Édouard Louis: Ei enää Eddy

Pidän eniten sellaisista kirjoista, joihin voin samaistua. Taidan olla aika itsekeskeinen tyyppi, mutta pidän siitä, kun kirja herättää minussa ajatuksia omasta elämästäni ja samaistumispintaa on paljon. Olen eläytyvä ja tunteellinen (lukija) ja minusta on ihanaa, jos kirja saa aikaan erilaisen tunteiden kirjon, joka luonnollisesti on sitä vahvempi mitä paremmin pystyn samaistumaan kirjaan. On paljon kirjoja, joista olen pitänyt, vaikken ole niihin voinut juuri samaistuakaan, mutta lopulta elämäni kaikkein tärkeimmät kirjat ovat sellaisia, jotka ovat koskettaneet jollakin henkilökohtaisella ja osuvalla tavalla.

Ei enää Eddy oli kirja, johon en osannut samaistua juuri lainkaan. Se taas muistutti minua niistä tutkimuksista, joiden mukaan kirjallisuuden lukeminen on hirveän tärkeää empatian kehittymisen kannalta. Vaikken voi samaistua, voin silti yrittää ymmärtää. Ei enää Eddy on Tammen Keltaisen kirjaston tämän vuoden uutuus ja se on saanut paljon kehuja ja huomiota. Minäkin pidin siitä paljon, mutta edellä kuvatun vuoksi siitä ei tullut suurta suosikkiani. Silti uskon, että Ei enää Eddy on klassikko jo syntyessään.

Édouard Louis on syntynyt vuonna 1992 ja Ei enää Eddy on julkaistu vuonna 2014, eli Édouard (ent. Eddy Belleguele) oli häkellyttävän nuori kirjan julkaisuhetkellä. Teos on hänen omiin kokemuksiinsa perustuva nuoren miehen todella kivulias kasvukertomus. Eddy on homoseksuaali poika, joka asuu pienessä pohjoisranskalaisessa kylässä köyhän työväenluokan edustajien ympäröimänä. Ilmapiiri on ahdas, samoin ahtaita ovat kodit, joissa vilisee lapsia. Miehet ovat duunissa tehtaassa, naiset hoitava kotona muksuja. Köyhyys on kaikkialla, mutta siitä ei oikein saa puhua, vaikka lähes kaikki ovat samassa veneessä. Kun polttopuita ei ole, äiti tekee risujen keräämisestä leikin. "Me tiesimme, että risuja kerättiin köyhyyden ja rahapulan takia, lapset ymmärtävät tällaiset asiat nopeammin kuin luulemmekaan."

Köyhyyden lisäksi läsnä kaikkialla on väkivalta tai sen uhka. Miehet nollaavat päänsä raskaan työviikon jälkeen ja purkavat turhautumistaan naisiin, lapsiin ja ystäviinsä. Mieleen tulee Elena Ferranten Napoli-sarjan kuvaama väkivalta, se miten syvällä se on yhteiskunnan rakenteissa. Koulussa Eddy kohtaa vaikeuksia. Vallitseva asenneilmapiiri ei kestä erilaisuutta ja erilainen Eddy tosiaan on, naismainen poika, joka tekee kaikkensa, ettei erottuisi, tuskallisen pitkälle menevällä tavalla hän kieltää itsensä ja sen mitä on. 

Ei enää Eddy on järkyttävä, karu ja raadollinen. Teki välillä pahaa lukea sitä. Se oli kuitenkin tavattoman hienosti kirjoitettu, jotenkin kieli oli jatkuvasti valoisaa, vaikka tarina oli kamala. Louis luo hahmonsa eloon upealla tavalla, etenkin Eddyn vanhemmat ovat valtavan aitoja, surullisia mutta myös surkuhupaisia hahmoja. Ei enää Eddy on tärkeä kirja, joka havahduttaa lukijansa siihen, että tällaista voi tapahtua edelleen, tämä ei ole menneisyyttä vaan joillekin arkea. Se kuvaa sitä, miten kuvittelemme elävämme suvaitsevassa ja tasa-arvoisessa maailmassa, mutta totuus voi olla jotakin ihan muuta. Köyhyys lisää köyhyyttä ja sieltä voi olla vaikeaa nousta.

