Pikainen kesäkirjavinkki

Tai oikeastaan kirjailijavinkki. Kesäkirjoista (kepeitä, koukuttavia, jännittäviä, koskettavia) parhaat syntyvät tällä hetkellä Liane Moriartyn läppärillä. Aiemmin olen lukenut jo kirjat Hyvä aviomies ja Nainen joka unohti ja viime viikolla ahmaisin parissa päivässä kirjan Mustat valkeat valheet. Suosittelen Moriartyn tuotantoa erittäin lämpimästi kesämökille, biitsille, lentomatkoille, juniin ja aamukahvihetkiin parvekkeelle. Kirjat ovat kuin hiilareita: mitä enemmän luet, sitä enemmän niitä tekee mieli!

Mustat valkeat valheet keskittyy Pirriween ala-asteen vanhempien ja heidän ihmissuhteidensa ympärille. Näennäisesti kyse on lapsista ja kirjan keskiössä on varsinainen koulukiusaamismysteeri, jonka ratkaisua saadaan odottaa viimeisille sivuille asti. Lasten asioista vanhemmat kuitenkin saavat pontta omiin taisteluihinsa ja lopulta tilanne kärjistyy koulun visailuillassa, jossa tarjolla on ennenkuulumattoman vahvoja pinkkejä drinkkejä. Kirjan lukeminen on USA Todayn mukaan kuin joisi arsenikilla terästettyä pinkkiä Cosmopolitania. Kirjassa käsitellään vaikeitakin aiheita, mutta siitä huolimatta lopputulos on kevyt ja loppuun asti viihdyttävä.

Lukiessani kirjaa bongasin sattumalta Reese Witherspoonin Instagram-kuvan, johon hän oli tägännyt sen nimen. Pikainen googlaus paljasti, että Ally McBealin luoja David E. Kelley on luonut kirjaan perustuvan sarjan, joka tullaan näyttämään HBO:lla. Siinä näyttelevät Witherspoonin lisäksi mm. Nicole Kidman, Alexander Skarsgård, Laura Dern ja Shailene Woodley.

Maanantai-iltojen piriste

Veronica Mars
Ensimmäinen tuotantokausi (2004-2005)

Veronica Mars -leffa on valmis! Sitä odotellessamme päätimme ystäväni kanssa pari kuukautta sitten katsoa sarjan uudelleen läpi alusta loppuun - yhdessä. Vaikka sarja kokonaisuudessaan löytyykin myös Netflixistä (mainosmainos, katsokatso!), tähän päätökseen saattoi osaltaan johtaa se, että ostimme molemmat joulukuussa toisillemme synttärilahjaksi koko sarjan kattavan boksin. Mainio hinta-laatusuhde muuten, joten kipin kapin Anttilaan jos ei Netflix-mainostus uponnut. Veronicathon-päiväksi valikoitui kuin itsestään maanantai, sillä kukapa maanantaisin tekisi mitään muutakaan? Laskeskeltuani että pari jaksoa maanantaissa -tahdilla pääsisimme loppuun syyskuun tienoilla, lisäsimme ohjelmaan satunnaiset sunnuntait. Ja viimein on ykköskausi katsottu.

Veronica Mars ei koukuta heti ensimmäisellä jaksollaan. Muistan pilotin jälkeen ensimmäisellä kerralla syvästi kummastelleeni, mitä ystäväni sarjassa näki. Ensimmäisessä jaksossa pystytetään lavasteet ja luodaan sarjan kannalta oleelliset uudet suhteet sekä käydään läpi menneet, jotka edelleen kummittelevat taustalla. Vaatii hieman tottumista katsella unenomaisia takaumajaksoja, jotka ovat utuisia ja oudon hohtelevia - ja joita on paljon, ainakin aluksi. Veronican (Kristen Bell) voice-over kertaa kokonaisen toisen elämän jota tämä on aiemmin viettänyt lyhyessä ajassa, eikä kokonaisuus hahmotu heti.

Kontrasti uuden ja vanhan Veronican välillä on jopa häiritsevän suuri. Flashbackeissa Veronica vaikuttaa sievistelevältä ja naiivilta immeltä, joka kihertää pienimmästäkin syystä kieritellen pitkiä vaaleita suortuviaan sormensa ympäri. Hän seurustelee Neptunen rikkaimman perillisen, Duncan Kanen (Teddy Dunn) kanssa ja on tämän sisaren, Lilly Kanen (Amanda Seyfried) bestis. Lilly uhkeudessaan (silarit vai ei?) ja seksuaalisessa avoimuudessaan on Veronican suoranainen vastinpari. Takaumista syntyykin mielikuva, jossa Veronica ei ehkä ole ollut suosittu tai edes tunnettu itsenään, vaan ensin  Lillyn varjona ja sitten Duncanin tyttöystävänä. Duncan, vaikka onkin räiskyvän Lillyn veli, on yhtä väritön tyyppi kuin menneisyyden Veronica, mikä saakin ihmettelemään, miksi nykyisyyden kaikkea muuta kuin väritön Veronica vieläkin toisinaan kaihoaa tämän perään.

Kaikki on kuitenkin muuttunut dramaattisesti siinä vaiheessa kun katsoja tutustuu Veronicaan. Duncan on jättänyt Veronican ja pian sen jälkeen Lilly Kane on murhattu. Veronica on noussut varjoista ja saanut viimein oman äänen. Kaikki Veronican "ystävät" koulussa ovat kääntäneet hänelle selkänsä sen jälkeen kun hänen sheriffi-isänsä (Enrico Colantoni) on julkisesti epäillyt Jake Kanea tyttärensä murhasta. Sen seurauksena isä on myös saanut poliisista potkut ja äiti lähtenyt lätkimään alentuneesta sosiaalisesta statuksesta ahdistuneena.

Lillyn murhan jälkimainingeissa Veronica - tuolloin neitsyt - on myös raiskattu bileissä, eikä poliisi ole lotkauttanut korvaansa tämän kertomukselle. Raiskausta selvitellään vasta kauden loppupuolella ja se, miten siihen liittyvä jakso on rakennettu, on puhdasta tv-neroutta. Raiskausteemaan palataan sarjassa myöhemminkin ja asian käsittely mainitaan usein yhteyksissä, joissa perustellaan sarjan feminististä otetta.

Voisi siis sanoa, ettei Veronicalla sarjan alkuasetelmissa mene kovinkaan hyvin. Hän on kuitenkin osoittautunut paljon kovanahkaisemmaksi tyypiksi kuin takaumien hissukasta olisi uskonut, ja työskentelee nyt isänsä apuna tämän yksityisetsivätoimistossa. Uusi Veronica on kyyninen ja ihmisiin pettynyt, mutta ennen kaikkea tehokas, sanavalmis ja aina valmis puolustamaan sorrettuja - tai no, jos ei suorastaan puolustamaan niin ainakin räksyttämään näille siitä, etteivät he puolusta itseään asianmukaisesti.

Vaikka ihailen Veronicaa suuresti ja hänen kaltaisestaan ystävästä olisi suurta hyötyä ja turvaa, luulen kuitenkin että tosielämässä pelkäisin häntä ja yrittäisin pysyä hänestä kaukana. Etenkin Veronican tapa marssia sormi ojossa syyttelemään epäiltyä heppoisin perustein saa usein ahdistumaan Loganin - sillä yleensä syytettynä on Logan - puolesta.

Logan Echolls (Jason Dohring) on Veronican arkkivihollinen, Lillyn poikaystävä ja Duncanin paras ystävä, eli siis hajonneen neliapilan puuttuva osanen. Paradoksaalista kyllä, Logan on nelikosta ainoa, jonka kanssa Veronica on yhä puheyhteydessä - väleistä ei kannata tässä yhteydessä puhua. Takaumista ei oikeastaan opita mitään Veronican ja Loganin suhteesta neliapilan ollessa vielä koossa, joten on vähän kummallistakin, että nämä kaksi ovat päätyneet vihaamaan toisiaan niin syvästi. Logan tosin on kaikista sarjan hahmoista - tai ehkä kaikkien sarjojen kaikista hahmoista - eniten angstiteini ja vaikuttaa purkavan pahaa oloaan milloin kehenkin. Vaikka Logan ei ole edes komea (ja pitää ääliömäistä Sasu Salin -kaulakorua jatkuvasti) ja vaikka hän on hirveän ärsyttävä ja joskus suorastaan julma, hänessä on jonkinlaista pimeää charmia ja hän vaikuttaa Veronican isän lisäksi olevan ainoa henkilö maailmassa, joka on älyllisesti lähellä tämän tasoa.

Ensimmäisessä jaksossa Veronica, joka kaikesta päätellen on piireistäkarkotuksensa jälkeen viettänyt täyttä erakkoelämää, solmii kaksi tärkeää suhdetta. Ensinnäkin Wallace Fennelliin (Percy Daggs III), josta tulee Veronican oikea käsi ja korvaamaton apu koulun kansliassa työskentelynsä vuoksi, joka takaa pääsyn Kaikkiin Tärkeisiin Asiakirjoihin. Toiseksi Eli "Weevil" Navarroon (Francis Capra), moottoripyöräjengin pomoon, josta niinikään on jatkossa yhtä ja toista hyötyä tämän alamaailman-suhteiden vuoksi.

Veronica näkeekin ystävät ennen kaikkea resursseina, eikä mielellään paljasta heille syvimpiä tuntojaan. Tulevaisuutta piinkovana bisnesnaisena lupailee se, ettei Veronica arastele pyytää ystäviltään palveluksia - koko ajan, ilman korvausta. Myöhemmin ykköskaudella Veronica tutustuu vielä Cindy "Mac" Mackenzieen (Tina Majorino), joka on hakkerinörtti ja tarjoaa niin ollen Veronicalle lähes rajattomat mahdollisuudet arvoitusten ratkaisemiseen. Veronica siis pyörittelee enimmäkseen miehiä miten mielii, mutta pointsit siitä, että sarjan nörttihahmo on tyttö!

