Antti Rönkä: Jalat ilmassa

Syy miksi luin tämän kirjan, on kirjailija Antti Röngän isä kirjailija Petri Tamminen, jonka haastattelun kuuntelin Turun kirjamessuilla. Tamminen kertoi haastattelun aikana usemman kerran pojastaan, tämän kirjasta ja isä-poika -suhteesta, joka on perinteisesti vähän haastava. Ihastuin Tammisen ytimekkääseen ilmaisuun Musta vyö -kirjassa, joka liikkui syvissä vesissä käsitellen kuolemaa ollen silti jotenkin lempeä. Samaa ilmaisun helppoutta löysin myös poika Antin Jalat ilmassa -esikoisromaanista. Hyvin synkissä vesissä uiskenneltiin siinäkin ja henkilökohtaisella tasolla kirja iski vielä syvemmälle. Toki on tyhmää tällainen isä-poika -vertailu, tyhmää mutta inhimillistä. Sanataituruus taitaa kulkea sekä geeneissä että kasvatuksessa isältä pojalle.

En voi edes hyvällä mielikuvituksella sanoa, että tämä syksy olisi ollut minulle vaikea, sillä edelleen olen vain niin onnellinen ja innoissani kaikesta. Paljon mielessä on ollut tietenkin myös leikkaus, johon vasta vuosi sitten olin valmistautumassa. Voin kuitenkin sanoa, että kiinnostava ja innostava työ on vienyt minusta mehut ja minulla on ollut välillä huonoja päiviä, sellaista epämääräistä ahdistusta, jota joskus aiemmin koin melkein jatkuvasti, ja joka tuntuu nyt kumppanina samaan aikaan sekä tutulta että omituisen vieraalta. Kun kalenterissa ei ole tiedossa helpotusta ja rauhallisempaa kautta viikkokausiin ja lähestyvä joulu tuntuu tulevan sekä liian äkkiä kaiken tekemättömän työn puolesta mutta toisaalta loman osalta tuntuu täysin saavuttamattomalta, on mieli välillä kovilla. Tosin en tiedä, tuntuu että olen aina ollut erityisesti syksyisin kaikkeen synkkyyteen taipuvainen, mieli käpertyy talveksi, ja sielu kaipaa entistäkin synkempää musiikkia ja kirjallisuutta. Siihen mielentilaan Jalat ilmassa sopi hienosti.

Jalat ilmassa kertoo parikymppisen nuoren miehen Aaron tarinan. Aaro on muuttanut hiljattain Jyväskylään opiskelemaan yliopistossa kirjallisuutta. Uuden elämän kynnyksellä miehen pitäisi olla tietysti onnellinen ja avoin, koko maailma odottaa häntä, uudet ystävät, uudet kokemukset, mutta läpi kouluvuosien jatkunut kiusaaminen on jättänyt Aaroon pysyvät jäljet, kahleet jotka eivät hellitä vieläkään. Kun aloin lukea kirjaa, ajattelin että onpa tärkeää, että koulukiusaamisesta kirjoitetaan. Etenkin että nuori mies kirjoittaa siitä ja miten hienoa on, että kirja on saanut niin paljon positiivista näkyvyyttä. Ajattelin että ei tämä sinänsä kosketa suoraan minua, vaikka rankkaakin kiusaamista olen joutunut seuraamaan valitettavan läheltä. Mutta hyvänen aika, mitä tekstiä, miten tuttua tekstiä, ja mitä kaikkea kirja pakottikaan minut ajattelemaan ja muistamaan.

Kaikki tietävät, miten väärin koulukiusaaminen on. Miten se on rikos, miten siihen pitäisi aina puuttua, miten paljon siitä puhutaan. Kaikki kai tietävät, että kiusatuksi voi joutua oikeastaan kuka vain ja se on aina kiusaajan, ei kiusatun vika. Silti ihmeen syvällä elävät sellaiset ajatusmallit, joiden mukaan vaikkapa oudot päätyvät kiusatuiksi. Ja olen useammin kuin kerran törmännyt myös sellaiseen keskusteluun, että ei lapselle voi antaa tietynlaista nimeä, kun sitten joutuu kiusatuksi. Onko siis niin, että kiusaajia löytyy aina, eikä siihen voi mitenkään vaikuttaa? Ennemmin tulee vältellä kiusatuksi joutumista kuin opettaa lapsille, että kiusata ei saa?

Olen syyllistänyt itseäni siitä, miten monta ensimmäistä opiskeluvuotta eristäydyin. Pelkäsin ihmisiä ja jos opiskelualani (tiivistä yhdessäoloa kenttäkurssien ja labratöiden muodossa) ei olisi pakottanut minua tutustumaan muutamaan loistotyyppiin, en tiedä olisinko löytänyt opiskeluaikanakaan ystäviä, olisinko lopulta voinut alkaa luottaa siihen, että voin olla oma itseni, en ole vääränlainen ja minun kaltaisiani löytyy muitakin. Olen jotenkin aina ajatellut, että syy oli minun. Nyt luin Jalat ilmassa ja yhtäkkiä hätkähtäen samaistuin Aaron kokemuksiin ja tajusin että ei, minua on kiusattu (onneksi ei läheskään siinä mittakaavassa kuin Aaroa!), arvosteltu ja haukuttu läpi kouluvuosien, miten olisinkaan voinut luottaa uusiin ihmisiin niin täysin uudessa tilanteessa. Minun oli kirjoitettava kirjasta ylös muutamia lainauksia. Itkettää se, miten vahvasti niihin samaistuin:

"Nojaan oikealla tennarinpohjalla seinään, kohtaan ihmisten katseita. Miksi toi nyrpisti noin? Miksi toi hymähti? Ei voi olla normaalia uhrata aikaa tässä mittakaavassa muiden ajatuksille. Vai ajattelevatko muut, mitä minä ajattelen heistä? Siinä tapauksessa olemme tuhon partaalla. Me olemme muutenkin tuhon partaalla."

"Seuraavat viikot istun yliopiston kirjaston aulassa. Katson ihmisiä jotka kulkevat ulos ja sisään, ja mietin miksi kaikien pitää olla niin helvetin kauniita."

"Vai johtuiko yhteyden katkeaminen siitä mistä aina ennenkin: etten luottanut kehenkään enkä ollut kenenkään seurassa oma itseni? Että löysin jokaisesta ihmisestä lopulta sen jonkin puolen jota pelätä, sen puolen jota en osannut kohdata, jota halusin juosta karkuun."

" -Mä usein pelkään ettei ihmiset halua oikeesti olla mun kanssa, tyttö sanoo. -Mutta sitten mä ajattelen että jos ne ei oikeasti haluais ei ne myöskään olis."

Kotona minulle aina opetettiin, miten kiusaajia pitää ymmärtää, koska heillä on vaikeaa. Ja miten pohjimmainen kiusaamisen syy on se, että he ovat vain kateellisia minulle. Voi se olla tottakin, mutta toivoisin, että joku olisi sanonut minulle myös sen, että kiusaajat ovat idiootteja. Kiusaajia ei pitäisi ikinä joutua ymmärtämään. Suurin kiusaamisen ongelma on se, että häpeämään joutuvat kiusatut, eivät kiusaajat. En ole koskaan kokenut, että olisin ollut koulukiusattu. Olen aina ollut reipas, osannut sanoa vastaankin ainakin joskus, kestänyt haukut, eristämisen, jatkuvan tarpeen olla hiukan varuillaan ja sen, miten vääränlainen koin olevani. Se että tämä kirja aiheutti näin vahvoja tunteita kertoo kuitenkin ihan toista tarinaa. Jos ihmistä on arvosteltu vuosikausia aivan kaikesta mitä tämä tekee, miltä näyttää, miten käyttäytyy, on vaikeaa enää tunnistaa itseään ja nähdä, millainen oikeasti edes on. Näin kokee Aarokin. Kun hän katsoo peiliin, hän ei tiedä onko ruma vai komea. Hän on pahasti eksyksissä ja purkaa sitä omalla tavallaan kunnes tuhoisa  käytös pakottaa hänet lopultakin puhumaan.

Jalat ilmassa käsitteli hienosti ja tärkeällä tavalla kiusaamisesta kertomisen problematiikkaa. Juuri sitä leimautumisen pelkoa, sitä miten halu olla tavallinen, ei kiusattu, voi estää koko asiasta puhumisen. On käsittämättömän yleistä, miten ympärisö ei näe (tai halua nähdä?) kiusaamista. Miten opettajat ja vanhemmat ovat siitä täysin tietämättömiä. Ympäristö ei tue kiusaamista kertomista. Kantelupukki ja itkupilli ei saa olla. Pitää kestää kuin mies. Ja onhan siinä kiusaamisen taustalla nyt kai aina joku syy? Pitäisi vaan olla reippaampi ja rohkeampi, pistää vastaan. Ja kaikkiahan nyt aina vähän kiusataan, kyse on vain siitä, että ihmiset kokevat sen eri tavalla? Kylmäävää.

"-Mä en halunnu mitään erityiskohtelua. Mä en halunnu olla kiusattu. Mä halusin vaan olla mä."

"Kyllä mulla on kavereita! sanoin niin kovaa että säikähdin. Tuntui että valhetta piti lieventää, joten jatkoin: -Ehkä pitäis vaan olla rohkeampi. Että menis rohkeammin mukaan."