Kirjassa on ehkä paras lukemani nykykirjallisuuden kuvaus yhteiskuntaluokkien eroista sekä siitä, millaista on kuulua seksuaalivähemmistöön. Vaikka kumpaankaan en osaa samaistua, näen miten tärkeä tämä kirja on. Uskon, että Ei enää Eddy päätyy tulevaisuuden klassikkolistoille ja koulujen lukemistoihin. Se on kirja, joka kuvaa tätä aikaa ja ihmisyyttä uskomattoman tarkkanäköisesti.

Kirjailija: Édouard Louis
Kirja: Ei enää Eddy (Tammi 2019)
Alkuperäinen kirja: En finir avec Eddy Belleguele (2014)
Sivumäärä: 184
Mistä hankittu: Oma ostos

Raymond Queneau: Tyyliharjoituksia

Tästä kirjasta muistan kuulleeni (ja kiinnostuneeni) yläasteen tai olisikohan ollut lukion äidinkielen tunnilla. Kirja, jossa kerrotaan sama lyhyt tarina aina uudelleen ja uudelleen: Linja-autossa nuori omituisen näköinen mies syyttää toista matkustajaa tönimisestä, jonka jälkeen hän istuutuu. Myöhemmin mies nähdään toisella puolen kaupunkia ystävnäsä kanssa, joka kehottaa häntä ompelemaan takkiinsa napin.

99 kertaa tämä sama lyhyt tarina. Kuulostaako tylsältä? No niinhän se kuulostaa, mutta ei ole. Sillä nuo 99 kertaa ovat kaikki erilaisia, siitä kirjan nimi Tyyliharjoituksia. Queneau leikittelee aikamuodoilla, näkökulmilla, sanaleikeillä, murteilla ja oikeastaan kaikella mahdollisella.  Lukija alkaa jo alkupuolella miettiä, miten ihmeessä tämä tarina voidaan kertoa lähes sadalla eri tavalla ja kirjan parasta antia olikin ilahtua sivu toisensa jälkeen - miten kekseliästä! miten oivaltavaa!

Tämä on jokaisen kielifriikin luettava. En ihmettele yhtään, miksi Tyyliharjoituksia on saanut klassikkokirjan aseman ja miksi se on tuotu esiin myös koulutunneilla. Suomennoskin saa minulta suuren hatunnoston, käännös tuntui käännökseltä vain muutamissa, usein murteeseen liittyvissä tapauksissa.

Olen viimeksi helmikuussa lukenut kirjan 1001-listaltani. Tyyliharjoituksia oli ihastuttava välipala hektisen elämäni keskellä ja sain pitkästä aikaa myös edistettyä projektiani. Innostuin myös uudelleen Keskisuomalaisen listasta, mielikuvani on ollut että loput 12 siltä lukematonta kirjaa ovat hirveän tylsiä ja mahdottomia. Kuitenkin listalta löytyy vielä mm. yksi runokirja (Eino Leinoa), klassikkofantasiaa (Luolakarhun klaani) ja sarjakuvaa (Tinttiä). Ei siis lainkaan mahdotonta!

Tänä vuonna on elämäni ensimmäinen oikea, kokopitkä, palkallinen kesäloma. Ja vietän ensimmäistä kertaa lähes kymmeneen vuoteen koko kesän rakkaassa Turussani. Lomaani on aikaa vähän yli kolme viikkoa. Lomalla aion viettää useamman päivän nenä kiinni kirjassa, heilutella varpaita vedessä tai ruohikossa ja imeä itseeni energiaa luonnosta, kirjoista ja niiden kauneudesta. Sitä odotellessa.

Queneaulla on vaikea nimi. Hän oli myös tuottelias tyyppi, siksi ruksi kohtaan 37 Helmet-haasteeseen!

Michel Houellebecq: Oikeus nautintoon

Luin ensimmäisen Houellebecqini joulukuussa 2015. Paljon sai virrata Aurajoessa vettä ennen kuin tartuin seuraavaan, vaikka tuon ensimmäisen kohdalla olen todennut näin: "Jotakin erittäin kieroutuneella tavalla lupaavaa tässä teoksessa oli."

Oikeus nautintoon oli melkoisen ravisutteleva lukukokemus, se ei todellakaan päästänyt minua helpolla. Nelikymppinen Michel (heh, nyt vasta tajusin että päähenkilön nimi oli sama kuin kirjailijan) työskentelee kulttuuriministeriössä ja on jotenkin hukassa elämässään. Hän osallistuu ryhmämatkalle Thaimaahan ja Houllebecqin ollessa kyseessä ei liene vaikea arvata, mitä Michel siellä puuhailee.

