Ilari Aalto ja Elina Helkala: Matka muinaiseen Suomeen, 11000 vuotta ihmisen jälkiä

Kirja ja kuppikivi Turun Halisissa.

Vierailin perheeni kanssa Aboa Vetus -museossa joskus 90-luvun puolenvälin jälkeen. Pieni tyttö lumoutui täysin. En ikinä unohda sitä tunnetta, joka minulla oli vierailun jälkeen. Opas oli kertonut, että kun kävelemme kaupungilla, jalkojemme alla on vanha kaupunki. Museovisiitin jälkeen tuijotin joka askeleella asfalttia ja katukiviä hämmästyneenä, tuolla alla on menneisyys, tuolla on historia.

Eipä kotikunnassani Laitilassakaan ollut vaikeaa lumoutua historiasta. Keskiaikainen kivikirkko oli itsestäänselvyys, olihan melkein kaikissa lähikunnissakin sellainen, isompaa kaupunkia edusti Vanha Rauma ja jo lapsena kuulin tarinoita siitä, miten pelloltamme oli löytynyt vanha verkonpaino, joka tietysti tarkoitti sitä, että pellon tilalla oli lainehtinut vesistö. Kotimetsässä kävellessä aprikoin, miten monta jalkaa samaan paikkaan on ihmiskunnan historian aikana aiemmin astunut.

Lapin (Rauman) Sammallahdenmäki

Teini-ikäisenä kävellessäni järven rantaan tarkkailin muinaisia merkkejä siitä, millä korkeuksilla veden pinta oli aiemmin ollut. Siitä syntyi oivallus, minusta tulee maaperägeologi. Maaperägeologia ja arkeologia ovat oikeastaan läheisiä serkuksia ja oli sattumaa, että luonnontieteet veivät minut mennessään ja pelastivat humanismilta (huom. huumori). Siitä mihin glasiaaligeologia Suomessa loppuu, alkaa arkeologia.

Minä olen rapsutellut lukemattomien sorakuoppien seinämiä tulkiten merkkejä jääkauden vaiheista, vesien ja jään virtaussuunnista. Se ei oikeastaan ole kovinkaan kaukana arkeologisista kaivauksista. Ihmisten jälkien sijaan tulkitsen luonnon historiaa. Sitä paitsi nykyisessä työssäni harrastan lähiarkelogiaa, selvittelen maaperää pilanneiden toimintojen, esimerkiksi huoltoasemien ja sahojen, sijainteja ja toimintahistoriaa.

Tämä pitkä alustus kertokoon siitä, miten paljon rakastan tämänkaltaista historiaa! Ilari Aallon kirjoittama ja Elina Helkalan kuvittama tietokirja on juuri sellainen, josta olen tietämättäni haaveillut. Se paneutuu ihmisen ympäristöön jättämiin jälkiin, joiden keskuudessa elämme arkeamme päivittäin, mutta jotka useimmiten jäävät meiltä huomaamatta. Kirja etenee kronologisesti ja teksti on sujuvaa, riittävän tarkkaa tieteellisesti, mutta tarpeeksi viihteellistä ja ymmärrettävää. Olen valtavan innoissani tästä kirjasta ja etenkin siitä, että ihmisiä selvästi kiinnostaa tällainen tieteen popularisointi. Aallon ja Helkalan aiempi teos Matkaopas keskiajan Suomeen sai myös erinomaisen vastaanoton.

Keskiaikaoppaan kävin kuvaamassa pari vuotta sitten Vanhan Vaasan raunioilla.

Kirja käsittelee paljon lounaisen Suomen kohteita itsestään selvästä syystä (täällä on tallustanut porukkaa varsin pitkään) ja useimmat kohteet olivat minulle hyvin tuttuja jo ennestään (suuri kiitos geokätköilylle). Kuitenkin kirja pääsi myös yllättämään: kun seuraavan kerran tulen käymään Turun keskustan Lidlissä, pidän silmäni auki ihan toisella tavoin.

