kreikassa, pienellä puuttomalla saarella keskellä merta. Viljelemässä kiviä.

Kuin palkinnoksi kaikesta fysiikkaa ja mielenterveyttä uhmaavasta puurtamisesta lempparipensas, vanha iso syreeni, alkoi eilen kukkia.

Tämän viereen minä aion nyt kidutetun kehoni kiikuttaa ja maitokahvia latkia. Siihen ajankulun voikin sitten minun osaltani pysäyttää, kiitos.

Ja aion minä hankkia itselleni toisenkin palkinnon. Koska raatamiskausi on loppumassa ja juhlakausi alkamassa, menen huomenna teettämään itselleni manikyyrin. Kyllä! Käsi(?)ttämättömän luksusta! Pinttymiä saa toivottavasti vähän vaaleammiksi, niin kehtaa täytekakkua leikata ja korkeajalkaista lasia pidellä.

Ja koska olen (olemme kaikki) sen ansainnut, otan samaa vauhtia myös jalkahoidon. Kyllä! Elämä risaiseksi! Savet pois varpaiden välistä!

Näin se alkaa taas elämä maittaa harrastuksensa ääreen liki kuukahtaneelle, hah. Kaikki solahti paikoilleen ajallisesti yhtä nappiin kuin eilen lehtikompostiin heittämäni purukumi. Siihen se jäi komeasti metalliristikkoon kuin se kuuluisa Junttilan tuvan seinään. 

Kyllähän näitä ilonaiheita paljonkin löytyy, kun oikein silmin katselee :D 

Vielä jälkisanat. Olisin ottanut purkan pois lehtikompostista heti, kun olisin sinne suuntaan mennyt. Purkka ei ole hyväksi luonnolle eikä millekään eläimelle, jota valkoinen knööli saattaisi kiinnostaa. Tuo näky sai kuitenkin hakemaan köntsän pois samantien. Komea napakymppinakkaus, mutta väärässä paikassa.