"Tuntuu hyvältä kertoa. Täytyy melkein pidätellä naurua, kun pääsen kiusaamiskokemuksiin. Saan vihdoinkin syyn sekoilulleni, en ole enää vaarallinen hullu vaan avautuva uhri. Päässä alkaa kuuitenkin pajattaa myös sivuääni, selostaja, vanha tuttu selostaja: Tässä Aaro, elämän koulima, nyt kertoo murheistaan. Voi miten sä valitat, Aaro. Valittaja-Aaro. Itkupilli. Hanki elämä."

"-Kun mäkin olen ujostellut ihmisiä...isä sanoo. - Niin mä olen näköjään ujostellut paskasakkia. Tuolla saattaa ties mitä kiusaajia ja idiootteja kulkea hyvillä mielin, ja niitä mä sitten pelkään. Tästä lähtien mä en aio enää pelätä."

Jalat ilmassa oli hieno, nuoren miehen yllättävänkin kypsä  kasvukertomus ja tärkeä avaus. Kirjassa on paljon tuskaa, paljon päihteiden väärinkäyttöä, paljon haahuilua ja surua. Antti Rönkä kirjoittaa kauniisti ja näennäisen helposti syvää, hiottua kieltä. En oikeastaan ikinä itke, kun luen kirjaa, nyt tunnustan sen tehneeni tässä kohdassa:

"Mä rakastan itteäni. En sano sitä Iisalle. En sanoi sitä oikein kenellekään, en edes itselleni. Kokeilen vain, miltä tuntuu sanoa niin."

En voi siis kuin suositella: lukekaa tämä rankka mutta tärkeä kirja.

Kirjailija: Antti Rönkä
Luettu kirja: Jalat ilmassa (Gummerus 2019)
Mistä hankittu: e-kirja BookBeatista

Petri Tamminen: Musta vyö

Luin Petri Tammisen Mustan vyön, koska joku kehui sitä Facebookin kirjallisuusryhmässä mainiten tumman huumorin sävyttämän kertomuksen kuolemasta. Se kuulosti minun kirjaltani ja siksi tartuin siihen, vaikka viime aikoina minulla on ollut niin kiire elää, etten ole ehtinyt miettimään kuolemaa.

Nyt kyllä heilahtaa taas vahvasti henkilökohtaisen puolelle mutta heilahtakoot. Henkilökohtaisuutta olenkin miettinyt viime aikoina paljon etenkin Instagramin puolella, jossa seuraajamääräni lähenee tuhatta. Instagram, kuten tämä blogikin on alusta asti ollut vähän kuin päiväkirjani, paikka jossa voin purkaa päätäni sen ihmeemmin miettimättä, kuka sitä lukee tai mitä tulkintoja hän minusta tekee. Motiivini ovat varsin itsekkäät, oman olon helpottaminen ja tapa ilmaista itseäni. Kaikki tämä (positiivisesti yllättänyt!) sosiaalisuus joka näiden sangen yksinäisten harrastusten ympärillä pyörii, on tullut minulle yllätyksenä.

Olen ihan oikeassakin elämässä varsin avoin, liiankin. En osaa oikein suodattaa sitä, mitä haluan jakaa itsestäni. Ehkä se on sitä, että olen niin täysillä mukana aina kaikessa, ihmissuhteissakin. Samaa avoimuutta harrastan myös netissä. Omituinen ristiriita on syntynyt siitä, että kun blogiani ja etenkin Instagram-tiliäni on päätynyt seuraamaan myös koko joukko puolituttuja, sellaisia, joiden kanssa en arkielämässä ole niin paljon tekemisissä, että jakaisin heille tämän kaiken muutenkin, tuntuu todella oudolta jakaa se netissä. Jotenkin ne sadat kasvottomat seuraajat eivät kuitenkaan haittaa, vaikka mistäpä minä tiedän, keitä niiden nimimerkkien takaa oikeasti löytyy. Joten siis, te oikean elämäni tutut, kivaa kun olette siellä. Ja hei vaan teille stalkkereillekin! Koitan ajatella asiaa niin, että kukaanhan ei pakota seuraamaan juttujani ja toisaalta en jaa netissä mitään sellaista, mitä en voisi kertoa kasvokkainkin. Avoimuutta on helppo harrastaa, sillä olen saanut siitä vain ja ainoastaan positiivista palautetta ja kokemukseni mukaan avoin ilmapiiri helpottaa kaikkien oloa.

Siitäkin olen kertonut täällä monesti, miten isäni kuoli kun olin 15-vuotias. Hän kuoli auto-onnettomuudessa, täysin yllättäen ja karulla tavalla elämältä putosi pohja, täynnä elämää ja suunnitelmia ollut terve mies lakkasi yhtäkkiä olemasta.  Sitä oli vaikea ymmärtää ja hyväksyä, on toisinaan yhä vieläkin. Vieläkin, melkein 17 vuotta möyhemmin, tulee hetkiä, kun alitajuntaisesti huomaan ajattelevani, että se olikin vain painajaista. Tai että tästä pitää kertoa isälle.

Myös Petri Tammisen Mustassa vyössä kertojan on vaikea hyväksyä sitä, että hänen isänsä, vahva, urheileva peruskallio, yhtäkkiä lakkaa olemasta. Kertojalle tulee kriisi, hän toteaa että sairaalasta tuleva viesti isän kuolemasta on oikeastaan hänen oma kuolinviestinsä, sillä hän joutuu kohtaamaan oman kuolevaisuutensa. Kirjallisuusryhmästä lukemani analyysi osui oikeaan, rakastin sitä, miten vaikeasta aiheesta huolimatta kirjan taustasävy on humoristinen. Kertoja tiedostaa oman naurettavuutensa, sen miten synkän hullua elämä joskus on. Hän syyllistää itseään isän kuolemasta ja siitä, miten huonosti kohteli isäänsä, vaikkapa kirjoittamalla tästä ilkeitä asioita romaaneihinsa. Kertojan kuvaus siitä, miten lähipiiri suhtautuu hänen eksistentiaaliseen kriisiinsä on mainio: teinejä ei oikein kiinnosta ja parhaimmillaankin he ovat lähinnä kiusaantuneita, vaimo Liisa on ikuinen tsemppari ja järjen ääni, jota päähenkilö pitää itsestäänselvyytenä, mutta joka saa kirjan loppupuolella ansaitsemansa hetken (ehkä kirjan paras kohtaus), jossa hän paljastaa, ettei se jatkuva kannustus todellakaan tule itsestään.

Mielestäni kirja kuvasi kuolemaa hurjan aidolla tavalla: se ei keskittynyt niinkään siihen, miten surullista on, että isän elämä päättyi vaan siihen, miten kuolleen miehen poika selviää menetyksestään. Koska sitähän kuolema on, suremme itseämme, sitä mitä me olemme menettäneet. Kuolleen osa on helppo, elämään jääneen ei niinkään. Se on muuten mielenkiintoista: ihmisen kuolema näyttäytyy ulkopuoliselle hetkellisenä tapahtumana. Ihminen on ja sitten hän lakkaa olemasta ja lähipiiri kokee nopean menetyksen, joka shokin jälkeen lientyy suruksi ja surussa voi lohduttaa niillä turhanpäiväisillä lauseilla siitä, miten ensimmäinen vuosi on pahin.

Oikeastihan läheisensä menettänyt joutuu kokemaan menetystä koko loppuelämänsä. Kuolema on vasta se ensimmäinen suuri, totaalinen menetys, mutta menetystä kohtaa jatkuvasti muulloinkin. Etenkin nuorena, kun elämässä tapahtuu paljon, on vaikea hyväksyä sitä, että asioita ei voi jakaa sen rakkaan ihmisen kanssa, siinä menettää paljon. Olen menettänyt mahdollisuuden jutella isäni kanssa asioista. Etenkin suren sitä, miten innoissaan hän olisi ollut tästä urapolustani jolle päädyin, miten paljon minulla olisi hänelle kerrottavaa. Menetyksen tunne on ikuinen kumppani, sitä joutuu kokemaan arjessa jatkuvasti. Menetykseen limittyy kateus, ihan hiljattain emme voineet mieheni (joka on menettänyt molemmat vanhempansa nuorena) kanssa kuin nauraa sille, että huomasimme kaikkein eniten elämässä tuntevamme kateutta toisten vanhemmista.

Pidin kirjan arkisuudesta, siitä että siinä liikuttiin tutuissa paikoissa, Turun TYKSissä, Lemussa, Lounais-Suomen peltoaukeilla. Kieli oli myös arkista, napakkaa ja tehokasta. Tiiviit lauseet osuivat usein ytimeen: "Jos on tottunut vähättelemään itseään, vähättelee helposti myös surujaan." Kuolemaan suhtautuminen oli myös piristävän arkista, mystisyydestä riisuttua:

"Kaikki tuonpuoleisuuteen liittyvät käsitykset ovat syntyneet jonkun sellaisen mielikuvituksessa, jolta on juuri läheinen kuollut. Kun joku, joka on aina ollut, onkin nyt poissa, se ihme pitää selittää, ja järjettömimmätkin selitykset ovat silloin järkeenkäypiä. Siinä mielessä kaikkien uskontojen kaikki käsitykset kuolemanjälkeisestä elämästä ovat totta. Ne ovat jonkun todellisen ihmisen todellisia tunteita ja ajatuksia."