Arkeologiassa minua edelleen hämmentää se, miten kaikelle haetaan selitys uskonnollisista tai hedelmällisyysriiteistä. Aalto kuitenkin muistuttaa ilahduttavan usein, että voimme vain arvailla menneisyyden ihmisen mielen liikkeitä, liian tiukkoja johtopäätöksiä ei kannata tehdä.

Turun tuomiokirkko.

Kirja oli ihana lukukokemus pienintä yksityiskohtaa myöten. Jopa kirjan paperi oli sitä parasta mahdollista pehmeää ja kaunista laatua, joten sivujen kääntely tuntui nautinnolliselta. Ahminkin kirjan heinäkuun kiireiden keskellä melkoista vauhtia. Keskustan Lidlin lisäksi innostuin Itä-Suomen kohteista, sinne pitää joskus retkeillä. Ja jospa tänä kesänä lopultakin saisi aikaiseksi tehdä retken Kuusiston linnan raunoille, ne kun olisivat ihan lähellä.

Aalto kertoo alkupuheessa, että he asuvat Turun Halisissa, jossa on helppo aistia historiaa. Minä asun Halisten vieressä Räntämäessä ja yhdyn kommenttiin. Joka puolella on historiaa. Kun työt taas ensi viikolla alkavat, pyöräilen työmatkoillani läpi historiallisen Turun, ohi Uhrimäen, läheltä Koroistenniemeä, moikkaan matkalla Tuomiokirkkoa ja jatkan matkaani jokirantaa ohi Rettiginrinteen. Usein mietin, mitä samoja polkuja tallanneiden muinaisten ihmisten päässä  liikkui. Oliko heillä samanlaiset ongelmat, ilojen ja surujen aiheet. Sitä ei voi koskaan tietää, mutta jollain tavalla on lohduttava ajatus, että vaikka sukupolvet vaihtuvat ja ihmiset unohtuvat, heidän merkkinsä saattavat säilyä ympäristössä tuhansia vuosia. Kiehtova ajatus on myös se, miten pieni murto-osa löydettävissä olevista asioista on vasta löydetty. Esimerkiksi muinaisesta Turusta on kaivettu esiin vain pikkuhitusia.

Olin kerran matkalla salille ja törmäsin arkeologisiin kaivauksiin.

Lainasin kirjan kirjastosta, mutta taidanpa marssia kirjakauppaan ostamaan oman kappaleeni. Se jäi hieman harmittamaan, että kirjassa ei esitelty paikkojen tarkkoja sijainteja, mutta ohjeet siihen, mistä jäljille pääsee, toki annettiin. Oma keinoni muinaisjäännösten löytämiseen taitaa jatkossakin olla lähinnä geokätköily. Tämän jutun kuvat (kirjakuvia lukuun ottamatta, ne otin tänään) olen ottanut vuosien varrella. Kaikkien kohteiden lähellä on myös geokätköjä. Muinaismuistoretkeily on Suomessa helpompaa kuin moni uskoisi, myös muualla kuin Turun seudulla. Suosittelen, sekä kirjaa että retkeilyä, lämpimästi!

Kustantaja: Atena 2017
Sivumäärä: 264
Arvostelu: ★★★★★

Paavo Haavikko: Kansakunnan linja, 1977 (tuskainen lukupäiväkirja marraskuulta 2016 toukokuulle 2017)

Ruohonjuuritasolla.

Suomi, rakas Suomeni! Täytät kunnioitettavat sata vuotta tänä vuonna. Itsenäisyyden juhlavuotta juhlitaan monella tavalla ja tietenkin myös kotimainen kirjallisuus nostaa ylpeänä päätään. Saan olla mukana Kirjablogit ja 101 kirjaa -projektissa, jossa esitellään yksi kotimainen kirja jokaiselta itsenäisyyden vuodelta.

