Tammikuun kuulumisia

Näkymä työpaikan ikkunasta.

Hei rakas blogipäiväkirjani, minullahan tosiaan on tällainenkin paikka, minne kirjoittaa! Kirjajuttujen painopisteen siirtämistä takaisin blogiin olen harkinnut jo pitkään. Kirjasome on kasvanut liian isoksi, hektiseksi ja liikaa aikaa vieväksi. Vaikka kirjagram on tuonut elämääni valtavasti hyvää, olen jo pidempään miettinyt, että aika aikaansa kutakin. Korona-ajan ja vauva-arjen yksinäisyyden täyttämisestä lähtenyt aktiivinen Instagram-kauteni jäi päälle pidemmäksi ajaksi kuin se tuntui hyvältä. Nyt kiehtoo ajatus hitaammasta kirjamediasta, alkuperäisestä rakkaudestani pitkiin blogiteksteihin. Myös se ajatus kiehtoo, että en edes tiedä, lukeeko kukaan tätä koskaan. Instagramin suuri yleisö toki on myös asia, josta olen kiitollinen, mutta minulle sopii paljon paremmin ajatus, että kirjoitan vain itselleni, en sadoille tai tuhansille somekäyttäjille, joiden reaktiot ja viestit tulvivat minulle välittömästi.

Siksipä siis Instagramissa tapahtunut pienimuotoinen joukkopako (valtaapitävien suuruudenhullujen ukkeleiden vuoksi) tuli hyvään saumaan, se oli minullekin viimeinen merkki hiljentää tahtia. Tilini aion pitää siellä jatkossakin, mutta huomattavasti vähemmän aktiivisena. Ehkä vinkkaan siellä uusista blogikirjoituksista, tai sitten en. Mielenkiinnolla seuraan myös, kasvaako jostakin toisesta somealustasta iso kirjayhteisö. Sehän on fakta joka tapauksessa, että minkään alustan voittokulku ei ole ikuinen.

Sateisen tammikuun Turku. Joki hädin tuskin pysyy uomasssaan.

Mutta se somesta. Oikeassa elämässä vuosi on alkanut varsin mukavissa merkeissä. Aloitin uudessa työpaikassa ja uudenlaisessa roolissa. Se jännitti ja olin valmistautunut olemaan aivan poikki. Tammikuu meni kuitenkin mukavammin ja kivuttomammin kuin olisin voinut ikinä ajatellakaan. Vaihtamalla paranee tai ainakin nyt tuntuu käyneen niin. On ihanaa tehdä uusia asioita, tutustua uusiin mahtaviin ihmisiin. Yhtä ihanaa on huomata, että sittenkin osaa aika paljon, että ehkä tuli valituksi työhönsä ihan syystä. Vaihtamalla näkee myös menneisyyteensä kirkkaammin, ja minä näen siellä nyt paljon syitä siihen, miksi olen voinut niin huonosti.

Vaikka en ole ollut niin poikki kuin etukäteen arvelin, olen kuitenkin tehnyt vähemmän muita arkielämän asioita kuin töitä. Luin vain kolme kirjaa, Serj Tankianin muistelmat, Kimmo Ohtosen Pohjolan naalin tarinan ja Margaret Atwoodin Kissansilmän, josta kirjoitinkin eilen. Kuunnellut olen yllätyksekseni mm. David Guettaa ja ei niin yllätyksekseni Mokomaa. Mokomaa pääsen katsomaan ensi perjantaina, vuoden ensimmäiselle keikalleni! Kaikkein suurin kuunteluyllätys on se, että koukutuin Erika ja Irene Naakan Naakkavalta-podcastiin. Minähän en kestä podcasteja (kirjallisuuspodit ovat poikkeus), sillä se on turhaa leikkaamatonta höpinää, joka on enemmän tai vähemmän epäaitoa. Naakkavallan koukuttavuus onkin ehkä siinä, että se tosiaan on aitoa, sisarusten poukkoilevaa juttelua. Nyt odotan perjantaita myös siksi, että silloin tulee uusi jakso.

Uusi sohva, perintötuoli, pappakoira.

Tammikuista talviretkeilyä ennen vesisateita.