Mustassa vyössä käsitellään lempeästi myös sitä, miten kuollut ihminen tavallaan jatkaa elämää meissä, geenien ja sen kautta, että hän on ollut aiemmin niin tiivis osaa elämäämme. Tuota olen itsekin miettinyt. Tuntuu jotenkin hurjan lohduttavalta toisinaan nähdä peilissä selviä piirteitä isästä. Isä oli myös suurten tunteiden ihminen, hän innostui kaikesta ja kaikista. Ja hänen tärkeimpiä oppejaan oli, että koskaan ei saa sanoa, että ei osaa, jos ei ole edes yrittänyt. Vaikka olen menettänyt, olen siis myös saanut.

Petri Tamminen ei ollut minulle entuudestaan tuttu kirjailija, mutta hänen kielensä ja lakonisen huumorinsa myötä totesin, että on pakko jatkossakin lukea häneltä lisää kirjoja. Tamminen näyttää huomenna olevan Turun kirjamessuilla, taidankin mennä kuuntelemaan hänen haastattelunsa. Kirjamessuille suuntaan tietysti tänäänkin, on tämä vaan vuoden paras viikonloppu!

Juha Itkonen & Kjell Westö: 7+7

Kuva: Otava

Keskittymiskyvytön ADHD-lukija täällä taas hei! Maailmassa on ihan liikaa ihania kirjoja. Ihanien kirjojen lisäksi maailmassa on ihan liikaa kaikkea muutakin ihanaa, kaikkea hurjan mielenkiintoista, mahdottoman innostavaa. Aika ei millään riitä kaikkeen, mutta toisaalta olen niin nauttinut tästä tunteesta, siitä miten ihanaa elämä on kun saa olla terve, eikä ole aina väsynyt. Kaikessa elämänilossani kipuilen lähinnä sen kanssa, että pelkään (tiedän?) olevani ärsyttävä ja raskas. Ei siis mitään uutta auringon alla sen suhteen. Tämän ilon ja energian toivoisin jatkuvan läpi synkän talven, ajanjakson joka on minulle usein kaikkein vaikein. Merkkejä rauhoittumisesta tai elämän tasapaksuuntumisesta ei kyllä ole näkynyt - ja hyvä niin!

Niistä ihanista kirjoista; kun jatkuvasti eteen tulee kiinnostavia kirjoja, ei millään malta lukea vain yhtä kerrallaan. Tämän Itkosen ja Westön kirjekokoelman lisäksi luin samaan aikaan uutta Ishiguro-suomennosta Surullinen pianisti (olen alun perusteella rakastunut!), Atwoodin Nimeltään Gracea (siinä olen jo puolessa välissä, mikä upea kirja) ja Liimatan Jeppis 2:sta, jota en malttaisi myöskään laskea käsistäni. Ahmin näitä jokaista, nautin sivun sieltä ja toisen täältä ja haluaisin lukea kaikkia samaan aikaan. Positiivisia ongelmia, sanoisinko.

Juha Itkonen ja Kjell Westö ovat molemmat lempikirjailijoitani, minulle hyvin tärkeitä. Itkos-rakkauttani olen julistanut mm. täällä ja Westön kirjojen ylistystä löytyy täältä. Molempia yhdistää musiikki ja jonkinlainen vaikeasti määriteltävä kaunis surumielisyys. Kun kuulin, että on julkaistu kirja 7+7, joka koostuu Itkosen ja Westön kirjeistä toisilleen, tiesin heti että se pitää lukea. En tiedä, onko tällainen kirjalijoiden kirjeenvaihtoa esittelevä kirja jokin muotijuttu, ainakin Auster ja Coetzee ovat julkaisseet sellaisen. Mielenkiintoista on se, että Westö ja Itkonen eivät ole varsinaisesti ystäviä, toisilleen tuttuja toki. Kirjeet on tilattu heiltä, heille on alusta asti selvää, että kirjeitä kirjoitetaan julkaisutarkoituksessa. Helppo ratkaisu tai ei, se oli yllättävän toimiva, eikä se että miehet kirjoittavat toisilleen kustannussopimuksen alaisuudessa juuri häirinnyt lukukokemusta.

Kirjalijoiden kirjeissä käsitellään aiheita laajalla skaalalla: Trumpia, ilmastonmuutosta, kritiikkiä ja sen haavoittavuutta, isyyttä, perhe-elämää, julkisuutta, kirjoittamista. Fanille parasta antia ovat tietenkin ne hetket, joissa Westö tai Itkonen analysoivat tapaansa kirjoittaa, kertovat kirjojensa taustoista tai niiden julkaisuun liittyvistä hetkistä. Westö kertoo lukevansa kirjablogeja ja kun eräs bloggaaja ei pitänytkään hänen uudesta kirjastaan, hän tunsi kuin pettäneensä ystävän. Kirjeet pitenevät ja syvenevät kirjeenvaihdon edetessä, sisältö on hyvin henkilökohtaista ja paljasta, mutta kaunista.

Pidin erityisesti kirjeistä, joissa kirjailijat pohtivat autofiktiivisyyttä, sillä etenkin Rikinkeltaisen taivaan kohdalla pohdin tuota asiaa paljon. Rakastin Itkosen Knausgård-pohdintaa, vaikutuksia Palatkaa perhoset -romaaniin, "Saatana, olin vain lukenut liikaa Knausgårdia." Mielenkiintoista oli myös kirjailijoiden pohdinta kirjoitustavasta, siitä miten fiktio syntyy ja syistä jotka ajavat kirjoittamaan. Westö kirjoittaa: "Aivoni ovat oikukkaat ja kuumeiset ja näkevät outoja yhteyksiä ja pieniä salaisuuksia kaikkialla. En halua selittää maailmaa, haluan kuvata sen harhapolkuja ja sen mysteeriä."

Lopulta parasta oli kuitenkin juuri se ihan sama, jota rakastan molempien kirjailijoiden romaaneissakin: musiikki ja nostalgia. Molempia teemoja pyörittelevät kirjeissään niin Itkonen kuin Westökin. Itkonen toteaa: "Voiko muisto herättää haikeutta ennen kuin se edes on muisto" ja minä totean hätkähtäen ajatelleeni tätä viime aikoina jatkuvasti, miten poikkeuksellisen kauniit hetket (joita kohtaan nyt ihan jatkuvasti, koska elämä on ihanaa!) ovat surumielisiä ja nostalgisia jo valmiiksi.

En tiedä mitä tämä kirjekokoelma tarjoaisi heille, jotka eivät ole lukeneet Westön ja Itkosen kirjoja, heille jotka eivät ole faneja. Ehkä tämä kirja ei edes ole suunnattu heille? En tiedä myöskään, oliko tämä formaatti paras mahdollinen, olisivatko kirjalijoiden ajatukset tulleet yhtä hyvin tai jopa paremmin esille vaikkapa esseekokoelmassa. Minulle sillä ei kuitenkaan ole mitään väliä, niin paljon nautin lempikirjailijoideni ajatusten lukemisesta. Olen tietoisesti säästellyt niitä romaaneja, joita en ole heiltä vielä lukenut. Voi kuitenkin olla, että pian lisään tuohon samaan aikaan lukemieni ihanien kirjojen soppaan vielä Westöä ja Itkostakin.

Julia Thurén: Kaikki rahasta - Näin säästin kymppitonnin vuodessa

Raha ja terveys ovat siitä merkillisiä kavereita, että kumpaakin ajattelee eniten silloin, kun niitä ei ole. Raha on yhteiskunnassamme läsnä kaikkialla mutta suhtautuminen siihen ei ole arkista. Rahakeskusteluun liittyy aina arvolatauksia, ennakkokäsityksiä ja toisinaan jopa häpeää. Näitä syvälle juurtuneita asenteita ei usein edes tajua. Enpä minäkään ollut tajunnut ajatella koko asiaa ennen kuin luin Julia Thurénin (uuden voimaeläimeni!) kirjoittaman kirjan Kaikki rahasta. Otsikon perään on liitetty raflaava "Näin säästin kymppitonnin vuodessa", joka vaikuttaa vähän klikkiotsikolta, mutta jonka funktion toki ymmärrän mielenkiinnon herättäjänä.

Thurén aloittaa osumalla suoraan napakymppiin; avaa silmäni ymmärtämään omaa suhtautumistani rahaan. Hän nimittäin kertoo, miten on syntynyt vuonna 1987 (niin minäkin) ja eläneensä näin lapsuutensa keskellä syvintä lamaa. Meille lama-ajan lapsille kävi silleen myös aika hauskasti, että juuri kun meidän piti päästä mukaan työelämään, kun olimme valmistumassa tai pitkällä opinnoissamme, iski taas lama (lauantaina tuli täyteen kymmenen vuotta siitä, kun Lehman Brothers kaatui ja käytännössä lama alkoi). Monessa 90-luvun kodissa raha on ollut tiukilla, siihen on liittynyt kauhutarinoita ja niin suurta huolta, että olemme jo ennen kouluikää oppineet suhtautumaan rahaan vähän oudosti. Työelämän epävarmuus on omiaan kasvattamaan tätä mörköä. Thurén toteaa myös osuvasti: "Käsitin, että rahasta puhuminen on mautonta ja rahvaanomaista korskeilua tai rasittavaa valittamista." Aivan totta: nousukkaat, jupit ja osakemiljonäärit herättävät tunteita siinä missä velkakierteeseen joutunut tai kaikki rahansa kolikkopeleihin syöttävä eläkeläinenkin. Vain juntit kysyvät mitä tämä maksaa tai toteavat, että liian kallis, ei oo varaa. Parempi vain olla näistä raha-asioista ihan hiljaa.