Joskus on hyvä poistua mukavuusalueelta. Mutta ihan näin kauas en olisi sieltä tahtonut. Minulle luettavaksi tullut Paavo Haavikon Kansakunnan linja vuodelta 1977 oli totta vie todellinen haaste. Olen kiinnostunut historiasta, mutta nautin historiani mieluiten romaanina tai sitten ihan kuivana oppikirjana. Uusin kirjan lainaa uudestaan, uudestaan ja uudestaan ja lopulta tänään, bloggauksen julkaisun aattopäivänä, sain sen luettua loppuun. Olen kirjoittanut teoksesta lukupäiväkirjaa ja kuten huomaatte, on projekti ollut todella pitkä ja melkoisen tuskainen. Palatkaamme siis vuoteen 2016 ja tarkemmin marraskuun loppuun:

Tiistai 29.11.2016

Kirjassa on kuvia, mikä helpotus. Aloitin saatteeksi-kappaletta. Jouduin googlaamaan, mikä on AKS. Se on Akateeminen Karjala -seura. Haavikko kertoo, että kirjan tarkoitus on Suomen historian kuluvan sadan vuoden kansakunnan yhtenäisen linjan selvittäminen. Loppuen siis kirjan julkaisuvuoteen 1977. Itse olen kymmenen vuotta tätä kirjaa nuorempi, vuosimallia 1987.

"Kirjoittamisen motiivina on ollut todellisuudentajun puute, joka leimaa pääosaa tämän maan eri vaiheiden kuvausta." Haavikko pyytää anteeksi sitä, ettei ole noudattanut eräitä perinnäistapoja. Lopuksi hän toivoo, että hänen kirjoituksessaan on virheitä.

Hyvänen aika miten kuivaa tekstiä. Ja pääsin vasta sivulta 7 sivulle 11. Haavikko pyrkii selvästi olemaan taiteellinen kirjoittaja, mutta se on jotenkin syvästi ristiriidassa tekstin kuivan asiasisällön kanssa. Saa nähdä, mitä tuleman pitää.

Lauantai 31.12.2016

Vuoden viimeinen päivä. Jospa sen kunniaksi lukisi kirjaa vähän eteen päin, kuukausi on näemmä jo kulunut siitä kun aloitin. Ensimmäinen kappale on "Suomalaiset ja karjalaiset idän ja lännen välissä". Mitenköhän kaukaa historiasta tämä alkaa, jo muinaiset suomalaiset?

Maanantai 30.1.2017

Tämä on näemmä jo perinne, että palaan kirjaan kuukauden välein. Viime vuoden viimeisenä päivänä olin päässyt sivulle 16. Siis sivulta 11. Sivu 12 oli tyhjä, sivulla 13 oli otsikko ja sivu 14 oli tyhjä. Mahtava suoritus!

Sivulla 19 on ensimmäinen koko sivun kuva! Rakastan vanhoja kuvia. Ehkä tämä ei lopulta olekaan niin mahdoton projekti. Haavikko antaa muinaisesta Suomenniemestä varsin epäromanttisen kuvan, kaunistelu on siivottu pois. 1500-luku on ollut silkkaa tappiota ja historiankirjoitus on nostanut esiin edes jotakin positiivista, suomen kielen käytön kirkon kielenä.

Parin sivun aikana hypättiin 1500-luvulta 1800-luvulle. Mitään merkittä ei ilmeisesti tapahtunut siinä välissä. Sivulla 23 Haavikko toteaa "Suomi oli hankkinut itselleen pahasti toisenlaisen aseman kuin suuriruhtinaskunnalle oli tarkoitettu 1809." Hyvä Suomi! Hyvä Suomen nouseva selluloosa- ja paperiteollisuus!

Toinen luku on nimeltään "Suuriruhtinaskunnan loppuaika". Nyt alkaa tapahtua. Sortovuodet puhkeavat. Muistan minäkin näemmä jotakin koulun historiantunneilta. Oi voi, kyllä kääntyisi Pena, yläasteen historianopettajani, kantakapakassaan, jos tietäisi, miten paljon entinen kympin oppilas lopulta muistaa opetuksista. Vanhasuomalaiset, nuorsuomalaiset, nyt minä tipuin kärryiltä. Mutta etenin jo sivulle 42.