Michel tutustuu samalla matkalla kiinnostavaan naiseen nimeltä Valérie, johon hän yllättäen solmii myös henkisen, romanttisen suhteen. Mies saa lopultakin elämälleen sisältöä ja merkitystä, muutakin siis kuin nuo satunnaiset fyysiset suhteet. Mikään kaunis rakkausromaani Oikeus nautintoon ei tietenkään ollut, mutta olin yllättynyt kuitenkin siitä, että toisinaan se oli jopa herkkä tai ainakin herkähkö.

Houellebecq kuvaa seksiä ihan liian tarkasti, pitkästi ja usein. Kirja oli ällöttävä ja siinä käsiteltiin sellaisia teemoja, että en yhtään ihmettele, miksi kirjailija on suututtanut niin monet, mukaan lukien Ranskan muslimit. Silti tässäkin, kuten siinä aiemmin lukemassakin kirjassa, oli kerronnassa jotakin koukuttavaa ja vangitsevaa. Kertakaikkiaan kummallinen ja häiritsevä kirja, joka silti oli pakko ahmia melkoista vauhtia.

Vuoden ensimmäinen kirja avasi myös Helmet-haasteen, vedän yli kohdan 28 (Kirja kirjailijalta, jolta olet aiemmin lukenut vain yhden kirjan)

Kirjailija: Michel Houellebecq
Kirja: Oikeus nautintoon, suom. Ville Keynäs (Plateform, 2001)
Sivumäärä: 312 sivua
Mistä hankittu: Kirjastosta
Arvostelu:  ★★

Gertrude Stein: Alice B. Toklasin omaelämäkerta (joulukalenterin 10. luukku)

Syksyyn on mahtunut melkoisia työvoittoja, joista tämä oli yksi. Gertrude Steinin Alice B. Toklasin omaelämäkerta oli outo, omituinen ja sen kansi oli niin ruma, että kirjan lukeminen teki välillä pahaa. Bongasin kirjan kun etsin Helmet-haastetta varten Kirjasammon päivän täkyjä, mutta lopulta kirja sopikin täydellisesti Picasso-kohtaan ja päivän täky -kohta on edelleen täyttämättä. Täky on kuitenkin aika paljon helmpompi nakki kuin Picasso...

Picasso tosiaan seikkaili kirjassa, omassa erikoisessa persoonassaan. Picasson lisäksi tarinassa oli koko joukko muitakin 1900-luvun alkupuolen Pariisissa asuneita kulttuurivaikuttajia. Gertrude Stein oli erittäin värikäs persoona, jonka ovet olivat aina avoinna kirjailijoille ja taiteilijoille. Mikäli yhtään mitään kirjasta tajusin, Gertrude Stein on kirjoittanut omaelämäkertansa käyttämällä Alice B. Toklasin, elämänkumppaninsa, puheääntä. Niin, olin tosiaan aika pallo hukassa tämän kirjan kanssa.

Kulttuuriväki on boheemia ja Stein (käyttäen röyhkeästi apunaan Toklasia) ei säästele sanojaan. Ei ihme, että kirjasta ilmeisesti loukkaannuttiin aika laajasti. Sekavuuden ja vaikeuden lisäksi kirja oli toisinaan myös ihan viihdyttävä. Steinin kirjoitustyyli on ironinen ja toisteleva. Hyvänä esimerkkinä tästä on vaikkapa Steinin runo "Rose is a rose is a rose a rose".

Kuten Sivukirjaston Liinakin minäkään en yleensä innostu namedroppailusta, mutta tässä tapauksessa se oli ihan hauskaa."Kaikki nimittivät Gertrude Steinia Gertruderksi tai enintään mademoiselle Gertrudeksi, kaikki nimittivät Picassoa Pabloksi ja Fernandea Fernandeksi ja kaikki nimittivät Guillame Apollinairea Guillaumeksi ja Max Jacobia Maxiksi mutta Marie Laurencinia kaikki nimittivät Marie Laurenciniksi." Niinpä, mitä juuri sanoin siitä toistelevuudesta?