Tammikuussa myös liikuin paljon ja se oli ihanaa. Aloitin Juoksuklubin kurssin, jossa kuulokkeista minulle kerrotaan, miten ja milloin pitää juosta. Se sopii nykyiseen mielentilaani oikein hyvin. Olen aiemmin tehnyt Storytelistä Juoksuklubin juoksu- ja kävelykurssit, jos ei halua ostaa kurssia, suosittelen kokeilemaan näitä. Liikkumisen vastapainona olen nauttinut uudesta sohvastamme, jonka hankkimista harkitsimme vuosia. Nyt meillä on kirjaimellisesti sohvannurkka, on muuten maineensa veroinen.

Vaikka 4-vuotiaan kanssa on toki melkoista vääntämistä aiheesta kuin aiheesta, elämä on nyt täynnä tosi ihania hetkiä. Yksi parhaimmista oli se, kun aloimme lukea lapsen nimikkokirjaa, jossa siis seikkailee hahmo, jolla on sama nimi kuin hänellä. Se oli iso juttu, kun lapsi huomasi kannesta tutun nimen. Iltojen pitenemistä odotan etenkin siksi, että sitten ehtii työpäivän jälkeenkin kunnolla metsään. Lähiretkeilyä olemme harrastaneet myös talvella, mutta kevään retkeilyjen alkamista odotan hurjasti. Moni haaveilee ulkomaanmatkoista, minä haaveilen matkasta Somerolle! Häntälän notkot ovat vielä näkemättä.

Vuoden 2025 ensimmäisen kuukauden päätti lehtopöllön huhuilu lähimetsässämme. Helmikuu alkoi ihmeellisellä valolla. Pianhan kevät on jo täällä, mutta sen odottamisen sijaan koitan keskittyä nauttimaan tästä hetkestä, vielä hetken kanssamme hiipivästä hämärästä ja hitaudesta.

Margaret Atwood: Kissansilmä

Kissansilmä on marmorikuula, jonka sisällä sameina heijastumina näkyy koko eletty elämä, kaikki kirkkaat ja hämärtyneet muistot. Olen lukenut Margaret Atwoodilta viiden tähden kirjoja (Nimeltään Grace, Sokea surmaaja) ja sellaisia ihan kivoja (olen unohtanut niiden nimet). Jostakin syystä odotin, että Kissansilmä olisi myös enemmänkin sitä ihan kiva -osastoa, mutta sain yllättyä iloisesti. Tyrmistyä suorastaan. Kissansilmä oli upea tammikuinen hidas matka alitajuntaan ja lapsuuteen, se on romaani muistoista ja muistamisesta, taiteesta, ihmissuhteista ja elämästä.

Kissansilmä kertoo taiteilijasta, tai maalarista, Elainesta. Tarina etenee kerrostumissa ja takaumissa, lapsuus ja nykyhetki kerrostuvat ja limittyvät saumattomasti. Elainen lapsuudenystävät ja etenkin tyttö nimeltä Cordelia ovat tärkeässä roolissa kaikissa aikatasoissa. Oikeastaan ystävä on sanana liioittelua, tyttökolmikko elää omituisessa suhteessa, jossa ystävyyttä ei oikeastaan ole, on vain riippuvuutta, alisteisuutta ja arvostelua. Sydämeni särkyi, en muista lukeneeni tällaista nuorten tyttöjen elämän kuvausta ennen. Tyttöjen ystävyys kuvataan toistuvasti kirjallisuudessa puhtaana ja kauniina, tällainen lähes väkivaltaa muistuttava sosiaalinen kuvio ei taida kuitenkaan olla harvinaisuus ja itsekin sen tunnistin kivuliaasti.

Ennenkin olen Atwoodin kohdalla todennut sen, että jokin hänen kirjoitustavassaan osuu suoraan alitajuntaani ja herättää siellä esiin erilaisia aisteja. Kissansilmä ei ollut tuoksuiltaan tai väreiltään minulle yhtä voimakas kuin vaikkapa Nimeltään Grace, mutta sen tutut asiat hätkähdyttivät toistuvasti. Luulin näiden asioiden olevan yksityisiä ja vain minua koskevia, miten Atwood voi kirjoittaa niistä? Hauskana esimerkkinä vaikkapa taidenäyttelyn nainen, joka sanoo: "Ovat nämä ainakin erilaisia." Minun mummuni tapasi sanoa "On ainakin erikoinen" asioista, joista hän ei selvästikään pitänyt. Rakastin lapsuuskuvauksia, ajomatkoja täynnä bensiinin ja kuuman ilman tuoksua, sitä kuinka muistot ja niiden muuttuva ja mystinen luonne kuvataan.