Torstai 30.3.2017

Hupsista. Kaikki, mitä olen kirjan eteen tehnyt, on ollut sen lainan säännöllinen uusiminen.

Tiistai 18.4.2017

Bobrikov mainittu! Tuttu historian tunneilta ja Hovimäestä. Enää alle kuukausi aikaa lukea kirja. Apua!

Aukkoja tietämyksessäni on monia. Vuoden 1905 lakko kuuluu näemmä niihin. Näistä tapahtumista on vain hetkinen. Enää vain 15 vuotta niin päästään mummuni syntymävuoteen. Olen nähnyt paljon kuvia tuon ajan Turusta, joissa seisoo tuttuja rakennuksia ja maisemia. Miten nämä tapahtumat voivat silti tuntua niin äärettömän kaukaisilta?

Sivulla 60 päästiin vuoteen 1914. Euroopassa puhkeaa sota, mutta Suomi saa "nauttia omituisesta puoluteettomasta asemasta" ja "Suomi saattaa onnitella itseään siitä, ettei se nyt enempää kuin koko 1800-luvun aikana ole lainkaan investoinut puolustukseensa". Melkoisen tietämättömäksi ja kaikenlaisen keinottelun sokaisemiksi Haavikko kuvaa suomalaiset kaikin puolin. Kummallista.

Olen yllättynt siitä, miten paljon Suomi oli tuontiviljan varassa! Ja jälleen kauhistun siitä, eikö historiasta ikinä opita mitään.

Minulle on aina jäänyt hiukan hämäräksi miten ensimmäisen maailmansodan tapahtumat limittyvät Suomen sisällissotaan. Jaaritteleva ja maalaileva Haavikko ei varsinaisesti auta asiaa.

Sivulla 80 itsenäistyvä Suomi on pahasti sekaisin. Voi Suomi. Onneksi et tiedä edessäsi olevia vaikeita aikoja.

Minähän alan melkein innostua tästä kirjasta.

Keskiviikko 3.5.2017

Elämässäni on tapahtunut taas niin suuria, että lukeminen on jäänyt. Nyt on aika kuitenkin ryhdistäytyä, kun aika uhkaa loppua kesken. Palautin kirjan Seinäjoen kirjastoon ja lainasin sen uudestaan Turusta, sivistyksen kehdosta, jossa aloitin eilen työt, palasin pysyvästi kotiin neljän vuoden reissutöiden jälkeen.

Sivulta 82 alkaa luku vuosista 1917-1919. Rankkaa tuleman pitää. Kirjassa on kuva Vaasan kaupungintalon juhlasalista, jossa suojeluskuntalaisia istuu ja seisoo pahnoilla, kristallikruunujen alla. Hyvä tavaton. Minä olin samaisessa salissa pari vuotta sitten kuuntelemassa Vaasan kaupunginorkesterin ja Klamydian punk-sinfoniaa. Kristalli kimmelsi.

Alkoi ärsyttää. Haavikko koittaa selvästi olla dramaattinen.
Ja kirjoittaa yhden lauseen kappaleita.

Taas tuttuja paikkoja, Fellmanin pelto Lahes. Ahdistaa, tämä on liian synkkä osa Suomen historiaa. Omien isoisoisieni aikaa, ihme että kaikki selvisivät, muuten minäkään en olisi koskaan päässyt syntymään jos suku olisi katkennut.

Luku päättyy sanoihin: "Suomen oli pakko ruveta itsenäiseksi. Keinottelijoiden suuri aika oli ohitse." Seuraava osa on nimeltään Tannerin tasavalta. Never heard?

Sunnuntai 7.5.