Parasta kirjassa oli Pariisi. Ja se, että kirja lopulta loppui. Ei ollut minun juttuni. Tuo kansi ällöttää edelleen niin, että pitää tuottaa blogiin nopeasti uusia juttuja siten, ettei tuo hirvitys näy kauaa etusivulla. Kirja olisi sopinut siis myös erityisen hyvin Helmet-haasteen ruma kansi -kohtaan. Tuli mieleen, että pitäisi varmaan lukea Hemingwayn Nuoruuteni Pariisi. Olisi mielenkiintoista nähdä, millaisen kuvan Papa Hemingway antaa Steinistä ja Toklasista.

Kirjailija: Gertrude Stein
Luettu kirja: Alice B. Toklasin omaelämäkerta (suom. Raija Mattila)
Alkuperäinen kirja: The Autobiography of Alice B. Toklas (1933)
Sivumäärä: 307
Mistä hankittu: Kirjastosta
Arvostelu: ★★

Muriel Barbery: Siilin eleganssi

Surullisiin kirjoihin pitäisi laittaa kansiin varoitukset. Tiedättehän siihen tupakka tappaa -tyyliin. Iso parkuva punainen naama varoittaisi etukäteen meitä itkupillejä surullisesta sisällöstä. Olin kuullut paljon hyvää Siilin eleganssista, mutta kukaan ei ollut varoittanut minua sen surullisuudesta. Silti lukukokemus jäi lopulta positiivisuuden puolelle. Kirja oli kaunis, älykäs ja filosofinen, kaikkea mitä suureen maailmanmenestykseen kirineeltä romaanilta voi odottaakin.

"Rouva Michelissä on siilin eleganssia: ulospäin hänestä törröttää oikea piikkien suojamuuri, mutta minusta tuntuu että sen alla hän on samalla tavalla salaa hienostunut kuin siili, näennäisen penseä ja omissa oloissaan viihtyvä pikku eläin - mutta suunnattoman elegantti." 

Pariisilaisen hienostokerrostalon ovenvartija Renée Michel on ihastuttava hahmo. Tolstoista, klassisesta musiikista ja hurmaavasta maalaustaiteesta nauttiva nainen tekee kaikkensa, että talon asukkaat näkevät hänet juuri sellaisena kuin ovenvartijat yleensä on totuttu näkemään: jurona, sivistymättömänä ja yksinkertaisena. Yksi lempirunoistani on Kirsi Kunnaksen Tunteellinen siili, joka soi päässäni useasti kirjaa lukiessani. Siellä piikkikuoren alla myös rouva Michelin hellyys piili.

Renéen ohella kirjan tarinaa kerrotaan 12-vuotiaan tytön näkokulmasta. Paloma asuu samassa talossa, nauttii kulttuurista, älykkäistä ajatuksista ja maailman havainnoimisesta. Lisäksi hän on päättänyt tekevänsä itsemurhan. Taloon muuttaa uusi, kiehtova asukas ja lopulta Paloma huomaa Michelin salaisuuden. Paloman päiväkirjamerkinnät pullistelevat sellaisia fiksuja ja filosofisia ajatuksia, että kirjasta voisi kehystää useammankin huoneentaulun.

Lopulta Siilin eleganssi oli täydellinen kertomus ystävyydestä ja rakkaudesta. Lukuiset kulttuuriviittaukset olivat tietenkin myös mieleeni. Kirja oli todella runsas, mutta kuitenkin temmoltaan rauhallinen ja sellainen, että yksittäisiä oivalluksia ehti mutustelemaan ja sulattelemaan ennen kuin tarinassa siirryttiin eteen päin. Ja se surullisuus, no, olisihan sen pitänyt jo ennakkoon arvata. En yhtään ihmettele, että moni mainitsee Siilin eleganssin lempikirjakseen ja löytyypä se myös Kirjabloggaajien kaikkien aikojen paras kirja -listalta.

Kirjailija: Muriel Barbery
Luettu kirja: Siilin eleganssi (suom. Anna-Maija Viitanen)
Alkuperäinen kirja: L´Élégance du hérrison (2006)
Sivumäärä: 374
Mistä hankittu: Joululahja parin vuoden takaa
Arvostelu: ★★★★

Michel Tournier: Keijujen kuningas

En ole suuri klassisen musiikin tuntija, mutta koulun musiikintunnilla lähtemättömän vaikutuksen teki Schubertin Erlköning-lied. Suomeksi balladi on Keijujen kuningas, alkuperäinen runo lienee Goethen tunnetuimpia töitä. Mahtipontinen ja pelottavan mystinen kappale mielessäni aloin lukea tammikuussa menehtyneen ranskalaiskirjailija Michel Tournierin Keijujen kuningas -teosta. Toivoin kohtaavani kirjan sivuilla samaa taianomaisuutta ja mystisyyttä, mutta sainkin aimo annoksen ällöttävyyksiä. Keijujen kuninkaassa oli valtavasti kaikkea. Osa siitä oli hienoa, oivaltavaa ja hienon symbolista, valitettavasti kuitenkin suurin osa oli sekavaa, kummallista ja välillä melkoisen oksettavaa.