Ykköskaudella Veronica selvittää koulussa useita pienempiä mysteerejä, kuten koirien katoamista, nettihuijauksen, kadonneen isän ja epäilyttävän hippiyhteisön tapaukset. Taustalla vaikuttaa kuitenkin koko ajan suurempi juoni, joka etenee hitaasti ja tiivistyy loppua kohti äärimmäisen intensiivisiksi jaksoiksi. Veronica ja hänen isänsä eivät nimittäin ole unohtaneet Lilly Kanen murhamysteeriä, vaikka maailman silmissä juttu onkin ratkaistu, kun Abel Koontz (Christian Clemenson) on tunnustanut teon ja istuu vankilassa. Samaan aikaan Veronica myös jäljittää mystisesti kadonnutta äitiään ja saa itsestään selville asioita, joita ei ehkä haluaisi tietää. Ihmissuhderintamalla Veronica Marsin ykköskausi tuottaa aivan poikkeuksellisen hyvin rakennetun ja yllättävän käänteen, vaikka seuraavilla kausilla meininki sitten onkin enemmän pienenpientä piiritanssia.

Veronica Marsin ensimmäinen kausi on melkein tyylipuhdasta täydellisyyttä. Katsoin sen ensimmäisellä kerralla parissa päivässä sohvaan liimautuneena. Ja täytyy tunnustaa, että se myös on melkein yhtä jännittävä toisella kerralla! Juonenkäänteet ovat välillä niin monimutkaisia, ettei niitä kaikkia voi mitenkään muistaa, ja välillä jouduimme pysäyttämään dvd:n selvitelläksemme, miksi ja miten näin pääsikään tapahtumaan. Ainoa huono puoli ykköskaudessa on se, että se asettaa kohtuuttomat odotukset jatkolle, joka ainakin ensimmäisellä katselukerralla tuotti murskaavan pettymyksen. Odotankin elokuvan katsomista pelonsekaisin tuntein: hitti vai huti?

Jos päätitte nyt katsoa Veronica Marsia ensimmäisen kerran, neuvon tekemään sen selvin päin, sillä muuten saatatte tipahtaa kärryiltä ja missata popkulttuuriviittaukset, jotka muuten hämärästi tajuaisitte kulttuuriviittauksiksi, vaikkette ymmärtäisikään mihin ne viittaavat. Jos kuitenkin inspiroiduitte tästä ja päätitte katsoa sarjan jo toiseen kertaan, kokeilkaa ihmeessä tätä juomapeliä. Takaan että olette kännissä kuin ankat kahden jakson jälkeen.

Tanskan Twin Peaks

250-251/365

Valtakunta, ensimmäinen ja toinen tuotantokausi (Riget & Riget II) (1994 & 1997)

Vuosi lähenee uhkaavasti loppuaan ja listani pursuilee kulttuuritekoja, joista en ehdi tai edes jaksa yrittää kirjoittaa. Harjoittelusta toki sanon jonkun sanasen, mutta yritän hoitaa siitä bloggaamisen jotenkin kivasti "samalla" kun kirjoitan raporttiani siitä. Valtakunta on kuitenkin sellainen tapaus, jonka en voi antaa painua unholaan mainitsematta sitä.

Lars von Trierin luoma, jo seepianvärisellä ulkoasullaan valtavirrasta erottuva minisarja sijoittuu Kööpenhaminan Rigshospitaletiin, jonka lempinimi Riget on. Tapahtumat keskittyvät sairaalan neurokirurgiselle osastolle, jonka pinnan alla väijyvät outoudet luulosairas ja meedion kykyjä omaava rouva Drusse (Kirsten Rolffes) aistii välittömästi.

Sarjan jokainen jakso alkaa samalla prologilla, jolla ei varsinaisesti lopulta ole paljonkaan tekemistä juonen kanssa, muka joka viestii, että "portti on jo raollaan". Ja totta vieköön, henget alkavat näyttäytyä Drusselle ja niiden kanssa kommunikoinnista seuraa, kuten yleensä, vain lisää ongelmia.

Sen lisäksi, että sairaalassa tapahtuu yliluonnollisia asioita, suuren osan sen viehätyksestä muodostavat valtavat persoonat, joita siellä työskentelee. Ikimuistoisin Valtakunnan hahmoista lienee Stig Helmer (Ernst-Hugo Järegård), Ruotsista ylilääkärin virkaa toimittamaan saapunut hapannaama, joka antaa joka käänteessä ymmärtää, kuinka p*ska maa Tanska on.

Valtakunta on samaan aikaan pelottava ja pökerryttävän hauska, joskin sen huumori on absurdia puhtaimmillaan. Se on sekä syvällinen että hupaileva, kerrassaan ainutlaatuinen sekametelisoppa, jonka ainoa puute tuntuu olevan loppu. Sarja nimittäin jää melko ikävästi kesken, toisen tuotantokauden jättäessä loputtomasti kysymyksiä vastaamatta. Wikipediaa penkomalla kävikin ilmi, että von Trierin oli tarkoitus toteuttaa sarjalle vielä kolmas kausi, mutta koska "Tanskan YLE" ei heti tarttunut ideaan, ehti sarjan näyttelijöistä kuolla peräti viisi (mm. Järegård ja Rolffes), jolloin jatkon toteuttamisesta tuli äärimmäisen epätodennäköistä.

Sarja ei ole täysin dogma-sääntöjen mukaan kuvattu, ja dogmamanifesti kirjattiinkin ylös vasta vuonna 1995 Lars von Trierin ja tämän bestiksen, Thomas Vinterbergin toimesta. Tyyli on kuitenkin kokeilevaa, valaistus puutteellista ja kuvaus heiluvaa. Erikoisefekteiltä - joskin aika kököiltä sellaisilta - ei kuitenkaan vältytä, joten puhdasta dogmaa ennen dogmaa Valtakunta ei ole. Hauska erityispiirre sarjassa ovat kellarissa tiskaavat Down-syndroomaiset tyttö ja poika, jotka eivät liity mitenkään sairaalan tapahtumiin, mutta tietävät niistä kaiken ja toimivat kuin kommentaattoreina varsinaisten kohtausten välillä. Sitäkin hauskempaa kuitenkin on kun itse ohjaaja saapuu jokaisen jakson päätteeksi puhuttelemaan katsojaa suoraan hämmentäen tätä yleensä kommenteillaan entistäkin enemmän. (Etenkin silloisella komeudellaan. Ooh.)

Huomaan kummastelevani, miksei kukaan alkuperäisistä dogmalaisista enää tee dogma-elokuvia. Wikipedia kertoo tyylisuuntauksen lakanneen olemasta aktiivinen vuonna 2005 (joskin mainitsee von Trierin ohjanneen dogma-tyylisen komedian vielä vuonna 2007). Von Trier, Vinterberg ja niinikään dogmalla aloittanut suosikkini Susanne Bier ovat kaikki siirtyneet suuren luokan lavastuksiin ja alkaneet kahmia Oscareita, ehdokkuuksia ja Kultaisia palmuja sylikaupalla. Ja kuitenkin juuri dogman takia tanskalainen elokuva ylipäänsä tuli tunnetuksi maailmalla. Hö. Mutta kiistää ei toki voi myöskään Melancholian, Jahdin ja Koston mahtavuutta. Tanskalaisissa elokuvissa vaan on sitä jotain, joka puhuttelee sieluani.

Lars von Trieriin kaikista tanskalaisista olen potenut eniten ambivalenttista suhdetta, sillä Antichrist oli mielestäni yksinkertaisesti kamalaa katsottavaa, Breaking the Waves o-u-t-o ja Melancholia sekä Dancer in the Dark puolestaan hengästyttävän upeita teoksia. Pelon ja jännityksen vallassa odotan Nymphomaniacia, joka aiheensa puolesta ei juuri lainkaan houkuttele. Mutta nyt, juuri Valtakunnan jälkeen, olen taas hetken aikaa ihan fani!

Kaikki mahtava loppuu aikanaan

200/365 (jee, vain 165 jäljellä!)

Täydelliset naiset (Desperate Housewives)

Kahdeksas tuotantokausi (2011-2012)

Pitkän odottelun, epäonnistuneen telkkaristaseuraamisyrityksen jälkeen ja Hullujen Päivien myytyä eioota, koska tällä sarjalla mitä ilmeisimmin on aamuvirkkuja faneja, onnistuin viimein pyydystämään Täydellisten naisten viimeisen kauden Kodin Ykkösestä viidentoista euron kohtuulliseen hintaan. Teknologisen determinismin hyvä puoli on se, että DVD:t alkavat pikkuhiljaa olla aika halpoja. Samoin DVD-soittimet - Verkkokauppa.comista lohkeaa kympillä. Huono puoli siinä tietysti on se, että kohta ne katoavat, eivätkä kympin DVD-soittimet kestä sitä, että vuoraisi seinänsä DVD-levyillä ja katselisi niitä vielä eläkepäivinään.

Joka tapauksessa (lukuun ottamatta sitä, että halpis-DVD-soittimeni tökkii luvattomasti ja levyn saa välillä ottaa ulos viisi kertaa ennen kuin se suostuu pyörimään - ja että kun valitsen tekstitykseksi suomen, se yleensä muodostuu soittimen mielessä portugaliksi tai tanskaksi... lukuun ottamatta näitä seikkoja) Täydellisten naisten viimeinen tuotantokausi oli varsin nautinnollista katsottavaa. Spoilerivaroitus! Älä missään nimessä jatka, mikäli aikomuksesi on katsoa tämä.