Kissansilmää lukiessani taisin oivaltaa jotakin siitä, mikä minua lukijana kiehtoo kaikkein eniten: romaani on tavallaan arkinen, tavallaan juonellinen ja täysin ymmärrettävissä, mutta lopulta kuitenkin olo jää hiukan hämmentyneeksi, hiukan epävarmaksi. Taianomaisuuden verkon kutominen romaaniin ei ole helppoa, mutta kun sen osaa tehdä mestarillisesti, kirja nousee aivan uudelle tasolle. Kissansilmä on pinnalta kova, kuin Elainen ja Cordelian suhde, mutta sen sisällä piilee pehmeys, arvoituksellisuus, unohdus.

"Kukaan ei mainitse mitään tästä puuttuvasta ajasta paitsi äitini. Silloin tällöin hän virkahtaa: -Se vaikea aika joka sinulla silloin oli. Olen ihmeissäni. Mistä hän oikein puhuu? Minusta nämä viittaukset vaikeisiin aikoihin tuntuvat jotenkin uhkaavilta, hämärällä tavalla loukkaavilta: en minä ole niitä tyttöjä joilla on vaikeaa, minullahan on aina hauskaa. Tuossa minä olen kuudennen luokan luokkakuvassa ja hymyilen leveästi. Tyytyväinen kuin simpukka, sanoo äiti kun joku on oikein onnessaan. Minä olen tyytyväinen kuin simpukka: kovakuorinen, tiukasti suljettu." s. 272

Kirjailija: Margaret Atwood
Luettu kirja: Kissansilmä (suom. Matti Kannisto)
Alkuperäinen kirja: Cat's Eye, 1988
Sivumäärä: 566
Mistä hankittu: kirjastosta

Kaksi lyhyttä ja vaikuttavaa vastikään suomennettua klassikkoromaania: Perecin Tavarat ja Sinclairin Harriet Freanin elämä ja kuolema

Kun selailen 1001 kirjan listaa, vastaan tulee paljon kiinnostavia kirjoja, joita ei ole suomennettu. Vanhempien kirjojen kohdalla käännöksestä on usein turha haaveilla, mutta toisinaan saa yllättyä iloisesti.

Sekä Georges Perecin Tavarat (Aviador, suomentanut Leena Rantanen) ja Harriet Freanin elämä ja kuolema (Punos, suomentanut Tuija Tuomaala) julkaistiin suomeksi vuonna 2024, vaikka kirjat ovat jo iäkkäämpiä. Tavarat on Perecin esikoinen vuodelta 1965 ja Harriet Freanin elämä ja kuolema on jo yli satavuotias, vuodelta 1922.

May Sinclair on Suomessa varsin tuntematon, vaikka hän oli hyvin tuottelias ja kirjallisuuden historian kannalta merkittävä kirjailija. Sinclair kirjoitti paljon naisen asemasta maailmassa, ja se on asetelma myös Harriet Freanissa. Sinclair kehitti psykologista romaania ja käytti ensimmäisenä tajunnanvirta-termiä! Harrier Freanin elämä ja kuolema on erikoinen romaani, se on tavallaan hyvin arkinen, mutta pinnan alla kuplii synkempiä tasoja. Kirjan nimi kertoo oleellisen, tarkemmin en oikeastaan halua tarinaa avata, vaan jokaisen on paras löytää se itse. Jostakin syystä mieleeni tuli Shirley Jacksonin kerronta.

Georges Pereciä olen lukenut ennenkin ja hän se vasta on erikoinen kirjailija. Tavarat oli helposti lähestyttävää Pereciä, nimensämukaisesti tavaroista ja niiden loputtomasta haluamisesta kertova romaani. Mielenkiintoisen klassikon Tavaroista tekee se, että Perecin ajoista tyhjyyden täyttäminen ostamisella ja kaikkialta vastaan tunkevat mainokset ja ostokehotukset ovat vain lisääntyneet, enemmän kuin ehkä kukaan olisi voinut uskoa. Lukija joutuu kohtaamaan myös itsensä, olemmeko me kaikki lopulta kuin Sylvie ja Jérôme, jotka ovat tyhjiä kuoria kaiken tavarapaljouden ja ulkokultaisuuden alla.