Päähenkilö Abel Tiffauges on suurikokoinen ja kömpelö mies. Teos alkaa Abel Tiffaugesin vasenkätisillä muistelmilla, joissa hän kertoo minämuodossa lapsuudestaan ja nuoruudestaan. Myöhemmin kerronta siirtyy kolmanteen persoonaan. Tiffauges toimii muun muassa kyyhkysenhoitajana ja päätyy toisen maailmansodan melskeissä Saksaan. Sinänsä Tiffauges on erittäin kiehtova hahmo, mutta ikävä kyllä hänen vastenmielisin puolensa on niin luotaantyötävä, että hän pääsi romaanihenkilöinhokkilistalleni aika korkealle. Tuo vastenmielisyys on Tiffaugesin erittäin epäilyttävä taipumus pitää lapsista ja eläimistä liikaa ja väärällä tavalla. Lapsiin- ja eläimiinsekaantuminen ei todentotta kuulu lempiaiheisiini kirjallisuudessa. Tiffauges ei ehkä ole pedofiili, ennemmin hän on lapsen tasolle jäänyt henkisesti vajaa aikuinen, mutta se ei tee lukemisesta yhtään helpompaa.

Pedofiilisien taipumuksien lisäksi kirjassa on kaikkea muutakin ällöttävää. Silti en kuitenkaan osannut vihata kirjaa ihan sydämeni pohjasta. Sen kerronta oli polveilevaa, rönsyilevää ja kiehtovaakin. Ja löytyi siitä toivomaani mystisyyttäkin ja monipuolista symboliikkaa. Kirja käsitteli lopulta enimmäkseen sotaa. Sodasta ei kerrottu juurikaan suoraan, mutta se oli taustalla läsnä jatkuvasti. Kirjassa oli siis paljon asiaa ja oikeastaan käsitykseni kirjasta jäi aika sekavaksi. Ymmärrän toisaalta kirjan ansiot, mutta ällöttävyys sai minut varpailleni - ei siis minun kirjani ollenkaan.

Kirjailija: Miche Tournier
Luettu kirja: Keijujen kuningas (suom. Annikki Suni)
Alkuperäinen kirja: Le Roi des aulnes (1970)
Sivumäärä: 384
Kustantaja: Otava
Mistä hankittu: Kirjastosta
Arvostelu: ★★

Émile Zola: Nana

 
Elisa Kirjassa on laaja valikoima ilmaisia klassikoita. Sieltä poimin itselleni kauan aikaa sitten myös Émile Zolan Nanan. Teoksen lukeminen on edistynyt etanavauhtia, sillä olen lukenut sitä ainoastaan puhelimesta, sivun silloin ja toisen tällöin, hetkinä kun oikeaa kirjaa ei ole ollut saatavilla.

Syynä hitaalle etenemiselle ei valitettavasti ole ainoastaan se, että kirja oli minulla e-kirjana. Tärkein syy oli ikävä kyllä kirjan tolkuton tylsyys. Nana edustikin minulle juuri sitä klassikkokirjatyyppiä, jonka olemassaolon haluaisin kokonaan kieltää: kuivaa, tylsää, vaikeaa ja ajan huonosti kohtelemaa kertomusta, jonka lukeminen on puisevaa. Keskimäärin klassikot ovat kaikkea muuta ja sitä mielikuvaa vastaan haluan taistella. Klassikoiden lukeminen on kuitenkin aina avartavaa, vaikka ne osoittautuisivatkin toisinaan kuiviksi. Nanan ansiot olivatkin siinä, että ymmärrän täysin, miksi kirja on ollut niin hätkähdyttävä vuonna 1880.

Nana on häikäilemätön, itsekäs ja kaunis nuori nainen. Hän on pariisilaisen Variétés-teatterin uuden Vaalea Venus -näytelmän päätähti. Nana on täysin onneton näyttelijä, mutta hänen kauneutensa, muhkeat muotonsa ja kauniit kasvonsa, hurmaavat Pariisin eliitin kertaheitolla. Nana on myös prostituoitu, joka ei arkaile käyttää hyödyksi avujaan miesten valloituksessa ja näistä hyötymisessä.