Muistaakseni olin aikanaan seitsemännestä tuotantokaudesta suorastaan raivoissani, koska mielestäni se oli juoneton ja tylsä. Mutta mikä pahinta, koko sarjan ajan ja kauan ennen sitäkin, yli 20 vuotta tiiviisti yhdessä pysytelleet Lynette (Felicity Huffman) ja Tom (Doug Savant) ajautuivat asumuseroon todettuaan, etteivät ole onnellisia yhdessä. Tämä ja se, että asumuseroon päätymistä pohjustettiin seiskakaudella niin tehokkaasti, että tuntui kuin olisi katsellut junaturman etenemistä hidastettuna voimatta tehdä asialle mitään, turhautti katsojan, joka oli aina pitänyt Lynetteä ja Tomia tv-sarjojen historian kalliona. Pari, jota minkään ei pitänyt koskaan erottaa, päätyi lopulta "tauolle" aika hömpältä vaikuttaneista syistä ottaen huomioon, että he olivat selvinneet viidestä lapsesta, tornadosta, tuhopoltosta, syövästä ja Tomin aviottomasta psykopaattilapsesta.

Kahdeksannen tuotantokauden suurin (ruumiskuvio on sarjan ihmissuhteisiin verrattuna ihan kuiva juttu) jännitysmomentti onkin se, onnistuvatko Tom ja Lynette vielä löytämään tiensä toistensa luokse. Ruumisjutussa ei oikeastaan ole juuri mitään mielenkiintoista, koska salaisuudet sen takana ovat katsojan tiedossa koko ajan. Vasta loppua kohti tunnelma tiivistyy, kun käy ilmi, että jonkun on todellakin otettava vastuu Alejandro/Ramonin (Tony Plana) murhasta. Tässä yhteydessä saamme huomata, kuinka paljon Gabrielle (Eva Longoria) on kasvanut ihmisenä ja hahmona ensimmäisestä kaudesta - ja kuinka suuresti Bree (Marcia Cross) välittää ystävistään.

Homman ottaa lopulta niskoilleen salakuunteleva ja syöpään kuolemaisillaan oleva Karen McCluskey (Kathryn Joosten), mikä on suunnilleen täydellisin mahdollinen ratkaisu kaikkien kannalta. McCluskeylle joudutaan todella sanomaan hyvästit tämän nukkuessa pois sarjan viimeisessä jaksossa - ja jos tämä yksin ei vielä kosketa, tieto siitä, että tämän näyttelijä kuoli syöpään vai muutamaa viikkoa myöhemmin, saa sydämen vuotamaan verta. Tiesin Joostenin keuhkosyövästä ja kuolemasta katsoessani kasikautta, enkä voinut olla jatkuvasti miettimättä, miltä tuntuu näytellä oma kuolemansa vain hetkeä ennen kuin oikeasti tietää sen tapahtuvan. Ja ennen kaikkea, millaista on uhrata viimeinen elinvuotensa näytellen sen sijaan, että... öö, no matkustelisi, keskittyisi parantumiseen, viettäisi aikaa rakkaidensa kanssa? Tällainen omistautuminen sarjalle, jota rakastan, saa minut sulaksi vahamöykyksi.

Toinen "silmänisku" tosielämän suuntaan on se, kun Susan (Teri Hatcher) pitää Alejandro/Ramonin uuden vaimon tyttärelle puheen siitä, kuinka tämän pitää kertoa jollekulle, jottei asia myrkytä häntä sisältä. Hän myös lupaa, ettei isäpuoli enää koskaan voi satuttaa häntä - saattaen susanmaisesti koko naisporukan entistä pahempiin vaikeuksiin. Näihin episodeihin silmä kiinnittyy siksi, että Hatcher koki itse hyväksikäyttöä lapsena ja kertoi siitä julkisesti ensi kertaa vuonna 2006.

Kahdeksannen kauden shokeeraavin yllätys on se, että ensimmäisestä jaksosta asti mukana ollut Mike (James Denton) kuolee. Sarjassa on toki yllättäviä kuolemia nähty ennenkin, mutta näin vähän ennen loppua ratkaisu tuntuu jotenkin sydäntäriipaisevan turhalta ja julmalta. Susan parka.

Kahdeksas tuotantokausi ei ole sarjan paras, muttei varmasti huonoinkaan. Mielestäni se tekee kiitettävästi kunniaa koko sarjalle viittailemalla menneeseen, marssittamalla ruutuun jo kauan sitten poistuneita hahmoja vierailemaan, palaamalla jälleen Mary Alicen itsemurhaan, josta kaikki alkoi, ja jopa lähettämällä Breelle täsmälleen saman viestin kuin tälle: "I know what you did. It makes me sick. I'm going to tell."

Sarjan päätteeksi Susan ajaa vielä kerran korttelin ympäri ja tällä matkalla häntä katselevat lukuisat sarjasta jo kuolleet hahmot - voi pojat että siinä muuten lahdattiinkin! - Mike mukaanlukien, lempeästi saatellen Susanin kohti uutta. Täytyy sanoa, etten ollut edes muistanut kaikkia niitä hahmoja. Yhden puuttuminen kuitenkin pisti silmään, nimittäin Edie Brittin (Nicolette Sheridan). Syykin on selvä. Sheridan käräjöi varmaan vielä tänäkin päivänä sarjan luojaa Marc Cherryä vastaan väittäen saaneensa laittomat potkut ja Cherryn lyöneen häntä sitä edeltäneen kahakan päätteeksi. En yleensä mielelläni ole tietoinen tämänkaltaisista kulisseissa tapahtuvista asioista, enkä todellakaan varta vasten lue julkkisjuoruja tietääkseni niistä. Haluan mitä mieluiten fiktioni fiktiona: Edie Britt kuoli ja sillä hyvä. Tässäkin postauksessa olen kuitenkin maininnut jo Joostenin syövän, Hatcherin hyväksikäytön ja nyt Sheridanin oikeusjutun. Se, että ylipäänsä tiedän nämä jutut, kertoo siitä, miten suuri juttu sarja on ollut - ei vain minulle, vaan myös juorulehdille ja miljoonille muille ihmisille. Noin niin kuin todetakseni itsestäänselvyyden.

Sarjan loppu on yhtä aikaa sekä hyvä että pettymys. Susan, Bree, Lynette ja Gabby muuttavat kaikki vuorotellen pois Wisteria Lanelta, eivätkä enää koskaan pelaa pokeria yhdessä. Mieluummin olisin tietysti kuvitellut naisten jatkavan ikuisesti lähiöelämäänsä yhdessä sarjan loputtuakin, mutta toisaalta on melkeinpä yhtä miellyttävää ajatella, että kaikkien kadulla viettämiensä vuosien jälkeen naiset viimein pääsevät eläkkeelle juonittelusta ja salailusta. Ja onneksi Susanin taloon muuttaa nainen, joka selkeästi piilottelee uuden sukupolven salaisuutta...

Könttäkoonti: Sarjat

154/365

Kylmä rinki (Oz)

Ensimmäinen tuotantokausi (1997)

Tässäpä jälleen yksi tv-sarja, jota en koskaan olisi uskonut katsovani. Parisuhde voi vaikuttaa ihmiseen mitä kummallisimmin tavoin. Kylmä rinki sijoittuu Oswaldin "kokeelliseen" vankilaan ja sarja keskittyy kuvaamaan erilaisia selviytymiskeinoja, valtataisteluja ja kriisejä, joita vankina olo vaatii ja aiheuttaa. Ensimmäisellä kaudella varmaan kiinnostavin henkilöhahmo on Tobias Beecher (Lee Tergesen), joka on varoittavana esimerkkinä tuomittu vankeuteen rattijuoppoudesta ja kuolemantuottamuksesta. Beecher on asianajaja ja umpinössö, jonka hengen puolesta katsoja saa pelätä jatkuvasti. Paremman strategian puutteessa hän valitsee alistumisen natsisika Vern Schillingerin (J. K. Simmons) "bitchiksi", mikä johtaa hänet pian todellisuuspakoon eli huumeisiin ja lopulta kapinoimaan ja ottamaan homman haltuun.

Muutaman jakson ajan sarja tuntui vähän tylsältä ja valtavaan hahmomäärään oli vaikea tottua, kun selkeitä päähenkilöitä ei heti nosteta esiin. Jokainen jakso keskittyy joko yhteen hahmoon, ryhmittymään tai teemaan, jonka ympärille saattaa kietoutua myöhemminkin taka-alalle jääviä henkilöitä. Teemat, kuten seksi, uskonto, valta ja kuolemanrangaistus, ovat kuitenkin kiinnostavia ja niin tämäkin sarja onnistui koukuttamaan nopeasti - kaudella on vain kahdeksan jaksoa, mutta puolivälistä saakka odotin jo innokkaasti illan Oz-hetkiä.

157/365

Jälkiä jättämättä (The Killing)

Kolmas tuotantokausi (2013)

Ookei, paljastan, että kolmoskauden ensimmäinen jakso saattaa järkyttää monia katsojia: Linden hymyilee ja Holderilla on puku! Mitä hittoa on tapahtunut? Ensinnäkin kakkoskauden lopun ja kolmoskauden alun välissä on vierähtänyt suunnilleen vuosi. Linden on muuttanut saareen, hankkinut työpaikan vailla stressiä ja vastuuta, aloittanut terveet elämäntavat ja hankkinut nuoren loverboyn. Umpitylsä teini-ikäinen poika on lakaistu isänsä huollettavaksi, mikä tekee sarjasta paljon mukavampaa katsottavaa kuin aiemmin. Holder puolestaan on puksuttanut poliisivoimissa tarmokkaasti, saanut ylennyksen ja uuden vähemmän vinksahtaneen työparin ja alkanut hänkin seurustella.