Valtavat kiitokset siis Aviador-kustannus ja Punos-kustannus kulttuuriteoistanne ja kaikille vahva suositus näistä romaaneista! ❤️

Anna Pölkki: Metsien kaukainen sini

Ripottelin kesän viimeiset, jo hallanpuremat daaliat pehmeälle peitolle Anna Pölkin Metsien kaukainen sini -kirjan (Avain, 2024) viereen. Tuntui suorastaan rikokselta nyppiä kauniit kukat irti varsistaan, mutta tulin ajatelleeksi, että ehkä niille ei ole arvokkaampaa loppua kuin tulla ikuistetuiksi tällä tavoin. Pölkin uutuuskirja on viimeisten daalioiden tavoin surumielisen kaunis, lohdutonkin, mutta toivonpilkahduksia täynnä.

Metsien kaukainen sini on kirjailijan omakohtainen päiväkirjateos, tämä päiväkirja tosin on kirjoitettu mielessä ajatus sen julkaisemisesta. Pölkki kuvaa hienosti luontoa ja vuodenkiertoa ja olin jopa hämmentynyt. En ole tainnut lukea aiemmin ainakaan näin pitkää tekstiä, jossa kirjoittaja näkee maailman niin samalla tavalla kuin itse näen: luonnon pieninä, loputtoman kiinnostavina, merkityksellisinä ja kauniina yksityiskohtina. Minunkin sielunsiskojani ovat Montgomeryn Emilia ja Anna, joten ihmekös tuo.

Pölkin taikametsien yllä häilyy kovin synkkiä varjoja, hän sairastaa kaksisuuntaista mielialahäiriötä. Kirjassa sairauden kuvaus on myös kirjoitettu taiten, avoimesti, kaunistelematta ja lämmöllä. Voi Anna, miten paljon olet joutunutkaan kokemaan. Kirjallisuudessa sairauksia käsitellään kovin vähän, tämä teos on merkityksellinen myös sen vuoksi. Minua kosketti myös kohta, jossa pohditaan sitä, kuinka kertoja ei ole joutunut vielä kohtaamaan kuolemaa. Minä olen, paljonkin, mutta mielessäni vahvistui ajatus siitä, että koettelemuksia ei voi verrata, jokaisen polku ja suru on erilainen. Kuitenkin jokainen, joka elämässään kokee suuria vastoinkäymisiä, taitaa lopulta kuulua samaan siipirikkoisten joukkoon.

Luontoa tutkailevan kirjailijan päiväkirjoista tulee toki mieleen Eeva Kilpi, olin huomaavinani erään viittauksen siihen suuntaan. Suoraan ja epäsuorastikin Pölkki puhuu lukuisista muista kirjailijoista ja kirjoista. Metsien kaukainen sini on myös ylistys kirjallisuudelle, sen voimalle ja kauneudelle. Ihanaa, että teoksessa mainitut kirjat on listattu loppuun, aion ehdottomasti etsiä sieltä itselleni lukuvinkkejä tulevaisuudessa.

Onnea @kirjojajakakkuja hienosta kirjasta, en malta odottaa, mitä kaikkea kynästäsi vielä syntyykään. ❤️

Saara Turunen: Hyeenan päivät

Saara Turunen on ollut lempikirjailijani siitä asti, kun luin häneltä Rakkaudenhirviön ja tyrmistyin, miten kukaan on voinut kirjoittaa romaanin minusta, eikö se ole vähän jo törkeääkin sellainen. Rakkaudenhirviön ulkopuolisena töllistelevä surumielinen lehmä on vaihtunut uutuusromaanissa vaistojensa varassa toimivaan hyeenanaaraaseen. Romaanin ääni on aiemmista romaaneista tutun lakoninen, ja teos saa viestinsä perille ehkä vielä aiempaakin voimakkaampana. Vaikka itsensä löytäminen kirjoista ei ole välttämätöntä, niin kyllähän myös Hyeenan päivissä tuttuuden tunne aiheutti miellyttäviä hätkähdyksiä. 