Olen itse herännyt rahasta puhumisen vaikeuteen tämän vuoden aikana. Ostimme nimittäin helmikuussa 2017 tontin, jolla oli purkukuntoinen talo. Purimme talon ja rakennutimme tilalle uuden. Tähän kaikkeen tarvitsi tietenkin rahaa, tarkemmin ottaen lainarahaa. Tunnen oloni hirveän vaivaantuneeksi aina, kun joku keksii kysyä suoraan, paljonko talomme rakentaminen maksoi. Koen aina myös hirveää tarvetta selitellä miten paljon teimme itse, miten kaikki säästöt on revitty selkärangasta ja ihan kuin puolustella, että onnemme on kyllä ansaittua ja tämä on järkevä sijoitus, tämän saa varmasti tarvittaessa myytyä. Vaikka siis tosiaan ei ole ikinä tarkoitus myydä, tässä on tarkoitus asua hamaan loppuun asti ja iloisesti maksella lainaa oman katon alla.

Rahan lainaaminen ja sijoittaminen on omaksutun ajattelumallimme perusteella tyhmää tai vähintäänkin hiukan vaarallista. Ja sijoittaminen on vain oikeasti rikkaiden puuhaa. Moni elää säästeliäästi, mutta kun rahalleen ei hae sijoituskohdetta, se makaa tilillä kasvattamassa samalla pankin varallisuutta, vaikka sen voisi päästää maailmalle kasvamaan isommaksi korkoa korolle -periaatteella. Thurén perustelee vakuuttavasti, miksi jokaisen, jolla on mahdollisuus irrottaa tuloistaan vaikkapa vain 15 euroa kuukaudessa, kannattaisi aloittaa sijoittaminen. Sijoittaminen on lopulta melko yksinkertaista ja se voi olla jopa innostavaa. Thurénin sijoittamisfilosofia on: "budjetoi, automatisoi ja nauti". Kuulostaa aika mukavalta.

Thurénin oman tekstin lisäksi kirjassa on runsaasti asiantuntijoiden kommentteja sekä naisten, enimmäkseen kolmekymppisten, kokemuksia rahasta. Se että näkökulma on korostuneen naisellinen, sopi minulle luonnollisesti mainiosti, mutta uskon että jokainen saa kirjasta paljon irti iästä ja sukupuolessta huolimatta. Mukana on paljon tunnettuja ihmisiä ja erittäin mielenkiintoisia juttuja. Esimerkiksi jos olet aina halunnut tietää, miten paljon Salkkari-näyttelijä tienaa, kannattaa lukea tämä kirja! No, oli siellä paljon mielenkiintoisempiakin juttuja. Ainoastaan ärsytti, että nämä haastattelukommentit eivät erottuneet varsinaisesta tekstistä riittävästi, joka lienee BookBeatin tekninen ongelma.

Opin myös, että kahdeksalla prosentilla suomalaisista aikuisista on maksuhäiriömerkintä. Se on ihan valtavasti ja on vaikea ymmärtää, miten ihminen päätyy tähän tilanteeseen puhumattakaan heistä, jotka joutuvat pikavippikierteeseen. Kirjan olikin erittäin hyvä lukukokemus myös siksi, että se jaksoi joka otteeseen muistuttaa, että kaikki eivät ole raha-asioiden suhteen tasa-arvoisia. Hyväosaisten on helppo huudella, että sen kuin alat sijoittaa tai hankit parempipalkkaisen työn. Huono-osaisuus kasaantuu helposti ja köyhyys ruokkii itseään. Samalla kirja kuitenkin muistuttaa, että myös silloin, kun rahaa ei ole, siitä kannattaisi uskaltaa puhua. Monet hankalat tilanteet voivat ratketa, kun ongelmistaan puhuu avoimemmin.

Parasta kirjassa oli kuitenkin sen suora konkretia. Esimerkiksi "älä osta mitään turhaa paskaa" kiteyttää aika pitkälti myös oman säästämisstrategiani. Thurénin kieli on ilmavaa ja suoraa ja se sopii täydellisesti tällaiseen teokseen, jossa monille vaikea asia tuodaan kansantajuiseen muotoon. Kerrankin rahasta kirjoitetaan kiinnostavasti, innostavasti ja käytännönläheisesti. Taustalla kupliva ihastuttavan kuiva huumori, selkeästi esitetyt ja toteuttamiskelpoiset vinkit ja tyylipuhdas kieli ovat täydellisesti toimiva yhdistelmä. Ahmin kirjan kuin parhaimmankin romaanin. Tämä kirja tosiaan kannattaa lukea.

Ihan vielä en puhu rahasta yhtä avoimesti kuin Thurén. Tajusin kuitenkin, miten haitallinen tämä nykyinen rahakulttuurimme on. Ehkä aika voisi olla otollinen muutokselle. Minä olen julistanut (ehkä jo rasittavuuteen asti) tämän kirjan sanomaa lähipiirilleni ja aion sitä jatkaa. Pienin askelin kohti avoimempaa rahakeskustelua!

Julia Thurénin mainiota blogia kannattaa myös seurata osoitteessa: https://www.lily.fi/blogit/juliaihminen

Julia Thurén: Kaikki rahasta - Näin säästin kymppitonnin vuodessa (Gummerus 2018)
Sivumäärä: 189
Mistä hankittu: E-kirja BookBeatista

Sisko Savonlahti: Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu

Tämän kirjan kansi alkoi vilistä joka paikassa muutama viikko sitten. En tiennyt siitä etukäteen yhtään mitään, mutta jotenkin se kai jäi alitajuntaani kummittelemaan. Alan ymmärtää, miksi nykyään jotkin asiat nousevat niin nopeasti ilmiöiksi, Instagram on hullu paikka! Heti siis, kun kirja ilmestyi BookBeatiin, aloin sen kummemmin miettimättä lukea sitä. Koko Suomi (no okei, tämä sosiaalisen median kirjakupla, jossa elän) tuntuu olevan kirjasta ihan täysin pähkinöinä. Minä kuitenkin olen pähkinöinä ehkä sellaisen hieman murentuneen suolapähkinäkourallisen verran, mutta en sen enempää.

Myönnettäköön, aihe on superhyvä! Päähenkilö on yli 30-vuotias nainen, joka on tyypillisillä yhteiskunnallisilla mittapuilla mitattuna epäonnistunut. Hän ei ole parisuhteessa (lapsista puhumattakaan), hänellä ei ole juurikaan töitä, hän ei jaksa pestä tukkaansa kovin usein ja hän on riippuvainen sipseistä ja Pirkan valkosipulidipistä. Ruokavalio koostuu sipsien lisäksi lähinnä thai-kuutioista ja ajatukset täyttää ex-poikaystävä. Hahmo on siis piristävän erilainen verrattuna tyypilliseen kirjallisuuden kolmekymppiseen naiseen ja näyttää elämän aidompaa puolta, sitä että kaikki ei tosiaan aina ole täydellistä.

Arkinen kuvaus viehätti, mutta tarkat yksityiskohdat muodostuivat myös ongelmaksi. En nimittäin päässyt yli siitä, että päähenkilö heitti käytetyn vanulapun vessanpönttöön! Toinen ärsytys koski homeista suklaata. (Käsittääkseni suklaa kun ei homehdu, vaan sen pinnalle kertyvä valkoinen kerros on pintaan kiteytynyttä rasvaa.) Kun tällaiset asiat alkavat ärsyttää, on vaikea keskittyä itse tarinaan. Kenties olen myös liian syvällä yhteiskunnan luomassa "jokainen pärjätköön omillaan" -paineessa, mutta kyllä minua ärsytti myös päähenkilön vastuuttomuus, se että hän pummaa rahaa läheisiltään ja lähtee silti New Yorkiin. Töiden saamisen vaikeuden toki minäkin ymmärrän, mutta tappiomieliala ja turha ruikutus ärsytti. Itsesääli on toisinaan varsin oikeutettua, mutta pysyvänä mielentilana ei kovin hedelmällinen.

Kieltämättä kirja kertoi jotakin hyvin oleellista tästä ajasta. Päähenkilö muistaa ulkoa kaikki naistenlehtien kauneusvinkit ja ne ovat oleellisesti osana hänen arkeaan. Yhteiskunnan silmissä epäonnistunut jää helposti ulkopuolelle asioista ja syrjäytymisriski ei kosketa pelkästään nuoria miehiä. Ironinen sävy, joka korostui etenkin lukujen otsikoinnissa oli myös mieleeni. Silti kokonaisuus kääntyi enemmän ärsyttävän kuin viihdyttävän puolelle. Epämukavasti tunnistin välillä myös itseni, mutta ärsytys ei ainakaan kokonaan johtunut siitä. En ainakaan tunnusta.