Luonnollisesti nämä näennäisonnelliset kuviot on luotu vain romutettaviksi ja pian Holder kiikuttaa Lindenin paratiisiin tutkintakansioita, joihin Linden tarraa silmät kiiluen kuin narkkari neulaan. Ja pian meininki on samanlaista kuin ensimmäisellä ja toisella kaudella, erona vain se, että nyt Linden ja Holder tuntuvat olevan paremmin sovussa ja toimivan sulavassa yhteistyössä ikuisen naljailun ja ovien paiskomisen sijaan.

Kolmannella kaudella Rosie Larsen ja sarjan tanskalainen äiti Forbrydelsen ovat viimein saaneet rauhan ja sarja lähtee omille teilleen uusine juonineen. Alkuun juoni teini-ikäisiä prostituoituja tappavasta sarjamurhaajasta tuntui vähän tylsältä, mutta kiinnostavaksi sen tekee pian kaksi seikkaa. Ensinnäkin Linden alkaa uskoa, että hänen vuosia aiemmin vaimonsa murhasta vankilaan toimittamansa Ray Seward (Peter Sarsgaard) onkin syytön ja että murhaaja on sama, joka nyt listii teinityttöjä. Huono homma, sillä Seward odottaa jo pian tapahtuvaa teloitustaan.

Mielenkiintoista onkin se, että kuolemaantuomitun viimeisiä hetkiä ja jopa vanginvartijoiden yksityiselämää kuvataan vankilan seinien sisäpuolella. Jälkiä jättämättä -sarjan hienous piilee juuri siinä, miten pitkälle sen inhimillinen ymmärrys ulottaa lonkeronsa, sen sijaan että sarja keskittyisi kuvaamaan vain poliisitutkintaa. Toinen kaudesta mielenkiintoisen tekevä ulottuvuus on se, miten teiniprostituoitujen elämää kuvataan läheltä, sympaattisesti mutta realistisen oloisesti. Heidän koko elämänsä ei ole kurjuutta ja surkeutta, vaan siihen mahtuu myös unelmia, ihastuksia ja teinimäistä kikatusta. Jengin sydän on Bullet (Bex Taylor-Klaus), luonnontieteistä kiinnostunut poikatyttö ja lesbo, josta pian tulee Holderin tiedonantaja.

Kolmoskausi tuntui olevan liian nopeasti ohi, vaikka siinä on vain yksi jakso vähemmän kuin aiemmilla kausilla. Kauden laatu ja fiilis ovat kuitenkin taatusti samaa tasoa kuin aiemminkin, eikä amerikkalaisversion lähtö omille teille alkuperäisversiostaan ole tehnyt sille lainkaan hallaa.

Jäljet edelleen hukassa

129/365
Jälkiä jättämättä (The Killing) 
Toinen tuotantokausi (2012)

Ykköskaudella ensin pitkään tökkinyt ja sittemmin täysin koukuttanut ja hurmannut sarja toistaa saman kuvion kakkoskaudella. Alkuun tökkii - ja pitkään.

Olette toivottavasti sen verran viisaita, että kartatte kakkoskausista kertovia merkintöjä mikäli ette ole vielä ykköstäkään katsoneet, joten uskallan nyt hyvällä omallatunnolla sanoa sen, minkä ykköskauden merkinnässä maalasin piiloon: toisella tuotantokaudella tutkitaan edelleen Rosie Larsenin murhaa. Tämä vaikutti ideana toimivalta, sillä ensimmäisen kauden lopussakin olin sen verran koukussa, että toinen tuotantokausi oli pakko katsoa. Lisäksi oli helppo hypätä saman tapauksen tutkinnan kyytiin uudelleen.

Jotenkin juttu kuitenkin etenee toisen kauden alussa aivan mielenkiinnottomille urille, kun Stan Larsenin vanhat mafiakuviot nousevat tapetille ja Lindenin uskomattoman surkeaa ja tympeää "yksityiselämää" (hah!) vatvotaan liiankin kanssa. Darren Richmond, jota ensimmäisen kauden lopussa ammuttiin, taistelee ensin hengestään ja joutuu sitten hyväksymään sen, ettei kävele enää koskaan. Kiinnostavaa kyllä, mutta poliitikon itsesäälissä vellominen ei oikein tunnu sopivan sarjan teemaan - ja niinpä se skipataankin nopeasti ohi ja pian Richmond on taas oma tarmokas itsensä. Ehkä henkilöiden yksityiselämän kuvaamisen lisäämisellä on pyritty hahmojen syventämiseen, missä toki jossain määrin onnistutaankin. Pitkään tämä kuitenkin vain lisää tunnetta siitä, että juttua pitkitetään tolkuttoman kauan: loppujen lopuksi on kai aika harvinaista, että missään sarjassa selvitetään yhtä ja samaa murhaa kahden kauden ajan.

Mukavia Twin Peaks -muistumia sarja kuitenkin aika ajoin yhä herättää, kun Lindeniä ja Holderia alkaa enenevissä määrin kiinnostaa intiaanien mailla sijaitseva kasino, jota ilkimysmäinen intiaanipäällikkönainen johtaa varsin kyseenalaisin keinoin. Tällä kaudella poliisi saa turpiin ja kunnolla. Sarjan loppua kohti jännitys tiivistyy jälleen ja mukaan ympätään tarpeellinen määrä siirappia niin, että viimeisessä jaksossa jo kyynelehdin. Loppuratkaisu on oiva ja lähes mahdoton arvata.

Netflix saa jälleen ilmaista mainosta, sillä yllätyin iloisesti kun sain kyseisestä palvelusta oikein sähköpostin, jossa kerrottiin, että Jälkiä jättämättä -kakkoskausi on nyt saatavilla. Kätevää, kiitos! Yleensä asiakaskohtainen markkinointi on vähän ärsyttävää ja menee usein pieleen tai vähintään liiallisuuksiin esimerkiksi verkkokirjakaupoissa, mutta toivotan kyllä iloisesti tervetulleeksi sen, että jatkosta sarjoille, joita oikeasti katson, ilmoitetaan minulle suoraan.

Ps. Muistakaa osallistua kesäiseen arvontaan! Jo tulleet kommentit inspiroivat minut nouseman blogi-blokin yläpuolelle näin juhannusyönä ja kirjoittamaan viimein tämänkin tekstin. (Tämä kakkoskausi tuli katsottua jo yli viikko sitten. Hups.)

Yhden rakkaustarinan päätös

122/365
Muodon vuoksi (Nip/Tuck)
Kuudes tuotantokausi (2009-2010)

Muodon vuoksi on yksi niistä sarjoista, joita aloin säännöllisesti seurata jo silloin kun sitä alettiin näyttää telkkarissa. Niin ollen sarjan katsomiseen on tullut kuluneeksi melkein kymmenen vuotta. Jossain vaiheessa olen ilmeisesti pitänyt sarjaa niin hyvänä, että olen tietoisesti tai tiedostamattani tehnyt päätöksen hankkia sen kokonaan dvd-hyllyyni.

Viimeisen eli kuudennen tuotantokauden ostin viime kesänä jostain häämatkani varrelta. Syy siihen, että katsoin sen vasta nyt, on se, että aikomuksenani oli vielä kerran katsoa sarja alusta loppuun. En oikein muistanut mitään vitoskauden tapahtumista, koska olin ostanut sen edelliseltä matkalta kaksi vuotta aiemmin. Aloinkin katsoa sarjaa alusta ja pääsin joulukuisessa neulehurmoksessa ykköskauden puoliväliin, mutta projekti alkoi tuntua nopeasti aika puuduttavan pitkältä. Tällä sarjalla on nimittäin ne loistavat hetkensä, mutta ehkä enimmän osan ajasta se on vähän ahdistava - jollain selittämättömällä tavalla. Kun ykköskausi jäi tällä kertaa lojumaan kesken melkein puoleksi vuodeksi, päätin viimein tarttua härkää sarvista ja katsoin muistin virkistykseksi vain vitoskauden päätösjakson ja siirryin sitten viimeiseen kauteen.

Yleinen mielipide lienee, että viimeistään vitoskaudella sarjan taso laskee kuin lehmän häntä. Muistaakseni pidin kuitenkin siitäkin kovasti ja niin uskalsin elätellä toiveita myös kuudennen kauden suhteen. Valitettavasti se osoittautui hyvin nopeasti silkaksi kuraksi.

Viimeisellä kaudella toistetaan vielä kerran kaikki ne hörhöilyt, jotka on jo moneen kertaan nähty. Samat parit yrittävät vielä kerran, samat virheet toistetaan uudelleen ja uudelleen. Muutamia mahtavia hetkiä tälläkin kaudella on, mutta ne skipataan nopeasti ohi ja siirrytään vatvomaan vanhoja tuttuja kuvioita. Välillä vaikuttaa siltä kuin tekijät olisivat olleet aineissa, tai vain liian täynnä ideoita, jotka on kaikki ollut survottava mukaan viimeiseen kauteen. Niinpä joissain jaksoissa esitellään tapahtumakulkuja, joista olisi saanut koko kauden mittaisen juonen. Esimerkiksi Seanin veli, josta ei ole koskaan kuultu sanaakaan, putkahtaa ilmoille ja hänet lakaistaan takaisin maton alle yhden jakson aikana. Kaikki kiinnostava aines käsitellään nopeasti pois alta. Jotain kertoo sekin, että kahdet tärkeät häät vietetään katsojan selän takana "jaksojen välillä".