Kirjan ongelma oli siinä, että siinä ei oikeastaan tapahtunut mitään, juoni toisti itseään. Nana hyväksikäyttää aina uusia miehiä, elää vastuuttomasti ja pompottelee läheisiään. Nanan miehet esitetään myös melkoisina hölmöläisinä, säälittävinä narreina. Fiksut ja rikkaatkin miehet lankeavat ihanaan, petolliseen Nanaan ja lopulta nainen koituu heidän turmiokseen. Juoni tuntuu jatkuvan samankaltaisena läpi koko kirjan, kunnes aivan lopussa alkaa tapahtua ja kirjan loppu olikin aika yllättävä. Ajankuvaus ja Pariisi viihdyttivät minua ajoittain, mutta ikävä kyllä eivät riittävästi. Nana oli ärsyttävä hahmo, itsekkyyden ja lapsellisuuden perikuva, mutta en silti ollut hänen uhriensakaan, hyväksikäytettyjen miesten puolella. En löytänyt kirjasta samaistumispintaa nimeksikään ja turmion ja rappion kuvaus olisi ollut kiehtovampaa, jos sitä olisi rakennettu voimakkaammin läpi kirjan, ei vain lopussa.

Läpi historian -lukuhaaste on nyt avattu naturalistisella teoksella.

Kirja herätti suurta kohua ilmestyessään, jonka vuoksi Helmet-haasteessa vedän yli kohdan 34 (keskustelua herättänyt kirja).

Ilmaisena e-kirjana kirjan ovat lukeneet myös Norkku, Luru ja Villis.

Kirjailija: Émile Zola
Luettu kirja: Nana (suom. Yrjö Weijola)
Alkuperäinen kirja: Nana (1880)
Sivumäärä: 372
Mistä hankittu: Elisa Kirja
Arvostelu: ★★

Stoner, Candide ja Cold Comfort Farm & muistutus Maalaismaisemia-haasteen päättymisestä

Ja niin kului taas vuosi! Humpsis! Muistattehan että Maalaismaisemia-haasteen koontipostauksen tekemiseen on aikaa puoleen yöhön asti. Viikonloppuna tai heti alkuviikosta arvon haasteen voittajan ja teen loppuyhteenvedon. Olkaa siis kuulolla!

Koska haluan palata huomenissa (siis vuonna 2016) kokoamaan lukuvuoden 2015 pakettiin, haluan vielä kirjoittaa lyhyesti muutamasta kirjasta tämän vuoden puolella. Hyvää ja onnellista uutta vuotta 2016!

John Williams: Stoner

Yhtäkkiä internet oli täynnä kuvia kirjasta, jonka kannessa oli karvanaamainen mies ja jonka nimestä ei voinut päätellä mitään. Stoneria kehuttiin, ylistettiin ja kehuttiin vähän lisää. Totta kai minunkin piti lukea kirja.

Ymmärrän täysin, miksi kirjasta on pidetty. Mutta omiin lukumieltymyksiini kirja ei oikein sopinut. En pidä sellaisesta kirjallisuudesta tai elokuvista, joissa kaikki tuntuu menevän koko ajan huonosti. Kutsun tätä Dancer in the Dark -efektiksi, sillä minulla on traumat kyseisestä elokuvasta. Olin liian nuori, kun koitin katsoa elokuvaa ja sen tunnelma ahdisti. En tiedä vieläkään, onko elokuva oikeasti niin negatiivinen ja kurja kuin kuvittelen sen olevan. Olen iloinen että luin Stonerin. Se oli totta vieköön vähäeleinen ja suuri mutta minun makuuni se sisälsi liikaa ahdistavia elementtejä. Joka tapauksessa Stoner on tärkeä romaani siinä mielessä, että se on julkaistu jo 1965 mutta nousi maailmanmaineeseen vasta äskeittäin. On todella lohduttavaa, että tällainenkin on mahdollista nykymaailmassa.