Jotenkin minulla on myös olo, että tämä on kirja, josta olisi pitänyt pitää valtavasti. Kirjan arkinen ja täsmällinen ajankuva on niin poikkeuksellisen aitoa ja samaistuttavaa, etten yhtään ihmettele, miksi kirjasta on pidetty niin paljon. Vaikka kirja onkin periaatteessa kevyt, on sisältö yllättävänkin raskasta ja painavaa. Jotenkin tulin ajatelleeksi, että kirja voisi olla oivaa luettavaa vaikkapa yli 50-vuotiaille päättäjille. Kuva siitä, millainen Y-sukupolven nainen myös voi olla, saattaisi saada tarpeellista päivitystä.

Lisäksi minun on ihan pakko mainita, että Sisko Savonlahti on varmasti ihan mahtava tyyppi päätellen jo siitä, että hän omistaa ihan hurjan söpön mäyräkoiran! Tämänkin tiedän vain ja ainoastaan Instagramin vuoksi. Hullu maailma.

Sisko Savonlahti: Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu (Gummerus 2018)
Sivumäärä: 141
Mistä hankittu: BookBeat

Antti Tuomainen: Kaivos (joulukalenterin 19. luukku)

Antti Tuomaisen viime vuonna julkaistu dekkari herätti heti kiinnostukseni, kun kuulin siitä ensimmäistä kertaa. Ajattelin kuuluvani kohderyhmään, olenhan sentään geologi. Yllä oleva kuva on otettu kenttäkurssilla syksyllä 2009, missäs muualla kuin Talvivaaran kaivoksella. Törmäsin hiljattain kenttämuistiinpanoihini ja niissä luki jotkain sellaista kun edistyksellistä vesiteknologiaa...

Nappasin kirjan jostakin Elisa Kirjan supertarjouksesta ja luin sen joskus syksyllä hyvin nopeasti. Tarinan asetelma oli mielenkiintoinen: helsinkiläinen sanomalehtitoimittaja alkaa selvittää Pohjois-Suomessa sijaitsevan Suomalahti-kaivoksen hämäriä taustoja. Meininki on kylmää, suorastaan hyytävää ja teemoja on paljon. Tärkeäksi nousee toimittajan isä, joka on pitkään ollut pois pojan elämästä. Isän ammatti ei olekaan mikään tavallinen, vaan hän on palkkamurhaaja. Tarina on tosiaan melko lennokas, mutta silti riittävän uskottava. Taustalla kytee myös toimittajan perhevaikeudet, liitto rakoilee, kun työ menee edelle.

Kaivos oli sellainen "ihan ok"-lukukokemus, joka joskus on hyvinkin paikallaan. Mitään valtavan suuria tunteita se ei herättänyt, mutta onnistui kuitenkin olemaan ihan viihdyttävä. Sen verran kiinnostuin Tuomaisesta, että kovasti kehuja kerännyt Mies joka kuoli, pitää kyllä lukea.

Kuva: Elisa Kirja

William Shakespeare: Hamlet (joulukalenterin 18. luukku)

Tämä kuusi joutui eilen pois metsästä ja kohtaa kunniakkaan loppunsa meidän kodissamme.

 "Ah, voi! ah ja voi! Jo keppihepo unhotui."

Tässä luitte juuri säkeet, jotka tekivät minuun suurimman vaikutuksen Shakespearin Hamletissa, todellisessa yleissivistykseen kuuluvassa klassikkonäytelmässä. Luin sen joulukuun alkupäivinä Elisa Kirjan ilmaisista klassikoista, enkä voi tosiaan sanoa, että olisin valtavasti nauttinut kirjasta.

Shakespearista tulee mieleen kaksi asiaa. Se kun lapsena eräänä kesänä siskoni luki ääneen muistaakseni Kesäyön unelmia ja nauroimme sen mahtipontisuudelle. Ja se, miten Gilmoren tytöissä ja muissa jenkkisarjoissa lukiolaiset aina opettelevat Shakespearea ulkoa. Shakespeare ja etenkin Hamlet kuuluvat yleissivistykseen. Ollako vai eikö olla on niin tunnettu viittaus, että se on suorastaan kulunut.

Esko keskittyi kuusimetsällä jälkien haisteluun.

Hamlet ei tosiaan ollut minun juttuni. Se oli liian mahtipontinen ja polveileva, en tiedä vaikuttiko sekin, että luin kirjan suomennettuna. Tosin en tiedä, olisinko ymmärtänyt alkuperäisestä tekstistä tarpeeksi. Tarina tuntui todella tutulta, vaikka en näytelmää ole koskaan lukenut tai nähnytkään, niin tunnettu se on. Näytelmä on Kaikkien aikojen paras kirja -listalla 
yhdessä Macbethin ja Romen ja Julian kanssa. Nuo kaksi luen (toki!) joskus myöhemmin, muut Shakespearet taidan jättää suosilla muille. Tai eläkkeelle. Jotakin Shakespeare kuitenkin sai aikaan, runomitta jäi päähän soimaan pitkäksi aikaa.

Helmet-haasteessa vedin yli kohdan näytelmä (12).

Minna Canth: Anna Liisa (joulukalenterin 15. luukku)

Seinäjoen keskustorin Paimentyttö-patsas sai tiistaina lumikerroksen.

Aloitin joulukuun lukemalla näytelmiä Elisa Kirjan ilmaisista klassikoista. Ensin luin Shakespearen Hamletin (palaan siihen vielä myöhemmin joulukalenterissa) ja sitten jatkoin Minna Canthin Anna Liisalla. Myönnän heti, että olin ennakkoluuloinen Canthin näytelmää kohtaan. Ajattelin että se on tylsä, kuiva ja auttamattomasti vanhentunut. Ei muuten ollut.

Kun seikkailin katsomassa, mitä Minna Canthin klassikkonäytelmästä on sanottu, törmäsin tähän P.S. Rakastan kirjoja -blogin Sarin tekstiin. Ja nyt minulla on sellainen olo, että miksi edes kirjoittaa mitään, kun Sari sanoi juuri kaiken! Anna Liisan tarina on lähes kuvottavan traaginen. Hän on pääsemässä naimisiin ihanan miehen, talollisen Johanneksen kanssa, mutta menneisyyden haamut tulevat kummittelemaan. Anna Liisa on nuorna tyttönä, 15-vuotiaana, seurustellut salaa Mikko-rengin kanssa ja synnyttänyt tälle lapsen. Paniikissa Anna Liisa on surmannut vastasyntyneen vauvansa ja tästä salaisuudesta tietävät hänen ja Mikon lisäksi vain Mikon äiti, Husso.

Anna Liisan tilanne on sydäntäriipivä. Mikko haluaa hänet vaimokseen ja Mikolla ja Hussolla on takanaan mahdollisuus kiristää salaisuudella. Johannesta Anna Liisa rakastaa ja tälle hän haluaisi vaimoksi, mutta mitä Johannes sanoisi, jos saisi tietää. Mitä voi nuori nainen, saati 1800-luvun talonpoikaisyhteisön hyvin tiukassa moraalisessa ilmapiirissä elävä nuori nainen, tehdä? Canthin teksti on täynnä tunnetta. Onhan se toki toisinaan myös varsin vanhahtavaa, mutta silti hyvin ajatonta. Kammottavan ajatonta.

Kirja on myös kirjabloggaajien Kaikkien aikojen paras kirja -listalla. En yhtään ihmettele miksi.

En nyt tiedä, voiko Anna Liisaa kutsua pioneeriksi, sillä eihän lapsen tappaminen oikein sovellu sellaiseksi asiaksi, jossa voisi olla edelläkävijöitä. Mutta laitan kirjan kuitenkin Helmet-haasteen kohtaan 23. Minna Canth käsitteli kirjassaan naisen asemaa tavalla, joka on hätkähdyttävä vielä tänäänkin, 120 vuotta myöhemmin.

Kirjailija: Minna Canth
Luettu kirja: Anna Liisa (1895)
Mistä hankittu: Elisa Kirjan ilmainen klassikko
Arvostelu: ★★★★

Yoko Ogawa: Professori ja taloudenhoitaja (joulukalenterin 11. luukku)

Kuvituksena tänään luminen kuva viime talvelta. I'm dreaming of a white christmas... Turussa on kylmää, mutta lunta ei ole senttiäkään.

BookBeat-kokeilun aikana ahmimieni e-kirjojen esittely jatkuu tällä kertaa ihastuttavalla tuttavuudella. Yoko Ogawan Professori ja taloudenhoitaja oli kaunis pieni helmi. Matematiikan professori kärsii muistinmenetyksestä. Hän kykenee muistamaan korkeintaan 80 minuuttia kerrallaan, sen jälkeen kaikki katoaa.

Professorin taloudenhoitajan tehtävä on ymmärrettävistä syistä haastava. Uusi taloudenhoitaja onnistuu kuitenkin pääsemään osaksi professorin omalaatuista maailmaa. Taloudenhoitajan 10-vuotias poika muodostaa professoriin erityisen, lämpimän ja tasa-arvoisen suhteen. Professori antaa pojalle lempinimeksi Juuri, sillä pojan päälaki on tasainen kuin juurimerkissä. Katoava muisti aiheuttaa haasteita, mutta professori kiinnittää pukuunsa muistilappuja, joista hän voi aina tarkistaa, keitä hänen kodissaan olevat ihmiset ovat, juuripoika ja taloudenhoitaja.