Ei liene suurensuuri spoileri (mutta spoileri kuitenkin, joten maalaa näkyviin), että kutoskaudella Christian ja Kimber saavat viimein toisensa, Viiltäjän keskeytettyä heidän ensimmäiset häänsä kolmoskaudella. En varmaankaan ole ainoa katsoja, joka on odottanut näitä häitä tapahtuvaksi vuositolkulla, ja sitten ne pimitetään kokonaan. Virhe! Ja tämä on suurensuuri spoileri, joten harkitse tarkkaan maalaamista näkyviin: Kimberin itsemurha on ihan uskomattoman surkea käänne ja aivan karsea lopetus tälle hienolle, moniulotteiselle bimbohahmolle, joka on omistanut koko elämänsä Christianille. Suu-tut-taa! Ja kun valituksen makuun päästiin, en kestä, että vitoskaudella esitellyn Teddyn näyttelijä on vaihtunut kutoskaudella. Tällainen kielii vain huonosta suunnittelusta, mikä ei ole koskaan ennen ollut sarjalle tyypillistä. Argh!

Kauden lopulla - jonka tarkoitus oli ilmeisesti alkujaan olla osa seitsemättä kautta, jota ei sitten kuitenkaan (onneksi) tehty - siirrytään ihan kiinnostavien teemojen pariin, kun Christian ja Sean menevät pariterapiaan puimaan suhdettaan. Loppujen lopuksihan sarjassa on kyse juuri heidän välisestään rakkaustarinasta, joka kestää vaikka mitä kolhuja, kun naiset puolestaan ovat kertakäyttötavaraa ja lähtevät vaihtoon pienimmästäkin virheestä. Kauden lopulla Sean on täynnä vihaa ja miettii elämäänsä Christianin varjossa ja tossun alla, kun taas Christian vaikuttaa olevan pullollaan rakkautta, eikä osaa päättää, kumpi heistä tarvitsee enemmän toistaan. Terapiassa Sean vaikuttaa halukkaalta eroamaan, Christian taas taistelemaan 20 vuotta kestäneen suhteen puolesta. Viimeiset jaksot keskittyvätkin tulevaisuuskuvien pohdintaan ja katsoja saa miettiä, onko Seanin ja Christianin viimein lähdettävä eri teille.

Ilahduttavin yllätys kutoskaudella on Ava Mooren (Famke Janssen) paluu, joka solmitaan umpeen niin älyttömällä ja toisaalta niin sarjalle tyypillisen yliampuvalla tavalla, että se jättää katsojan jonnekin epätoivon ja tyytyväisyyden rajamaille. Koko sarjan lopusta jää aika kurja fiilis. Tarkoituksena on varmaankin ollut rakentaa loppu, joka on niin onnellinen kuin näille henkilöille on mahdollista. Itse näen siinä lähinnä surua ja tuskaa, alistusta ja ahdistusta.

Viimeistä kautta lukuunottamatta suosittelen tutustumaan tähän sarjaan (esimerkiksi Netflixissä, josta löytyvät kaikki kaudet). Sarjassa on jotain aivan erityislaatuista, sillä se taiteilee jatkuvasti ohuella nuoralla, jolta katsojat voivat tipahtaa hetkenä minä hyvänsä. Olen monesti jäänyt miettimään täyden hämmennyksen vallassa, tykkäänkö sarjasta vai en. Parhaimmillaan se on terästä, huonoimmillaan niin överiä, että silloinkin miettii, onko se salaa terästä.

Kiriviikko IV: Teiniangstia kerrakseen

105/365
Hemlock Grove
Ensimmäinen tuotantokausi (2013)

Uusi Netflixin alkuperäistuotanto Hemlock Grove on vähintäänkin... mielenkiintoinen. Sarja vie ällötyksen ja yliluonnollisilla asioilla pelleilyn älyttömyyden aivan uudelle tasolle ja onnistuu koukuttamaan, vaikka kaikki hahmot ovat enemmän tai vähemmän vastenmielisiä, juonikuviot melko ennalta-arvattavia ja näytteleminen aika ajoin surkeaa, dialogista nyt puhumattakaan.

Sarja kertoo pienestä Hemlock Groven kaupungista, jossa heti alkuun löydetään täysin suolistettu nuoren tytön ruumis ja sen myötä aloitetaan noitavainot. Kaikki nimittäin "tietävät" pian, että uusi tulokas, mustalais-Peter (Landon Liboiron) on ihmissusi. Kinkkistä on se, että Peter tosiaan on ihmissusi, muttei murhaava sellainen. Yhdessä tylsistyneen ja hemmotellun perijäpoika Roman Godfreyn (Bill Skarsgård) kanssa Peter pyrkii löytämään syyllisen, pahan ihmissuden, puhdistaakseen maineensa.

Koko kaupunki on muutenkin täynnä yliluonnollisia salaisuuksia. Miksi Romanin äidillä Olivialla (Famke Janssen) on lihanhimo, joka talttuu vain mystisten silmätippojen avulla? Miksi Romanin sisko (Nicole Boivin) näyttää puoliksi alienilta? Mitä oikein puuhaillaan Godfrey Institutessa, jota luotsaa kylmänkalsea ja yliluonnollisen vahva tohtori Pryce (Joel de la Fuente)? Ja mitä oikein on tapahtunut Leitha Godfreylle (Penelope Mitchell), joka väittää olevansa neitsyt, jonka enkeli saattoi raskaaksi?

Aluksi ajattelin, että sarja on vain huonompi versio True Bloodista (joskin ilman vampyyreja). Sitten jäin vähän koukkuun ja aloin kiinnostua. Synkeät metsämaisemat ja ihmispetojen metsästykseen erikoistunut, ulkopuolelta saapuva etsivä Chasseur (Kandyse McClure) tuovat jälleen mieleen Twin Peaksin. Parissa viimeisessä jaksossa käänteet vedetään niin överiksi, että inhotus kasvoi ja melkein räjähti käsiin. En oikein tiedä, mitä ajatella kaudesta kokonaisuutena. Varmaa on, että parempaakin on nähty. Sarjaa kannattaa kuitenkin melkein katsoa pelkästään Famke Janssenin vuoksi, jonka kylmä kauneus lumoaa pahisrooleissa kerta toisensa jälkeen, eikä petä nytkään.

106/365
Daniel Clowes: Ghost World (2002)
Suom. Kari Heikonen

Tutustuin Ghost Worldiin ensimmäisen kerran elokuvana, aikana jolloin wannabe-goottina fanitin Thora Birchiä ja entisenä wannabe-hevostyttönä Scarlett Johanssonia. Leffa oli mielestäni jokseenkin kumma, mutta sarjakuvan lukeminen sai minut haluamaan nähdä senkin uudestaan. Takakannessa hehkutetaan, että Clowes kuvaa teiniangstia autenttisesti kuin J.D. Salinger Sieppari ruispellossa -teoksessaan ja että Ghost World on "sarjakuva, johon myös muiden kuin sarjakuvafanien kuuluu tutustua - klassikko myös kirjallisena teoksena".

Hehkutukset ovat ansaittuja. Ghost World on varmaankin paras teiniangstisarjakuva, jonka olen koskaan lukenut. (No myönnetään, en ole lukenut niitä kovin paljon, mutta ihan omaa luokkaansa se kuitenkin on.)

Enid ja Becky ovat parhaat ystävykset, jotka ovat juuri valmistuneet high schoolista ja edessä on pitkä ja puuduttava kesä vailla tekemistä tai huolen häivää. Täyttääkseen päivänsä jollain he keksivät mitä mielikuvituksellisimpia viihdykkeitä, joihin usein liittyy pilailu toisten kustannuksella. Tyttöjen keskustelut ja puhetyyli ovat aitoja ja samaistuttavia ja suomentaja on uskoakseni tehnyt hyvää työtä. Tilanteet ovat tuttuja ja ystävyyssuhteen ongelmat tunnistettavia. Kun ero kesän lopulla alkaa Enidin collegehaaveiden myötä häämöttää, bestikset joutuvat käsittelemään suhteensa uudelleen, eikä se suju  kivuttomasti.

"Sehän se siinä onkin... Me ollaan kuiteski vain niinku teinibestiksiä eikä naimisissa tai mitään... Voidaanhan me olla aina ystäviä, ilman että tarvis asua yhdessä tai silleen..."

107/365
Emmi Nieminen: Keskiviikko (2012)

Keskiviikko ei ehkä varsinaisesti kuvaa teiniangstia, koska päättelisin päähenkilön olevan albumissa jo teini-iän ylittänyt opiskelija. Omaelämäkerrallinen albumi kertoo nuoren Emmin yrityksistä selvitä lapsuutensa jäljistä, jotka isän alkoholismi on jättänyt. Emmi pui terapiassa masennustaan, ahdistustaan ja vihaansa isäänsä kohtaan. Hän ilahtuu, kun isä ottaa yhteyttä ja kertoo haluavansa keskustella syistä, joiden vuoksi Emmi käy terapiassa. Yksinkertainen anteeksipyyntö riittäisi Emmille, mutta vaikuttaa siltä, ettei isä ole vieläkään valmis myöntämään osallisuuttaan tyttärensä pahaan oloon.

Mustavalkoinen sarjakuva on alkuun enimmäkseen musta ja siten hyvin synkeä. Taitavasti ja yksityiskohtaisesti raapustetut kuvat ovat realistisia, tarkkoja ja kuvastavat räiskyviä tunteita, hienoisia mangavaikutteita unohtamatta. Tarina on lyhyt, mutta täynnä raivoa.

Klikkaa isommaksi.