Sivulla 112 tulee vastaan torpparikysymys. Tämä on tuttu, eikä vähiten isosetäni vuoksi.

En edelleenkään ymmärrä, miten tämä on kirja, jota on myyty joka toiseen suomalaiskotiin. En pysty näkemään kirjan ansioita, minun pitäisi selvästi lukea jotakin tavanomaisempaa historiankirjaa. Ja tulipa tässä mieleen myös se, että aika itsekeskeistä Haavikolta, että kirjassa ei ole lainkaan lähdeluetteloa. Haavikko sanelee Suomen historiaa kuin olisi sen itse keksinyt.

Tiistai 16.5.

Tunnustan! Harpoin. Raivostuttaa tämä Haavikon tapa.

Kirjoittaa vajavaisia lauseita.

Ja yhden virkkeen kappaleita.

Evakkokuvat pysäyttivät. Mieheni isovanhemmat voisivat olla näissä kuvissa.

Yhtäkkiä ollaankin jo vuodessa 1952. Silloin syntyi äitini ja maksettiin viimeiset sotakorvaukset. Suomen historia on samaan aikaan jokaisen suomalaisen historiaa.

Keskiviikko 17.5.

Sivulta 217 alkaa luku Yhden miehen maa. Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen? Enää viikko aikaa saada tämä tuskainen taival tarvottua loppuun.

Lauantai 20.5.

Ette ikinä usko, mitä juuri tajusin! Minun ei tarvitsekaan lukea kirjaa kokonaan. Tämä on nimittäin laajennettu versio, alkuperäinen loppuu vuoteen 1975 ja tämä jatkuu 90-luvulle asti. Teknisestihän olen lukenut siis väärää kirjaa... Ehkä aika noloa, etten ole tämän puolen vuoden aikana kertaakaan katsonut vaikkapa kantta niin tarkkaan, että olisin tajunnut tämän. Heh, kuvastaa tätä projektia melkoisen hyvin. Kuitenkin kirja alkoi vuoden 1977 saatteeksi-tekstillä eli kokemus on täysin autenttinen, kannet vain muuttuneet. Olikohan alkuperäisessä versiossa myös kuvat?

Sunnuntai 21.5.

Ihana kesäviikonloppu. Kirja pääsi tänään ulkoilemaan. Parikymmentä sivua enää lukematta. I can do this! Viime sivuista ei ole mitään sanottavaa, en ole keskittynyt, pakko myöntää. Kirja on saanut aina enenevissä määrin poliittissävytteisiä piirteitä. Ei kiinnosta, sori Haavikko!

(Piti googlata, onko Haavikko vielä elossa. Ei ole. Wikipedia-artikkeli veti hiljaiseksi. Tuottelias ja monipuolinen mies. Ehkä minun pitäisi lukea hänen runojaan, ehkä niissä tämä "olen niin taiteellinen ja hurjan fiksu"-teksti pääsisi paremmin oikeuksiinsa.)

Tiistai 23.5.

Luin kirjan tänään loppuun! Ulkona puistossa! Siel on kesä ny. Muistikuvia viimeisistä jutuista jäi noin nolla. 

Nyt on kuitenkin aika koota johtopäätökset kirjasta:

- Luin väärän kirjan. Hups. Mutta oikeastaan en. Sain skipata loput, joka oli tosi tosi jees.
- Asia kiinnosti, Haavikon kirjoitustapa kuitenkin sai niskakarvat pystyyn.  Hetkellisiä innostumisia lukuun ottamatta kirja oli todella tuskainen.
- En tule enää ikinä koskaan lukemaan Haavikkoa.
- Aion lukea lisää Suomen historiaa käsitteleviä teoksia. Teemu Keskisarjaa ainakin! Ja sellaisia, joissa on lähteetkin mukana. Sellaisia, jotka eivät ole niin olevinaan.