Hyeenan päivät onnistuu siinä, minkä luulin olevan minulle mahdotonta: se käsittelee vanhemmuutta ja lapsen haluamista ja saamista tavalla, josta pidin valtavasti. Se toki provosoi, mutta toteavalla sävyllään antaa tilaa myös tulkinnalle. Lukija voi joko pohtia, että noinko se tosiaan on, tai huudella kotinsa seinille että just noin! ihan just tuollaista se oli! Turunen kuvaa tympeitä hoitohenkilöitä, mekaanisia vatsanmittailuja ja toivottomana ulvovaa hyeenaa siten, että itkettää ja naurattaa samaan aikaan. 

Turunen sai minut myös ajattelemaan, että ehkä siinä tosiaan oli jotakin erikoista ja merkillistä, että koki äidiksi tulemisen pandemia-aikana. Luulen, että en jaksaisi lukea koronasta kenenkään muun kirjoittamana, mutta sopivan harmaa, ei kauhisteleva mutta ei myöskään romantisoiva, kerronta toimii tässäkin täydellisesti ja romaani avaa tuota aikaa hienosti. 

Erityisesti nautin kirjan pohdinnasta sen suhteen, kuinka äiteihin ja äitiyteen yhteiskunnassa ja omissa asenteissamme suhtaudutaan. Kuinka paljon sisäistetty naisviha värittää myös äitiyteen liittyviä ajatuksiamme. Kirja antoi sanoja mietteille, jotka raakileina ovat pyörineet omassakin mielessä. Toivoisinkin, että kirja löytää tiensä myös sellaisten lukijoiden pariin, joilla kokemus ja toiveet lasten suhteen ovat erilaiset kuin kirjan päähenkilöllä. 

s. 167: "Miksi vauva-asioita olisi karteltava? Miksi niiden täytyy näyttäytyä niin noloina? Vaikuttavatko ne vähäpätöisiltä siksi, että aikojen saatossa niiden on katsottu kuuluvan sellaiseen elämänpiiriin, jossa ei ole uskottavuutta, ei valtaa, ei rahaa eikä seksikkyyttä, ainoastaan pieniä murheita, mitättömiä yksityiskohtia, jotka useimmiten ovat kytköksissä naisvartaloon ja sen toimintoihin. Olenko tällaisen ajattelun läpitunkema?" 

Niinpä, hyeenarakkaani, niinpä.

Saara Turunen, Hyeenan päivät, Tammi 2024. 281 sivua. Kansi: Sanna Mander

Jussi S. Heinonen ja Elina Lehtonen: Suomen muinaiset tulivuoret

 

Jussi S. Heinosen ja Elina Lehtosen Suomen muinaiset tulivuoret: kallioidemme salaisuuksia (Gaudeamus 2024) on viiden tähden tietokirja. Se esittelee monipuolisesti Suomen kallioperän historiaa ja kuljettaa lukijaa mukanaan kesäisillä kiviretkillä. Miljardien vuosien matkalta ei puutu tapahtumia ja dramatiikkaa. Sain kirjan arvostelukappaleena, vuoren kokoiset kiitokset!

Kirjan ulkoasu toi heti mieleeni klassikkoteoksen, Lehtisen, Nurmen ja Rämön Suomen kallioperä: 3000 vuosimiljoonaa. Jo kirjan ensisivuilla Heinonen ja Lehtonen kumartavatkin aiempien geologisukupolvien suuntaan ja tuovat ilmi maailman muutoksen: me nykyiset geologit kulutamme enimmäkseen toimistotuoleja kenttävälineiden sijaan. Hiljaisen tiedon talteen saaminen on valtavan tärkeää ja tämä uutuuskirja onkin suuri tiede- ja kulttuuriteko.