Matematiikka on tärkeä osa kirjaa, mutta kauniisti, ei tippaakaan teknisen kuivasti. Luvut ovat professorille kaikki kaikessa. Aina uuden ihmisen tavatessaan, jota siis tapahtuu ihan jatkuvasti hänen lyhyen muistinsa vuoksi, hän haluaa kuulla tämän syntymävuoden, jotta voi etsiä luvuista merkityksiä. Matematiikka totta vie voi olla kaunista, vaikka minulle se on aina ollut jotenkin ongelmallista. Olin kooulussa hyvä matematiikassa, mutta lähinnä sen vuoksi, että olen aina ollut hyvä oppimaan asioita ulkoa. Kun olisi tarvittu syvällisempää ymmärrystä ja sovellustaitoa, käsitykseni matematiikan kauneudesta loppui siihen. En koskaan oppinut integroimaan...

Professori ja taloudenhoitaja on henkäyksenomainen, täysin pakottamaton ja kauniisti ja vaivattomasti soljuva kertomus. Hahmojen väliset suhteet olivat koskettavia, pakahduttavia. En tiedä mikä siinä on, mutta vastaavaa tunnelmaa olen tavoittanut aiemmin vain ja ainoastaan japanilaisista kirjoista. Professori ja taloudenhoitaja muistutti paljon tunnelmaltaan kesällä lukemaani Kokoroa.

Kirjaa on luettu ahkerasti ja siihen on myös laajasti ihastuttu. Yksi ihastuneista on Krista.

Minulla on kaksi isosiskoa, joiden kummankin mielestä matematiikka on kaunista, siksi Helmet-haasteessa viivaan yli kohdan 28.
Sain kirjalla pitkästä aikaa suorituksen myös Kurjen siivellä -haasteeseen.

Kirjailija: Yoko Ogawa
Luettu kirja: Professori ja taloudenhoitaja (suom. Antti Valkama)
Alkuperäinen kirja: Hakase no ai shita sūshiki (2003)
Mistä hankittu: BookBeat
Arvostelu: ★★★★

Pasa & Atpo: Eniten vituttaa työ (joulukalenterin 9. luukku)

Kuva täältä

BookBeatin kuuden viikon aikana ehdin lukea paljon kaikennäköistä, myös puhtaasti viihteellistä. Viihdettä edusti tämä Pasan ja Atpon korkeakulttuurinen teos, jossa pureudutaan työn ytimeen ja siihen, mikä työssä ottaa päähän. Mikäli kirjaa on uskominen, työssä pännii ihan kaikki. Ja sehän tämän sarjan idea onkin, kaikki ottaa niin kovaa päähän, että lopulta alkaa jo naurattaa. Joskus tekee ihan hyvää nähdä kaikista asioista vain niiden nurjat puolet.

Hirveän tarkkanäköistä analyysiä en tästä hienosta ja älykkäästä kirjasta osaa kirjoittaa, joten puhukoon muutama lainaus puolestaan. Näistä arvostan etenkin ensimmäistä, joka osuu ja uppoaa tähän geokätköilevään geologiin paremmin kuin hyvin. Tahtoisin kuitenkin huomauttaa, että tunnen tosi monta geologia, mutta en yhtään geokätköilevää geologia itseni lisäksi. Että kyllä sekin nyt vähän v*ituttaa, kun noin yleistetään pelkän geo-etuliitteen takia.

"Geologi: Koulussa me vihattiin maantietoa, nämä tyypit ihastuivat siihen. Ei siis liene mikään ihme, ettei me pidetä tätä kivilajienkeräilijäporukkaa juuri minään. Lähinnä me toivottaisiin, että nämäkin potentiaaliset geokätkennän harrastajat piilottaisivat itsensä ja jäisivät löytymättä."

Luvussa "Toimimattomat tilat" sekä avo- että umpikonttorit saavat osansa:

"Avokonttorit: PÄÄ KIINNI SAATANAN LERPPAKULLIT, MÄ YRITÄN TEHDÄ DUUNIA!!!"

"Umpikonttorit: Onpa todella tehokasta ja sosiaalisuuteen kannustavaa tilankäyttöä, että jokaisella perussihteerilläkin on oma umpikoppinsa. Tai jollakin myyntireiskalla, joka ei edes ikinä ole paikalla."

Hieno ja osuva on myös luku "Pilipaliprojekteja" ja siinä kuvatut IT-projektit:

"Ensin duunataan kolme vuotta tuhatsivuista määrittelydokumenttia, sitten kilpailutetaan seuraavat kolme vuotta ja lopuksi valitaan toimittajaksi joku TietoLogica, 'kun se on toimittanut meille ennenkin'. Tässä vaiheessa alkavat myös ongelmat: alkaa loputon 'tää määrittely ei nyt oikein toimi käytännössä, joten meidän pitää vähän muuttaa tätä toteutusta... lisätöitähän siitä toki aiheutuu, mutta nehän te varmasti olette ottaneet jo etukäteen huomioon'. Kolmen vuoden jälkeen todetaan, että budjetti on ylittynyt moneen kertaan ja lopputulos on keskeneräinen kasa purkkaa, joka ei palvele ketään. 'Mutta ehkä noin vuoden lisätöillä voisimme saada toimimaan ne ominaisuudet, joiden vuoksi tätä kilkettä alun perin alettiin rakentamaan.' KUOLKAA KAIKKI NÖRTIT SINNE SERVERIHUONEISIINNE, ME DUUNATAA NÄÄ HOMMAT TÄSTÄ LÄHIN EXCELILLÄ!"

Sellaista. Kirja sopii parhaiten luettavaksi huonon (työ)päivän jälkeiseen mielentilaan. Eikä kovin herkille sieluille.

Kirjaa googlaillessani löysin muuten tällaisen kalenterin. Ehkä pakko saada! Minulla on tänä vuonna Mielensäpahoittaja-joulukalenteri, joka on osoittautunut aivan mahtavaksi tavaksi aloittaa joulukuun päivät. Tuo kalenteri olisi mielensäpahoittaja potenssiin sata.

Mukavaa viikonloppua kaikille, sujui se sitten töissä tai vapaalla!

Tim Walker: Lost in Suomi (joulukalenterin 7. luukku)

Walkerilla oli sanansa sanottavana myös suomalaisesta tavasta viettää itsenäisyyspäivää.

Eilisen itsenäisyyspäivän kunniaksi on mukava jatkaa Suomi-linjalla. Yksi syksyn aikana BookBeatista ilmaiskokeilun aikana lukemistani kirjoista oli Tim Walkerin Lost in Suomi eli Miten tapasin suomalaisen vaimoni ja muita kertomuksia. Kirja oli pieni ja hupaisa välipala, jonka nautin syksyn pimeimpinä iltoina ennen nukahtamista.

Kirjailija Walker on amerikkalainen, nykyisin myös suomalainen ja hän tarkastelee maatamme ja suomalaisuutta ulkopuolisen raikkaalla katsannolla. Ensimmäistä kertaa hän on tutustunut suomalaisuuteen jo lapsena, kun heidän naapurissaan asui suomalainen perhe, joka kovasti poikkesi muista ja käyttäytyi omituisesti. Perheen lapset hyppivät alasti pihalla ja kohteliaisuuksiin ei tuhlattu aikaa. 17-vuotiaana Tim tapasi tulevan suomalaisen vaimonsa ja kirja kertoo tästä matkasta ja siitä, mitä Tim on oppinut suomalaisuudesta.

Kirja oli sangen viihdyttävä ja on aina hauskaa lukea tarkkanäköisiä havaintoja oman kansansa kummallisuuksista. Parasta teoksessa oli se, että Walker ei syyllisty liialliseen kummasteluun tai päivittelyyn, lopulta hän toteaa monet erikoisina pitämänsä asiat ihan oivallisiksi. On ihan ok vaikkapa haluta säilyttää oma rauhansa ja tilansa.

Hauskimmat havainnot liittyivät lopulta Walkerin kokemuksiin opettajainhuoneen säädellystä kahvinjuontietiketistä sekä tervehtimisestä työpaikalla. Tiedättehän sen pikkuisen kiusallisen hetken, kun työkaveri, jota hiukan aiemmin ehdit jo tervehtiä, tulee taas käytävällä vastaan...

En ollut kuullut kirjasta aiemmin, joten sain taas Helmet-haasteessa yhden kohdan täyteen.

Kirjailija: Tim Walker
Luettu kirja: Lost in Suomi (suom. Maija Kauhanen)
Alkuperäinen kirja: Lost in Finland (S&S 2016)
Mistä hankittu: BookBeat
Arvostelu: ★★★

Uusintaluvussa Juha Itkosen Anna minun rakastaa enemmän (joulukalenterin 5. luukku)

Kolme talvea sitten elin melko rankkaa vaihetta elämässäni. Olin viikot Vaasassa ja podin hirveää koti-ikävää, koin tehneeni vääriä valintoja ja olin ahdistunut. Tuohon aikaan luin myös ensimmäistä kertaa Juha Itkosen Anna minun rakastaa enemmän -teoksen. Bloggausta varten käytin varmaan tunnin elämästäni ottaen itselaukaisimella kuvia kitarastani ja kirjasta. Tuo kohta kolme vuotta (apua!!!) vanha bloggaus on täällä. Kuvaa pidän edelleen yllättävän onnistuneena ja se pääsi tämänkin jutun kuvitukseksi.