Ja yleiset huomiot:

- Tämä haaste ei olisi voinut tulla huonompaan aikaan. Kuluneet kuukaudet ovat olleet elämäni stressaavimmat. Vaihdoin työpaikkaa, kaupunkia ja ostin tontin. Muun muassa.
- Kun ei osaa arvostaa yleisesti arvostettua kirjailijaa, tuntee itsensä juntiksi. Todella juntiksi.
- Urani tylsien klassikkojen tahkoajana tuotti tulosta. Muuten ei olisi onnistunut tämän kirjan lukeminen. Vaikkakin skimmailin osan, pakko myöntää. Se selittää loppuosan hatarat kommentit.
- Nyt minun osani on tehty ja alkaa se osio, jota olen odottanut hurjasti, pääsen kuulemaan miten muut ovat tämän kirjan kokeneet! Kommenttiboksi on auki, olkaa hyvät!

Kaikki nämä 101 kirjaa löytyvät muuten täältä. Kirjabloggaajien kokemuksia näistä kirjoista (ja hienoja kuvia!) löydät täältä.

Tämän jutun kuvat on otettu toukokuussa yhteiskunnallisesti varsin merkittävässä paikassa eli Turussa.

Ja ettei jäisi huono maku suuhun, lopuksi vielä mäyräkoirakevennys.

Rauno Lahtinen & Anu Salminen: Kakola - vankilan tarina

Kakola-kirja ja Kakolan päärakennus.

Minä rakastan paikallishistoriaa! Ehkäpä juuri siitä syystä Suomesta ei löydy sen parempaa asuinkuntaa kuin Turku. En osaa edes sanoin kuvailla sitä tunnetta, jonka koen historiallisissa paikoissa. Menneen maailman kaiku, ennen eläneet ihmiset, tarinoiden kautta elävät muistot, ihmisen kuolevaisuus, mutta paikkojen pysyvyys yhdistyvät erikoisella, mystisellä tavalla. Minä uskon, että ihminen on aina ollut samanlainen. Elinolosuhteet muuttuvat, mutta lopulta ihmisten ongelmat, surut ja ilon ja onnen aiheet pysyvät muuttumattomina. Lapsuuteni maisemissa, keskellä metsää ja peltoa, leikin usein sellaista ajatusleikkiä, että kuinka moni ihminen on minun lisäkseni astunut juuri tähän kohtaan maata, mitä he ovat täällä tehneet, minne ovat olleet menossa ja mitä ajatelleet. Turussa tämä ajatusleikki on vielä melkoisen paljon kiinnostavampi, kun ihmisiä on ajan kuluessa talsinut kaupungin katuja melkoinen määrä.

Merkittävä osa Turun viimeaikaista paikallishistoriaa löytyy yhdeltä Turun graniittikukkuloista, Kakolanmäeltä. Kakola on melko varmasti Suomen kuuluisin vankila. Kakolan päärakennus valmistui vuonna 1853, mutta Krimin sota sotki kuviot siten, että Kakola toimi ensimmäiset vuotensa sotaväen kasarmina. Ensimmäiset vangit tulivat Kakolaan 1860-luvulla ja viimeiset siirrettiin uuteen Saramäen vankilaan vuonna 2007. Tuohon 150 vuoteen mahtuu valtava määrä vankeja sekä lukematon määrä tarinoita vangeista, vankilapaoista ja Kakolan elämästä.

Olen katunut sitä, että en saanut aikaiseksi lähteä Kakolassa vuosina 2008 - 2010 järjestetyille opastetuille kierroksille. Silloin vankila oli aidoimmasa asussaan ja vieraat pääsivät lähes joka paikkaan. Ensi kesänä aionkin ehdottomasti osallistua Kakola-kierrokselle! Tämän jutun sisätiloissa otetut kuvat ja kesäiset ulkokuvat ovat viime kesänä Lääninvankilassa järjestetystä VALTIO+-näyttelystä. Talviset ulkokuvat otin tänään, kun kävin tekemässä loskakelissä pienen 17 kilometrin kävelylenkin Kakolanmäelle ja takaisin.