Vaikka tieteessä ollaan syvällä, uskon että teksti on luettavaa ja ymmärrettävää heillekin, joille aihe on entuudestaan vieras. Ote on jutusteleva ja helposti lähestyttävä. Itse tulin taas ajatelleeksi, että tulikohan minusta maaperägeologi ennen kaikkea siksi, että petrologia (tiede joka tutkii kivien koostumusta ja muodostumisolosuhteita) on niin vaikeaa.😁 

Eniten taisin rakastaa kirjassa sitä, kuinka se tuo näkyväksi asian, jota olen geologiassa aina rakastanut: jokin, joka syntyi pari miljardia vuotta sitten, voi olla osa arkipäiväämme nyt, voimme silitellä tulivuorenpurkauksen jälkiä, seurata sormellamme muinasen meren hiekkaan luomia aaltoja (kuvassa hiekkakiveä Harjavallasta). Kaikki on katoavaista, mutta toisaalta kiertoliike on ikuista. Jonain päivänä meidänkin atomimme voivat olla osa peruskalliota. Olemme täällä vain hetken, tämä kaikki ympärillämme on nähnyt niin paljon ja tulee näkemään vastaisuudessakin, vaikka ihmistä ei enää olisi. Se on kaunista ja lohdullista, se auttaa suhteuttamaan asiat ja näkemään, kuinka järjetöntä on ihmisen tapa asettaa itsensä kaiken yläpuolelle.

Pidin myös siitä, kuinka pääsin kurkistamaan Helsingin yliopiston geologien maailmaan. Omasta Joffin vetämästä kenttäkurssista Ahvenanmaalle on kulunut jo yli 15 vuotta, olipa kiva huomata, että en ollut unohtanut läheskään kaikkea!

Erittäin lämmin suositus siis! 🌋

Margaret Atwood: Sokea surmaaja

Tarkistin juuri, että siitä kun luin Margaret Atwoodin Nimeltään Gracen, on kulunut jo lähes viisi vuotta. Muistan, miten tuon jälkeen suunnittelin lukevani Sokean surmaajan pikimmiten. Aika juoksee minua karkuun, enkä saa siitä otetta. Sokea surmaaja päätyi hyllystäni lukupinoon vasta nyt, mutta voi kuinka siitä nautinkaan.

Nimeltään Grace on julkaistu alun perin vuonna 1996 ja Sokea surmaaja neljä vuotta myöhemmin. Minua aika tuntuu lähinnä kaltoinkohtelevan, mutta Atwoodille se on tehnyt hyvää. Nimeltään Grace on lempikirjojani, mutta Sokea surmaaja on ehkä vielä sitäkin taitavampi. Viiden tähden romaani, jonka takakannen sulkiessani jäin tuijottamaan seinää epäuskoisena siitä, mitä juuri koinkaan.

Sokeaa surmaajaa aloittaessaan lukijan kannattaa tietää siitä mahdollisimman vähän. Se riittää, että tietää sen kertovan sisaruksista Laurasta ja Iriksestä ja heidän nappitehtaalla vaurastuneesta suvustaan. Kirja kuvaa 1900-luvun tapahtumia sen alkuvuosikymmeniltä alkaen. Jo kirjan alku on dramaattinen, mutta silti teos lähtee liikkeelle hitaasti, sillä monitasoisen kerronnan sisään pääsemisessä kestää aikansa. Se kuitenkin osoittautuu romaanin suurimmaksi lumovoimaksi: Sokea surmaaja tuntuu yhdistävän kaikki Atwoodin taidot ja aiemman tuotannon, se sisältää jopa scifiä.

Atwood havainnoi ihmistä ja ihmisen ympäristöä tarkasti ja kauniisti. Kerronta ei kuitenkaan päälleliimaa kauneutta, vaan kaikki sopii yhteen, pääjuoni ja aikatasot ja nostalgia limittyvät sujuvaksi kerronnaksi. Koska luin kirjan nyt, enkä muutama vuosi aiemmin, sen kuvaus etäällä olevasta mutta kaikkien elämään vaikuttavasta sodasta kosketti myös erityisesti. Jokin Atwoodin kerronnassa soi samalla aaltopituudella minun mieleni kanssa: ehkä se on kuvaus kanadalaisesta luonnosta, joka muistuttaa kovasti omaamme, ehkä se on kaikissa hänen hahmoissaan pinnan alla värisevä surumielisyys.

Sokea surmaaja on viihdyttävä, koukuttava, älykäs ja koskettava. Se on romaanitaidetta nautinnollisimmillaan. Aion jatkossa suositella tätä yhtä kiihkeästi kuin Nimeltään Graceakin. Nyt minulla on vain yksi toive: se Nobel Atwoodille, ja sassiin!

★★★★★