Sade vie jäljet mennessään

90/365

Jälkiä jättämättä (The Killing)

Ensimmäinen tuotantokausi (2011)

Kun tämä sarja joskus (kaiketi viime vuonna) alkoi tulla Maikkarilta, sitä mainostettiin jatkuvalla syötöllä ja näyttävästi, niin että vaikken sitä muistanut telkkarista seurata, ajatus siitä jäi kytemään jonnekin takaraivooni. Pääsiäisen venyvinä päivinä aloin sitten viimein katsella sitä Netflixistä. (Vaadin pian sponsorisopimusta, sillä tämä blogi alkaa epäilyttävästi muistuttaa Netflix-mainosta - tosin ilman puhuvia eläimiä.)

Jälkiä jättämättä perustuu tanskalaiseen tv-sarjaan Forbrydelsen. Varmaan kovin paljon alkuperäisestä ei ole jäljellä, mutta ajatus lämmittää kuitenkin sydäntäni, sillä Tanska elokuvamaana on tällä hetkellä "the place to be", jos minulta kysytään.

Sarjassa selvitetään nuoren seattlelaistytön, Rosie Larsenin, murhaa. Jutun päätutkijana toimii Sarah Linden (Mireille Enos), joka ensimmäisessä jaksossa jo viettää läksiäisiään aikeenaan muuttaa Sonomaan ja mennä naimisiin. Murhajuttu kuitenkin ilmaantuu suunnitelmien tielle ja pomo vaatii, että Linden jää selvittämään sen ennen lähtöään. Työpariksi ja koulutettavaksi hänelle lykätään jokseenkin raivostuttavan oloinen Stephen Holder (Joel Kinnaman), joka on juuri saanut siirron huumepoliisista murharyhmään.

Puoleenväliin mennessä ensimmäinen tuotantokausi ei ollut koukuttanut minua vakavasti. Alkuun siinä ärsytti moni pinnalliselta kuulostava asia. Ensinnäkin sää. En vaan yksinkertaisesti lämpene sille, jos ruutu on koko ajan ihan harmaa ja suurimman osan ajasta vielä sataa kaatamalla. Olen ehkä hieman paradoksaalisesti sitä mieltä, ettei ole mitään syytä, miksi murhasarjan pitäisi masentaa katsojaa. Aviomieheni kommentoi jatkuvasti toisesta huoneesta, miten huonolta sarja kuulostaa, kun koko ajan vain kiljutaan ja huudetaan. Pari ensimmäistä jaksoa kuluikin suurien tunteiden äärellä kadonnutta tyttöä etsittäessä ja tämän löytyessä, mutta siitä en itse lainkaan ärtynyt. Päinvastoin, pidin sarjan tunneilmaisua harvinaisen rikkaana.

Toinen alkuun ärsyttänyt tekijä sarjassa on Sarah Lindenin hahmo kaikkiaan. Ajattelin pitkään, että onpas harvinaisen epäviehättävä nainen tv-sarjan pääosaan. Lisäksi Lindenin muka-sotkuinen yksityiselämä on tylsääkin tylsempää ja jatkuva arpominen aiheesta lähteäkö Sonomaan, pääsisinkö jo lähtimään, ehtisinkö jo tällä kertaa lennolle, haluanko ylipäänsä mennä jne. ei kiinnosta pätkääkään. Katsojallehan on alusta asti aika selvää, että Lindenin pitää pysyä Seattlessa kauden loppuun asti, jotta murha saadaan purkkiin. Sanalla sanoen Lindenissä ärsytti aluksi kaikki. Angstisuus, jonka alkulähde ei ole ihan selvä, nikotiinipurkan jauhaminen päättäväisesti ja stressaantuneesti, pehmeät piirteet joille melkein aina kova ilme ei sovi ollenkaan ja surkeat sosiaaliset taidot.

Holderin hahmosta taas oli pitkään vaikea saada otetta. Wikipedian mukaan hahmo on kirjoitettu niin, että kahdeksanteen jaksoon saakka katsoja joutuu arpomaan, onko Holder hyvis vai pahis. Sitä on todellakin vaikea sanoa, mutta hahmosta on hänen hyvyydestään tai pahuudestaan riippumatta vähän pakko tykätä, koska tämä toimii rentoudessaan niin loistavana vastapainona takakireälle Lindenille. Holderin tapa huikata "Yo, Linden!" jää melkeinpä päähän soimaan, koska se kuulostaa niin hauskalta.

Kolmanneksi, alusta loppuun ärsytti se, miten sarjaan sotketaan poliittista juonittelua. Pormestariksi kisaavat Darren "lempeä, surkea koiranpentu" Richmond (Billy Campbell) ja Lesley "antikristus" Adams (Tom Butler) kieroilevat epäkiinnostavasti ja poliittinen kuvio vaikuttaa murhatutkimuksesta täysin irralliselta harhautukselta, joka on väkipakolla ängetty mukaan sillä verukkeella, että rikokseen vaikuttaa liittyvän Richmondin kampanja-auto.

Poliittinen ulottuvuus oli ainoa, joka ei lakannut ärsyttämästä sarjan edetessä. (Tosin siihen liittyi kiinnostaviakin elementtejä ja tykkäsin vaivihkaisesta viittailusta Clinton-Lewinsky-skandaaliin.) Lindenin kompleksiseen hahmoon ja Holderiin kiinnyin yhä vain enemmän ja harmaus ja sateisuus alkoi sekin tuntua jotenkin kovin aidolta ja murhatutkimuksen tunnelmaan sopivalta. Murhajuttu alkaa sarjan edetessä saada jopa twinpeaksmaisia piirteitä, joskin vailla yliluonnollisia elementtejä, ja ehkä senkin vuoksi olin loppua kohti yhä enemmän haltioissani.

Tykkäsin siitä, miten etäiseksi hahmoksi Rosie sarjassa jää - ettei hänestä esimerkiksi löydy videopäiväkirjaa jossa hän kertoisi syvimmät tuntonsa tai näytetä takaumia, joista katsoja tajuaisi, miten kaunis ja rohkea hän eläessään olikaan. Rosien perhe jää hämmennyksen valtaan ja tutkimuksen edistyessä hämmennys vain kasvaa. Tunsiko kukaan Rosieta? Oliko Rosie kiltti tyttö vai jotain ihan muuta? Ja selviääkö katsojillekaan koko totuus? Rosien perhe on sekin monimutkaisuudessaan samalla käsinkosketeltavan aito ja vaikeasti ymmärrettävä. Suuri suru on läsnä, mutta siihen sekoittuu joukko monimutkaisempia tunteita. Vihjailevia katseita ja puolihuolimattomia viittauksia menneeseen ei selitetä puhki, eikä koko perheen historia valaistu taianomaisesti ainakaan ensimmäisellä katselukerralla.

Kaksi viimeistä jaksoa pitikin sitten katsoa melkein hengittämättä. Murhajuttu alkaa keriytyä auki ja tunnelma on tiivis kuin juusto. Kaikki aiemmin opittu pitää kyseenalaistaa ja laskelmoida ja tulkita uudestaan. Täytyy sanoa, että kauden viimeiset pari minuuttia ovat ehkä mestarillisimmat ja raivostuttavimmat murhatutkimussarjojen historiassa. Spoileri, maalaa näkyviin: Ykköskausi päättyy ihan tyydyttävään ratkaisuun, jonka katsoja voi jotenkin hyväksyä, mikäli onnistuu pyyhkimään mielestään ne pari viimeistä minuuttia. Ne kuitenkin jättävät epäilyksen kytemään ja pikaisella googlauksella selvitinkin, että ykköskauden lopussa napattu roisto osoittautuu kakkoskaudella vääräksi tyypiksi. Niinpä sarjan toisella kaudella tutkitaan edelleen Rosien murhaa. Sitä en osannut odottaa.

Tavanomaisia käänteitä

85/365
Ensisilmäyksellä (How I Met Your Mother)
Kuudes tuotantokausi (2010-2011)

Netflix yllätti muutama viikko sitten iloisesti kun huomasin, että Ensisilmäyksellä oli lisääntynyt yhdellä kaudella. Jiihaa.

Sarja on edelleen täyttä laatua ja saa kyllä nauramaan, mutta kutoskaudella juonenkäänteet ovat mielestäni vähän tylsähköjä ja tavanomaisia. Pari harvinaisen masentavaakin jaksoa mahtuu mukaan kun eräs hahmoista joutuu käsittelemään perheenjäsenen menetystä.

Tedin potentiaali deittailijana haaskataan jälleen täysin kun hän ryhtyy haikailemaan naimisissa olevan Zoeyn (Jennifer Morrison) perään. Samalla hän toteuttaa elinikäistä unelmaansa rakentaa pilvenpiirtäjä New Yorkiin. Asioita hankaloittaa se, että Zoey yrittää parhaansa mukaan estää aikeen, koska sen toteuttaminen edellyttäisi historiallisen Arcadia-hotellin purkamista. Rakennushanketta kyllä vatvotaan ees taas, mutta Tedin ja Zoeyn suhde ei ole rahtustakaan kiinnostava ja välillä Zoey saattaa kadota monen jakson ajaksi kaikkien mielestä ja puheista.

Marshall ja Lily yrittävät hankkia perheenlisäystä ja panikoivat vuoroin ajatuksesta että saisivat mitä haluavat, vuoroin siitä etteivät saisi. Barney etsii isäänsä, välillä innokkaammin ja välillä vähemmän. Tämänkin aiheen kimpussa soudetaan ja huovataan. Lopulta aiheen parissa vatvominen saa Barneyn kyseenalaistamaan legen-daarisen elämäntapansa ja kauden viimeisessä jaksossa paljastuukin jokseenkin lohdullinen ylläri. Robin puolestaan haipuu aika lailla taka-alalle, koska tämän elämässä ei kauden aikana tapahdu juuri mitään. Sentään tämän kasarimenneisyydestä kanadalaisena pop-idolina paljastetaan jälleen lisää!