Rakkauteni vanhoja vankiloita kohtaan alkoi lapsena Hämeenlinnan vankilamuseossa. Vanhoissa vankilarakennuksissa on jotakin käsittämättömän kiehtovaa. Niiden tunnelma on ahdistava, painostava ja tiivis, menneisyyden haamut voi melkein aistia. Vankiloihin liittyy mystistä pahuutta, niiden muurien sisäpuolinen elämä on aina eronnut niin voimakkaasti ulkopuolisesta, että kontrasti on valtava ja luo oman jännitteensä.

Tämä pitkä alustus hehkutus toimikoon johdantona sille, että luin tosiaan Rauno Lahtisen ja Anu Salmisen Kakola-kirjan ja olin siitä superinnoissani. Kakola - vankilan tarina kokoaa samojen kansien väliin koko Kakolanmäen historian ja vie lukijansa kiehtovalle matkalle vankilan muurien sisäpuolelle. Rauno Lahtinen on kulttuurihistorioitsija, jonka Turusta kertovia tietokirjoja olen lukenut monta aiemminkin. Anu Salminen taas on Turun matkailuopas, joka oli mukana Kakola-kierrosten ideoinnissa ja opastamisessa. Kirjassa esitellään vankien elämää eri aikoina, vankilarakennusten historiaa ja vuoron saavat myös vartijat sekä vankien ystävät. Mieltäni jäi oudosti kiehtomaan etenkin Mathilda Wrede ja hänen motiivinsa. Kirjassa esitellään tarkemmin myös muutama kuuluisa Kakolassa istunut vanki. Näiden joukkoon kuuluvat niin Auervaara, Jammu Siltavuori, Volvo-Markkanen kuin Juha Valjakkalakin.

Nykyvankiloista voidaan toki olla montaa mieltä, mutta Kakolan vankien oloista lukeminen oli aika rankkaa. Vankila on ollut hirvittävän ahdas ja vessoja ei ole ollut kuin pienessä osassa sellejä. Kiehtovaa taas oli lukea vankien työskentelymahdollisuuksista. Alkuun merkittävin työllistäjä oli aivan Kakolan päärakennuksen vieressä sijaitseva kivilouhimo, josta louhittiin kakoliittia, Kakolanmäen graniittia. Kakoliitista on rakennettu muun muassa Turun taidemuseo. Sittemmin louhos toimi vankien virkistys- ja uimapaikkana, Rivierana. Kirjan lopussa on osuus, jossa esitellään Kakolaa samoin kuin opastetuilla kierroksilla. Sain nyt siis lopultakin hieman mielenrauhaa siitä, että olen tähän mennessä missannut kaikki Kakola-kierrokset.

Lääninvankilan paljuselli, jonne jokainen kävi kaatamassa omat tuotoksensa.

Lääninvankilan muuri.

Vankilan hiljennyttyä vuonna 2007 oli pitkään täysin auki, mitä Kakolalle tulee jatkossa tapahtumaan. Lopulta viime vuonna Senaatti-kiinteistöt myi Kakolan rakennukset Verkaranta Kiinteistöt Oy:lle. Ensimmäinen vaihe on käynnistynyt mäellä ja Länsiselli on jo kovaa vauhtia muuttumassa asunnoiksi. Mäelle on kaavailtu myös tornitaloa, funikulaaria, leipomoa, päiväkotia ja vaikka mitä. Toivon että Kakolanmäki säilyy jatkossakin arvokkaana, kaikille kaupunkilaisille avoimena ja sen synkkää historiaa kunnioittavana.

Kakolan uusi aika on alkanut.

Kirja menee Helmet-haasteen kohtaan 14 ( historiaa käsittelevä tietokirja).

Kirjailija: Rauno Lahtinen ja Anu Salminen
Kirja: Kakola (Sammakko, 2014)
Sivumäärä: 232
Mistä hankittu: Kirjastosta
Arvostelu: ★★★★★