Nyt vuosia myöhemmin olen ylpeä itsestäni, että jaksoin tuon rankan vaiheen yli. Se siivitti minut siihen pisteeseen, jossa olen nyt. Työssä josta nautin valtavasti ja jonka koen täysin omaksi jutukseni. Vaikka työ yhä on toisella paikkakunnalla, on se juuri sitä, mitä haluan tehdä ja etätyösopimuksen myötä en oikein ehdi potemaan koti-ikävääkään. Elämänvaiheet muuttuvat, mutta kirjallisuus ja musiikki säilyvät.

Hyvin vahvasti muistan ne tunteet, joita koin kolme vuotta sitten kirjaa lukiessani. Jotkin kirjat päätyvät elämässä merkittäviksi vain sen vuoksi, että ne tulee luettua jollakin tapaa merkittävässä elämänvaiheessa. Anna minun rakastaa enemmän olisi ollut ikimuistoinen lukukokemus joka tapauksessa, mutta se antoi minulle niin paljon voimaa tuolloin, että se ankkuroitui eräänlaiseksi kiintokohdaksi. Kirjan luettuani aloin voida paremmin.

Kirja oli minulle tärkeä siis monestakin syystä ja siksi siihen uudelleen tarttuminen hirvitti. Halusin kuitenkin ehdottomasti lukea teoksen uudelleen ennen kuin aloitan jatko-osan Palatkaa perhoset  lukemista. Elisa Kirja tarjosi syksyllä kirjaa ilmaiseksi ja luinkin sen puhelimesta syksyn kuluessa. Olin innoissani, kirja ei menettänyt yhtään taikaansa, päin vastoin rakastuin siihen uudelleen ja syvemmin. Tällä kertaa jaksoin keskittyä paremmin myös tarinan yksityiskohtiin, en vaan kulkenut vauhdilla lumoutuneena ja sokaistuneena eteenpäin.

En kuitenkaan osaa edelleenkään avata kirjaa sen kummemmin. Se on niin kaunis ja erikoinen, herkkä, täynnä tunnetta, musiikkia ja rytmiä. Toisella lukukerralla se ei ollut enää niin yllättävä, mutta kaunis se totta vieköön oli. Antti ja Suvi ovat jo valmiiksi ihoni alla, mutta nyt sinne pääsivät myös Suvin vanhemmat, joiden tarinaan en tainnut viime kerralla keskittyä yhtä paljon. Musiikki sykkii edelleen yhtä voimakkaana, brittipoppi alkaa soida korvissa ja hyväillä sielua.

Toinen lukukerta vahvisti kokemustani, Anna minun rakastaa enemmän on yksi lempikirjoistani. Sen taika ei ole pelkästään sidottu lukuhetkeen vaan se iski samalla voimalla nyt kuin aiemminkin. Parasta tässä on se, että nyt minun ei tarvitse miettiä, että koska tapaan Suvin ja Antin jälleen. Joululomalla aion heittäytyä seuraavaan seikkailuun, aion tutustua millainen kokemus on Palatkaa perhoset. Se ei millään saata olla yhtä voimakas kuin Anna minun rakastaa enemmän, enkä edes toivo sitä. Jotakin uutta uskon sen kuitenkin minulle tarjoavan ja olen jo ennakkoon kuunnellut kirjaan liittyvää Spotify-soittolistaa. Hauskalla tavalla tunnen jo etukäteen tietäväni jotakin tarinasta, niin suuri on musiikin voima.

Kirjailija: Juha Itkonen
Luettu kirja: Anna minun rakastaa enemmän (2005)
Mistä hankittu: Elisa Kirja

Riku Korhonen: Emme enää usko pahaan

Valtion rautateiden minulle tarjoama kuuden viikon ilmainen BookBeat-kokeilu päättyy tänään. Paljon olisin voinut sieltä vielä lukea ja kuunnella, mutta palvelun ongelma omalla kohdallani on se, että siellä on lähinnä vain uusia tai uudehkoja kirjoja. Sellaisille lukijoille, jotka lähinnä innostuvat uutuuskirjoista, palvelu saattaa olla oikeinkin passeli. BookBeatissa on vaikkapa saatavilla kaikki tämän vuoden Finlandia-ehdokkaat. Nyt kokeilun viimeisillä päivillä lukaisin Riku Korhosen Emme enää usko pahaan. Loputkin ehdokkaat olisin sieltä vielä lukenut, mikäli olisin jatkanut palvelua, mutta ehkä parempi näin. Luen uutuuskirjoja sitä mukaa, jos siltä tuntuu ja muuten palaan lukemaan vähän (tai paljon) vanhempaa tuotantoa.

Jokiranta.

Korhosen kirja kiinnosti minua ennen kaikkea sen vuoksi, että teos sijoittuu Turkuun, rakkaaseen kotikaupunkiini. Kirja on kuvaus nelikymppisten kaupunkilaisten Eeron, Larin ja Ainon elämästä, jämähtäneisyydestä, menetetyistä nuoruuden haaveista, ruuhkavuosista. Lari on viettänyt nuoruutensa avioerolapsena Kuuvuorella, ahmien Nummen ja yliopiston kirjastoista lainaamiaan tietokirjoja ja potien pakkoajatuksia ihmislihaan uppoavista teräaseista. Eero on paintball-yrittäjä, yritteliäs mies, joka taistelee aikaa vastaan. Avioliitto Ainonkin kanssa on väljähtänyt, keski-ikäistynyt. Eero päättää tuoda ikiaikaisen neidonryöstön osaksi elämäänsä, elvyttää suhdettaan Ainoon ja avuksensa Eero värvää Larin.

Pääskyvuori.

Suunnitelma ei toimi niin kuin sen pitäisi. Pahuus iskee ja pahuudelta ei voi välttyä. Puhtaat  ja kauniit aikeet sisältävät miehistä ja aggressiivistakin tarvetta olla mies, patoutuneet tunteet, väärinymmärrykset ja sattumien summa kääntävät neidonryöstön painajaismaiseksi kokemukseksi.

Halistensilta.

En tiedä oliko ongelma siinä, että olen väärää sukupolvea, en päässyt nelikymppisten nahkojen sisään, en ymmärtänyt heidän lapsuuden traumojaan, elämäänsä pettymistään ja kyllästyneisyyttä. Maailma oli minulle vieras. Tapahtumapaikat olivat sentään tuttuja ja siinä piilikin kirjan suurin anti minulle. Lukukokemus oli kuitenkin jostakin syystä erittäin uuvuttava. En ole ennen lukenut Korhosta ja hänen kielensä kuohuvuus, koukeroisuus ja vimma yllättivät ja väsyttivät minut. Tutut tapahtumapaikatkaan eivät pelastaneet kaikkea ja sen huomasin viimeistään siinä vaiheessa, kun huomasin takertuneeni kiukulla siihen, että kukaan Turussa ei puhu Tähtitorninmäestä. Kaikki tietävät, että mäki jolla tähtitorni sijaitsee, on Vartiovuorenmäki. Täysin sivuseikka, mutta kuvastanee niitä vaikeuksia, jotka kohtasin kirjaa lukiessani.

Littoistenjärvi.

Kuitenkin ymmärrän miksi kirja sai Finlandia-ehdokkuuden, ja miksi siitä on pidetty. Muinaisen neidonryöstömotiivin ja sukupolvikokemuksen yhdistyminen on taidokasta ja Korhosen kielelle löytyy varmasti laaja joukko ymmärtäjiä ja ihailijoita. Minun vain on myönnettävä, vaikka se tuntuukin jopa nololta, että en saanut kirjasta juuri mitään, enkä pitänyt siitä. Aion kuitenkin kokeilla lukea Korhoselta jotakin muuta. Vimmainen kieli voisi olla omiaan jossakin toisenlaisessa, minulle paremmin sopivassa tarinassa.

Vaarniemen näkötorni.

Jutun kuvat on otettu kirjassa mainituissa paikoissa. Muut kuvat ovat tältä vuodelta, mutta Littoistenjärven kuva on jo pari vuotta vanha.

Kirjailija: Riku Korhonen
Kirja: Emme enää usko pahaan (WSOY, 2016)
Mistä hankittu: BookBeat
Sivumäärä: 392
Arvostelu: ★★

Émile Zola: Nana

 
Elisa Kirjassa on laaja valikoima ilmaisia klassikoita. Sieltä poimin itselleni kauan aikaa sitten myös Émile Zolan Nanan. Teoksen lukeminen on edistynyt etanavauhtia, sillä olen lukenut sitä ainoastaan puhelimesta, sivun silloin ja toisen tällöin, hetkinä kun oikeaa kirjaa ei ole ollut saatavilla.

Syynä hitaalle etenemiselle ei valitettavasti ole ainoastaan se, että kirja oli minulla e-kirjana. Tärkein syy oli ikävä kyllä kirjan tolkuton tylsyys. Nana edustikin minulle juuri sitä klassikkokirjatyyppiä, jonka olemassaolon haluaisin kokonaan kieltää: kuivaa, tylsää, vaikeaa ja ajan huonosti kohtelemaa kertomusta, jonka lukeminen on puisevaa. Keskimäärin klassikot ovat kaikkea muuta ja sitä mielikuvaa vastaan haluan taistella. Klassikoiden lukeminen on kuitenkin aina avartavaa, vaikka ne osoittautuisivatkin toisinaan kuiviksi. Nanan ansiot olivatkin siinä, että ymmärrän täysin, miksi kirja on ollut niin hätkähdyttävä vuonna 1880.