Kyle McLachlan vierailee kaudella karmivana kapteenina, Jorge Garcia piipahtaa heittelemässä riemastuttavia Lost-viittauksia ja Katy Perry esiintyy hyväuskoisena Honeyna. Maury Povich puolestaan putkahtaa yhdessä jaksossa joka nurkan takaa.

Moderni aiheesta eksyminen

80/365
Moderni perhe (Modern Family) 
Toinen tuotantokausi (2010-2011)

Tämä on siitä hirveän kiva sarja, että vaikka sitä katsoessa on aina hauskaa ja vaikka sitä voisi katsoa helposti kymmenen jaksoa putkeen, siihen ei jää tuskastuttavasti koukkuun. Se johtuu siitä, ettei sarjassa vielä kakkoskaudellakaan ole varsinaista juonta. Sitä voisi ihan hyvin katsoa jakson sieltä täältä. Arvostan toki suuresti hyperkoukuttavia sarjoja, mutta silloin kun kaikkia tuotantokausia ei ole kerralla saatavilla, on mukava katsoa välillä sellaisiakin, jotka eivät kauden lopussa pääty huikean jännittävään cliffhangeriin.

Yhdessä jaksossa kakkoskaudella Claire suuttuu Philille siitä, että tämä toistuvasti jättää huomiotta Clairen kirja-, leffa-, ruoka- ym. suositukset, ja heti kun joku muu suosittelee niitä, Phil on valmis kokeilemaan. Tämä on kumma juttu parisuhteissa, sillä se on harvinaisen totta. Yritin kauan saada entistä poikaystävääni lukemaan Paulo Coelhoa (vuosisatoja sitten) ja hän vain tuhahteli ajatukselle. Heti kun muuan uusi ystävämme suositteli Alkemistia, hän oli ryöväämässä sitä kirjahyllystäni. Superärsyttävää. Kun ehdottelin nykyiselle aviomiehelleni että juhlisimme häitämme ravintolassa, sain vastaavanlaatuista tuhahtelua osakseni - kunnes hänen ystävänsä ilmoitti juhlivansa häitään baarissa ja siitä tuli yhtäkkiä cool idea. Argh.

Tunnustan syyllistyväni itse ihan samaan. Aviomieheni kirjamaku ja usein myös elokuvamaku on niin eri planeetalta kuin omani, että suhtaudun äärimmäisen suurella varauksella hänen kirjasuosituksiinsa ja Antichrist-trauman jälkeen otan aina tarkoin selvää, mitä olemme menossa katsomaan elokuviin. (Mutta useimmiten sentään yritän ja suostun leffaan, vaikkei yhtään kiinnostaisi!)

Tämä juttu liittyy ehkä jotenkin etäisesti siihenkin, miten kuunnellessamme vaikka puhelimeen puhuvaa tuntematonta, pystymme nopeasti päättelemään jos tämä puhuu kumppaninsa kanssa. Ärinää, äyskintää, huokailua, luuri korvaan. Sillä tavalla emme koskaan puhuisi ystävälle, edes kaikkein läheisimmälle jota näemme melkein joka päivä. Oma kumppani vaikuttaa usein olevan ihmissuhteiden alinta pohjasakkaa, tyyppi jonka niskaan voi kaataa huonon tuulensa ja jonka seurassa ei tarvitse välittää edes alkeellisimmista kohteliaisuuden perussäännöistä. (Itse asiassa kumppanipuhelut muistuttavat paljon vanhempien kanssa käytyjä keskusteluja...)

Kirja- ja leffasuositukset ovat toki hankalia myös ystäviltä tulleina. Kiinnostuksen kohteita löytyy omastakin takaa niin paljon, etten tartu kovin herkästi suosituksiin. Mielestäni en ole myöskään kovin ahkera suosittelija. Tai sanotaan niin, että jos huomaan ystäväni kuuntelevan niitä ja ne osoittautuvat menestyksekkäiksi, ystävä on halukas kuulemaan niitä lisää ja olen halukas antamaan niitä lisää. Silloin pidämme ilmeisesti samantyyppisistä jutuista ja myös minun kannattaa kuunnella ystäväni suosituksia.

Suositukset perustuvat siis siihen, että tuntee toisen. Ehkä parisuhteiden ongelmaksi muodostuu se, miten hyvin luulee tuntevansa toisen. Pariskunnat kietoutuvat niin yhteen, etteivät aina pysty erottamaan toista erilliseksi ihmiseksi jolla saattaa olla ihan erilainen maku kuin itsellä. Parisuhteessa suosituksen perusta voi olla "koska me tykätään toisistamme, tykkäät varmasti myös kaikista kirjoista ja leffoista joista minä tykkään, hei tässä oli söpöjä apinoita!", kun ystävälle suositellessa otetaan ystävän yksilöllinen persoonallisuus ja maku paremmin huomioon: "hei sä tykkäsit Twilightistakin, älä enää taistele Nälkäpeliä vastaan".

Blogeissa yhdistyy moni hieno asia. Ensinnäkään blogien kirjoittajia ei tunne, eli suositukset eivät hämärry mistään syystä, eikä toista tarvitse loukata jättäessään suositukset huomiotta. Toiseksi bloggaajista oppii kuitenkin nopeasti, ketkä pitävät samoista kirjoista tai leffoista kuin minä itse. Kolmanneksi, blogisuositukset eivät ole mallia "lue tää, se oli tosi hyvä!" vaan mallia "luin tämän, pidin tästä, koska", jolloin voi itse tulkita, onko kiinnostunut samasta aihepiiristä tai tyylistä.

Eksyin aiheesta, tarkoituksella tosin, koska en keksinyt Modernista perheestä muutakaan kirjoitettavaa. Lukekaa blogeja, suosittelen! (Silmäniskuhymiö.)

Huikean jänskää

79/365
House of Cards
Ensimmäinen tuotantokausi (2013)

Netflixin ensimmäinen alkuperäissarja perustuu BBC:n minisarjaan, joka puolestaan perustuu Michael Dobbsin romaaniin. Aloin katsoa sarjaa kotirauhan säilyttämiseksi, mutta se tempaisi yllättäen nopeasti mukaansa. Yllättävää se oli siksi, että kyseessä on politiikan maailmasta kertova sarja, jonka juonikuvioista tajuan korkeintaan 40 prosenttia. Pian kävi kuitenkin ilmi, ettei sillä ole väliä. Loistavasti kirjoitetut hahmot ja mielettömät näyttelijät - Kevin Spaceyn rinnalla myös ikisuosikkini Robin Wright-ex-Penn - saavat tuijoittamaan ruutua haltioituneena. Suhteista paljastuu uusia ulottuvuuksia pala palalta ja sarja tasapainoilee hyvin ohuella nuoralla sen suhteen, tykkääkö katsoja päähenkilö Frank Underwoodista vai ei.

Frank on häikäilemätön tyyppi, jolla kuitenkin vaikuttaa olevan lojaaleja ja sympaattisiakin piirteitä - vai ovatko nekin osa hänen suurta suunnitelmaansa kivuta maailman huipulle, USA:n presidentiksi? Kauden loppupuolella Frank tekee jotain, mitä katsoja ei voi enää katsoa läpi sormien, mutta jo seuraavassa jaksossa koittaa hetki jolloin Frankista on taas lähes pakko tykätä. Argh! Tällainen paine repii minut kappaleiksi.

Mukavan lyhyt tuotantokausi, kerrassaan intensiivinen tunnelma, mielettömiä käänteitä ja käsittämätöntä valtapeliä. Kameralle puhuminen on hitusen ärsyttävää, mutta koska sitä ei tapahdu kovin paljoa, menköön tämän kerran.

Bang, bang, bangeti-bang...

40/365
Ensisilmäyksellä (How I Met Your Mother)
Viides tuotantokausi (2009-2010)

Vitoskausi oli viimeinen, joka Netflixillä on tällä hetkellä tarjolla, joten nyt seuraa määrittelemättömän mittainen tauko tästä sarjasta.

Barney ja Robin ovat päätyneet yhteen, mutta eivät halua määritellä suhdettaan. Lily, joka jatkuvasti kaipaa tuplatreffiseuraa lukitsee heidät makuuhuoneeseen, jotta asiaan tulisi selvyys. Ted on jälleen sinkku ja märehtii kohtuuttoman paljon entistä tyttöystäväänsä, joka oli kuolleeksi tuomittu juonenkäänne alusta asti. Hän saa kuitenkin viimein tilaisuutensa Maggien kanssa, johon on ollut rakastunut kahdentoista vuoden ajan, mutta johon joku mies on aina välittömästi iskenyt kyntensä tämän jäätyä sinkuksi. Kaudella kaveriporukka löytää myös joukon omia kaksoisolentojaan mitä mielenkiintoisimmissa tilanteissa. Kaikki sortuvat vuorotellen tupakoimaan ja käy ilmi, että tupakoinnilla on seurueessa pitkä historia. Barney esittelee "pelikirjansa" ja Marshall joutuu ryöstetyksi. Jennifer Lopez vierailee kaudella Anitana, kirjan Of Course You're Still Single, Take a Look at Yourself, You Dumb Slut kirjoittajana. Rachel Bilson puolestaan esittää lupaavaa Cindya, jota Ted deittailee, mutta nopeasti käy ilmi, että Tedin kohtalona onkin Cindyn kämppis. Marshall säveltää ja sanoittaa hienon kappaleen, joka on nyt jyskyttänyt takaraivossani kolme vuorokautta putkeen. (Arrrgh!) Lopuksi Robin tekee valinnan uran ja rakkauden välillä.

Vitoskaudella on ehkä jo etäisesti haistettavissa merkkejä huonompaan suuntaan menemisestä. Barneyn hahmo alkaa hiljalleen muuttua hauskasta överiksi ja hieman ärsyttäväksi. Ensimmäinen laulamista sisältänyt jakso oli yllättävyydessään hauska, mutta kun pari jaksoa myöhemmin Ted puhkeaa laulamaan baarin pöydässä, herää pelko että musikaalikohtauksia tulee jatkossa olemaan enemmän.

Viidennen kauden jälkeen on ihan hyvä hetki pitää pientä taukoa, sillä kausi ei lopu ärsyttävään cliffhangeriin, vaan tiemme eroavat toistaiseksi seesteisen onnellisissa merkeissä.

Häidenjälkeiskooman pelastus

31/365
Ensisilmäyksellä (How I Met Your Mother)
Neljäs tuotantokausi (2008-2009)

Hups. Kuten huomaatte, olen yhä koukussa tähän sarjaan enkä ole sen katsomisen ohella juuri muuta järjellistä ehtinyt tehdä. Puolustuksekseni täytyy kuitenkin sanoa, että olin lauantaina häissä kaukana kotoa, ja kun sunnuntaina monivaiheisen bussimatkan jälkeen pääsin kotiin, olin niin koomassa etten jaksanut muuta kuin maata sohvalla. (Ensimmäinen Onnibus-matkani sujui äärimmäisen edullisesti ja muutenkin mukavissa merkeissä lukuun ottamatta sitä pientä miinusta, että Tampereelle tullessaan se jättää matkustajansa Hervantaan - jota me aidot tamperelaiset emme edes tunnusta osaksi Tamperetta.)

Morsian oli kaunis ja tanssi kunniakkaasti tappiin asti huolimatta siitä että oli omien sanojensa mukaan nukkunut kaksi tuntia edellisyönä. Häät ovat kaiketi niitä maailmankaikkeuden vinksahduksia, joissa onnellisuus kuittaa univelat ja päivää haluaisi venyttää, vaikka ruumis hiljaa kitisee armoa. Muistan kyllä se fiiliksen omasta hääpäivästäni.

Nyt vasta tajusin, miten raskasta on olla vieraana kymmenen tuntia kestävissä juhlissa joista ei juuri tunne ketään muuta kuin isäntäparin ja joissa täytyy jatkuvasti jutella tuntemattomien vierustoverien kanssa, jotka istumajärjestys on kohdalle arponut. Sitten kun on mättänyt mahansa täyteen loistavaa sapuskaa, viiniä, kahvia, kakkua ja konjakkia, saakin pidätellä hengitystä pari tuntia ettei mekko ratkeaisi. Ja kun puristus-ahdistus hellittää, tarjoillaan iltapala... ooh, järki lähtee. Pakko santsata. Mekko antaa viimeisen varoitusritsahduksensa, hengittämisestä on luovuttava. Konjakki kilahtaa päähän hakkaavan vasaran mentaalisessa hahmossa, booli on tehnyt hampaista tahmaiset. Kaaso ottaa tehtävänsä morsiamen oikeana kätenä vakavasti ja pakottaa minutkin tanssilattialle morsiamen teinisuosikin soidessa. Ja vielä senkään jälkeen kukaan muu kuin pappi ja ainoa lapsiperhe ei ole lähtenyt! Huojentavaa sentään on, ettei uupumukseni ole ikäkysymys - anopit kyllä bailaavat vailla merkkiäkään väsymyksestä.

Mutta olihan se sen arvoista. Elämä on kuin Scrabble: kun 3*sanapisteet -ruutu osuu kohdalle, on pakko jorata. (Onnea vielä kerran SS-joukoille: nyt kun olette virallisesti yhdistyneet, aion kutsua teitä jatkossa sillä nimellä!) Onneksi häidenjälkeiskoomaan oli sentään tehokasta viihdettä tarjolla.

Missasin koko neljännen tuotantokauden dialogista varmaan puolet, koska olin niin hämmentynyt siitä, että sekä Lilyä näyttelevä Alyson Hannigan että Robinia näyttelevä Cobie Smulders ovat kauden aikana raskaana, ja sitä peitellään mitä surkeimmalla menestyksellä. Enimmän osan kaudesta Lily istuu baarin pöydän takana (tai seisoo karttapallon takana, tai istuu kitaran takana...) ja molemmat naiset alkavat äkkiä käyttää aivan valtavia käsilaukkuja ja jättimäisiä aamutakkeja, jollaisia ei ennen ole sarjassa nähty. Naisia oli mielenkiintoista seurata, sillä toisin kuin silloin kun raskautta vain näytellään telkkarissa, Hannigan ja Smulders oikeasti lihovat, leviävät, paisuvat, turpoavat silmissä - joka puolelta, ei vain vatsan kohdalta. Huraa, julkkikset eivät ole immuuneja raskaudelle!

Häiritsevää tämä ilmiselvä laajeneminen oli kuitenkin sen vuoksi, että sarjan maailmassa sitä ei tapahtunut. Se rikkoi illuusioni fiktiosta ja tunsin joka kerta vihlaisun sydänalassani kun Lily ja Robin mahat pystyssä kittasivat kaljaa suoraan pullosta. Huh, onneksi tämä koettelemus on nyt ohi, sillä kauden lopussa molemmat ovat jo pullauttaneet jälkikasvunsa maailmaan.

Lily ei ole raskaana, vaan tehnyt hodarinsyömisennätyksen.

Sarjan maailmassa Ted on viimein löytänyt morsiamen ja on menossa naimisiin. Barney tajuaa olevansa rakastunut Robiniin ja kamppailee tunteidensa ja eläimellisten viettiensä ristipaineessa. Lily ja Marshall muuttavat viimein pois kimppakämpästä omaan asuntoonsa ja potevat vauvakuumetta, kun taas Barney keksii uuden juhlapyhän, ei-isänpäivän.  Neloskauden toista jaksoa en suosittele missään nimessä katsomaan ilman hampurilaisevästä, sillä siinä metsästetään New Yorkin parasta burgeria, ja katsominen jäytää sisintä jos jääkaapissa on vain avattu ananasmurskapurkki (koska aviomies osti murskaa, vaikka nimenomaan kirjoitin ostoslistaan: renkaita, omassa mehussa - voin vakuuttaa, että ananasmurska pizzan päällä ei toimi).

PS. Tampereen ylivoimaisesti parhaat burgerit löytyvät muuten enpäskerrokaanmistä!

"...dary!"

30/365

Ensisilmäyksellä (How I Met Your Mother)

Kolmas tuotantokausi (2007-2008)

Hupsis, tämähän meni nopeasti. Pahoittelen, mikäli blogini alkaa vaikuttaa hieman itseään toistavalta. Lohdutuksena voin sanoa, että Netflixissä on tällä hetkellä saatavilla enää kaksi tuotantokautta, joten pian varmasti siirryn uusien juttujen pariin. Älä lue punattuja osuuksia tästä tekstistä jos et ole vielä katsonut koko kakkoskautta.

Kolmoskaudella Ted on jälleen sinkku ja Barney on asiasta riemuissaan. Yhdessä miehet kellistävät naisia ja aika ajoin Ted alkaa jo epämiellyttävästi muistuttaa Barneyta käytöstavoiltaan. Robin palaa pitkältä lomalta henkistyneenä ja itsensä, sekä uuden poikaystävän (Enrique Iglesias) löytäneenä. Lily ja Marshall ovat onnellisesti naimisissa ja ottavat suhteessaan seuraavan askeleen hankkimalla asunnon. Maksun jälkeen unelmakodista paljastuu kuitenkin kamala vika, jota ei enää voi olla huomaamatta, kun sen kerran on huomannut. Lily yrittää pakkomielteisesti olla aikuinen ja järjestää ensimmäisen kypsän kiitospäiväjuhlansa vaimona, mutta Marshall muuttaa juhlapyhän Slapsgivingiksi ja uhkaa siten Lilyn aikomuksia.

Kauden aikana pohditaan, miten ystävyys exän kanssa onnistuu ja havainnoidaan, kuinka vanhan ystävän tapaaminen saa ihmisen taantumaan takaisin sille tasolle, jolla on ystävän kanssa aikaa viettänyt. Barneyn iskuyrityksiä varjostaa mystinen nainen, joka käy vaivihkaa varoittamassa uhreja Barneyn todellisesta luonnosta. Etsiessään mysteerinaista Barney joutuu kyseenalaistamaan iskumetodinsa ja tapaamaan useita vihaisia naisia menneisyydestään.

Ted täyttää kolmekymmentä ja Barney rikkoo pahasti omia sääntöjään, Bro Codea. Robinin pimeästä ostarimenneisyydestä nähdään ja kuullaan hieman lisämateriaalia. Vihjeitä siitä, kuinka Ted tapasi lastensa äidin, alkaa tipahdella hiljalleen viittauksina keltaiseen sateenvarjoon. Kausi loppuu hieman ärsyttävään yllätysratkaisuun, jota ei mielestäni pedata ollenkaan uskottavasti kauden kuluessa. Toivottavasti olen väärässä, mutta juonenkäänne vaikuttaa tylsältä flopilta, joka neloskaudella lakaistaan maton alle.

Kolmoskauden aikana sarjassa vierailee useita julkkiksia, kuten Heidi Klum, Britney Spears, James Van Der Beek ja Mandy Moore.