Nana on häikäilemätön, itsekäs ja kaunis nuori nainen. Hän on pariisilaisen Variétés-teatterin uuden Vaalea Venus -näytelmän päätähti. Nana on täysin onneton näyttelijä, mutta hänen kauneutensa, muhkeat muotonsa ja kauniit kasvonsa, hurmaavat Pariisin eliitin kertaheitolla. Nana on myös prostituoitu, joka ei arkaile käyttää hyödyksi avujaan miesten valloituksessa ja näistä hyötymisessä.

Kirjan ongelma oli siinä, että siinä ei oikeastaan tapahtunut mitään, juoni toisti itseään. Nana hyväksikäyttää aina uusia miehiä, elää vastuuttomasti ja pompottelee läheisiään. Nanan miehet esitetään myös melkoisina hölmöläisinä, säälittävinä narreina. Fiksut ja rikkaatkin miehet lankeavat ihanaan, petolliseen Nanaan ja lopulta nainen koituu heidän turmiokseen. Juoni tuntuu jatkuvan samankaltaisena läpi koko kirjan, kunnes aivan lopussa alkaa tapahtua ja kirjan loppu olikin aika yllättävä. Ajankuvaus ja Pariisi viihdyttivät minua ajoittain, mutta ikävä kyllä eivät riittävästi. Nana oli ärsyttävä hahmo, itsekkyyden ja lapsellisuuden perikuva, mutta en silti ollut hänen uhriensakaan, hyväksikäytettyjen miesten puolella. En löytänyt kirjasta samaistumispintaa nimeksikään ja turmion ja rappion kuvaus olisi ollut kiehtovampaa, jos sitä olisi rakennettu voimakkaammin läpi kirjan, ei vain lopussa.

Läpi historian -lukuhaaste on nyt avattu naturalistisella teoksella.

Kirja herätti suurta kohua ilmestyessään, jonka vuoksi Helmet-haasteessa vedän yli kohdan 34 (keskustelua herättänyt kirja).

Ilmaisena e-kirjana kirjan ovat lukeneet myös Norkku, Luru ja Villis.

Kirjailija: Émile Zola
Luettu kirja: Nana (suom. Yrjö Weijola)
Alkuperäinen kirja: Nana (1880)
Sivumäärä: 372
Mistä hankittu: Elisa Kirja
Arvostelu: ★★

Marie Kondo: KonMari - Siivouksen elämänmullistava taika

Kirjahyllyn karsiminen KonMari-mentelmällä olisi äärimmäisen helppoa. "Tämä kirja tekee minut iloiseksi. Ja tämä ja tuo ja tuo..."

KonMari-menetelmää on hehkuteltu ympäri world wide webbiä vähän siellä sun täällä. Menetelmän on kehittänyt japanilainen Marie Kondo, lempinimeltään KonMari. Menetelmä perustuu tavaroiden karsimiseen ja sillä luvataan olevan pysyviä vaikutuksia kodin siisteyteen ja jopa koko elämään. Kodin järjestämisestä kuntoon voi seurata jopa laihtumista, uusia työpaikkoja, parempia ihmissuhteita ja niin edelleen. Suhtauduin tapani mukaan epäluuloisesti, mutta sen verran kiinnostunut kuitenkin olin, että kun kirja oli sähköisenä hyvässä tarjouksessa Elisa Kirjassa, nappasin sen itselleni. Tässä yhteydessä on myös todettava, että uusi puhelin ja sen iso näyttö ovat melkoista luksusta e-kirjojen aktiivilukijalle. Vietin viime viikonloppuni Tampereella (viikonloppu sisälsi myös mahtavan Sugar - Piukat paikat -teatteriesityksen, suosittelen!) ja käytin bussimatkani kirjan lukemiseen.

No miten kävi? Koenko että saan KonMari-menetelmällä kotini järjestykseen ja elämäni mullistuu siinä sivussa? No en todellakaan. Mutta en silti väitä, että menetelmä ja kirja siinä sivussa olisi täyttä huuhaata. Itse asiassa siinä oli paljon hyviä pointteja, jotka ajattelin ottaa kokeiluun pyrkiessäni hallitsemaan kodin kaaosta. Meillä asuu kolmiossa kaksi hamsteria (tunnetaan myös nimityksellä ihminen) ja yksi koira. Tavaraa on paljon ja asunnossamme on hyvin näkyvissä erillisen varaston tai vaatehuoneen puute. Säilytystilaa on yksinkertaisesti liian vähän tavaran määrään verrattuna. Kaapit näyttävät yläriville asti täyttyneeltä tetris-peliltä.

Kondo kehottaa käymään kaikki kodin tavarat läpi tavaratyypeittäin, siis vaatteet, paperit, sekalaiset ja niin edelleen. Jokainen tavara tulee ottaa yksittäin käteen ja tunnustella sitä tunnetta, jonka esine tuo. Perusideana on se, että jos esine ei tee sen omistajaa onnelliseksi, se pitää heittää pois. Kondo puhuu kirjassaan asiakkaista, jotka ovat heittäneet jätesäkittäin tavaraa pois. Hän myös suosittelee heittämään pois asioita, jotka perinteisesti koetaan säästettäviksi, käyttöohjeita, lahjoja, jopa valokuvia. Kirjoista puhumattakaan. (Jouduin skippaamaan kohdan, jossa puhuttiin kirjojen karsimisesta, alkoi ahdistaa liikaa koko ajatus). Karsimisen myötä ihmiselle jää ympärilleen vain tavaroita, jotka tekevät hänet onnelliseksi, kaikelle on oma paikkansa ja asunto säilyy siistinä jatkossakin.

On surkuhupaisaa, että länsimaalaisen ihmisen korkea elintaso ja kyky hankkia tavaroita saattaa aiheuttaa pahaa oloa, kun tavaravuoret kasvavat. Koko kirja oli oikeastaan siis aika paradoksaalinen. Käytännössä jokainen tietää, että tavaramäärää voi vähentää ainoastaan luopumalla tavarasta, mutta luopumisen vaikeus on se perimmäinen ongelma. Ihmiseen on sisäänrakennettu tarve hamstraamiseen, sillä "eihän sitä koskaan tiedä, millainen pula-aika vielä tulee". Toisaalta tavaroihin saattaa myös kehittää turhan vahvoja tunnesiteitä. KonMari-menetelmässä kehotetaan unohtamaan nämä tunteet ja rohkeasti luopumaan tavaroista.

Kirjasta löytyi myös erittäin kummallinen hihhulointipuoli. Kondo kehottaa suhtautumaan tavaroihin kuin elollisiin olentoihin. Kun hän tulee töistä kotiin, hän purkaa laukkunsa ja tavaransa niille kuuluville paikoille ja kiittelee niitä hyvin tehdystä päivän työsä. Puhuttelua hän suosittelee käyttämään myös poisheittovaiheessa:

"Lähetä tavara ilomielin matkaan sanomalla esimerkiksi: 'Kiitos kun löysit minut' tai 'Hyvää matkaa. Nähdään pian!' Heitä pois tavarat, jotka eivät enää tuota iloa. Pidä läksiäiset, joissa hyvästelet ne uudelle matkalle. Juhli tätä hetkeä niiden kanssa. Uskon todella, että kun päästämme irti tavaroista, ne ovat onnellisempia ja eloisampia kuin silloin, kun hankimme ne."

Vaikka en ollutkaan mitenkään myyty tai ajatuksiltani mullistettu, toi kirja silti jotakin uutta ajatuksiini. Esimerkiksi ylipursuileva vaatekaappi olisi oikeasti hyvä käydä läpi siten, ettei sinne jäisi vaatteita, joita ei kuitenkaan aio käyttää, mutta silti ei raaski heittää pois. Samaten minua kiinnostaisi käydä läpi kaikki kodin paperit niin, että jäljelle ei jäisi mitään turhaa. Vaikka en halua hävittää jätesäkeittäin tavaraa, tulee lievemmästäkin karsimisesta kumman hyvä olo.

Kirjan parasta antia taisi olla kuitenkin Kondon ohjeet tavaroiden säilytyksestä. Hänen mukaansa esimerkiksi sukat kannattaisi säilyttää taiteltuina eikä "perunoina" eli pallolle kierrettynä. Taidanpa siis joulusiivouksen yhteydessä antaa KonMarille tilaisuuden ja kokeilla, miten toimisi taiteltu sukkalaatikon sisältö. Kenties sukat sitten kiittävät minua, kun ne eivät kuulemma voi yhtään hyvin, jos niitä säilyttää palloiksi kierrettyinä. Sukkaparat. Olenkin ihmetellyt, mikä on se vaimea ääni, jonka aina välillä kuulen. Se taitaakin olla kaikkien väärin ja ahtaasti säilytettyjen tavaroideni tuskainen valitushuuto. Onneksi kuitenkaan kirjoja ei voi koskaan olla liikaa...