Kirjailija: John Williams
Luettu kirja: Stoner (suom. Ilkka Rekiaro) Bazar 2015
Alkuperäinen kirja: Stoner (1965)
Sivumäärä: 306


Voltaire: Candide
 

Candide taitaa olla todellinen klassikko. En kuitenkaan saanut siitä oikein mitään irti. 1700-luvun satiiri taisi mennä yli hilseen. Kirja oli kuiva, vaikka sen kai olisi ollut tarkoitus olla ainakin osittain hauska. Candiden ja kumppaneiden seikkailut olivat tylsiä ja satiiri ei innostanut.

Kirjailija: Voltaire
Luettu kirja: Candide (suom. Hollo)
Alkuperäinen kirja: Candide (1759)
Sivumäärä: 156

Stella Gibbons: Cold Comfort Farm

Cold Comfort Farmin lukeminen kesti erittäin pitkään. Syynä oli se, että kirjan englanti oli vaikeampaa kuin mihin olen tottunut. Siksi en nauttinut kirjasta niin kuin olisin toivonut. Sillä nautittava kirja tosiaan oli. Siinä nuori itsenäinen nainen Flora Poste jää orvoksi ja muuttaa sukulaistensa luokse maalle, syrjäiseen Sussexiin hyvin osuvasti nimetylle "Laihan lohdun maatilalle".

Takapajuisella maatilalla asustavat sukulaiset ovat kaikki aika erikoisia persoonia. Flora alkaa auttaa serkkujaan etenemään elämässä ja kommelluksilta ei tietenkään vältytä. Teoksesta on tehty myös elokuva ja aionkin etsiä sen käsiini. Tarina oli hauska, vaikka lukukokemus olikin työläs. 

Kirjailija: Stella Gibbons
Luettu kirja: Cold Comfort Farm (Penguin Books 2006, alkup. 1932)
Sivumäärä: 233

Hurraa, 200 täynnä!

Saavutin tällä viikolla melkoisen etapin: olen lukenut nyt 200 eli viidesosan 1001-listan kirjoista. Kun aloitin blogini, luettuja teoksia oli 53 eli huimasti olen edennyt projektissani. Ikävuosia minulla on mittarissa 28 (maaliskuussa 29, apua!) joten siihenkin suhteutettuna voin olla aika ylpeä projektini etenemisestä. Blogini taisi täyttää juuri kolme vuotta eli olen lukenut keskimäärin suunilleen yhden listan kirjan viikossa.

Olen tehnyt koontipostauksen sadan kirjan välein siten, että lasken mukaan vain blogiaikana lukemani kirjat. Ensimmäinen sata (yhteensä 153 luettua kirjaa) täyttyi viime vuoden elokuussa ja silloin listasin suosikit, inhokit ja yllättäjät täällä. Seuraava listaus tulee siis, kun kirjoja on luettuna 253 eli jo neljäsosa. Varovaisesti heitän ilmoille ajatuksen, että se saattaisi täyttyä jo ensi vuonna. Tai viimeistään vuonna 2017. Tässä alkuvaiheessa kirjoja kertyy vielä helposti, kun valinnan varaa on paljon.

Tässä lyhyesti 199. ja 200. listalta lukemastani kirjasta. Kohti uusia etappeja ja uusia tarinoita!

Toni Morrison: Sula

Olen lukenut Morrisonilta aiemmin esikoisromaanin Sinisimmät silmät, joka oli minulle turhan rankka. Nyt jatkoin tähän Nobel-kirjailijaan tutustumista hänen toisella kirjallaan. Sula on kertomus kahdesta naisesta Sulasta ja Nelasta. He elävät pikkutyttöinä 20-luvulla tiiviisti yhdessä tummaihoisten yhteisössä Ohiossa. Heillä on yhteiset ilot, surut ja salaisuudet, joista yksi on poikkeuksellisen synkkä. Aikaa kuluu, tytöt kasvavat aikuisiksi. Nel jää kotikylään, menee naimisiin ja hankkii lapsia. Sula valitsee toisenlaisen polun ja lähtee maailmalle. Kymmenen vuoden jälkeen he kohtaavat jälleen ja kaikki on muuttunut.

Koen vähän hassusti huonoa omaatuntoa siitä, etten erityisemmin innostunut tästäkään kirjasta. Koen että Morrison on kirjailija, josta kuuluisi pitää ja jota kuuluisi suuresti arvostaa hänen teemojensa vuoksi. Morrison maalaa vahvoja tarinoita, joiden tärkeänä osana ovat persoonalliset hahmot ja voimakkaat tapahtumat. Silti en jaksanut innostua Sulasta, enkä ole kovin innokas tarttumaan seuraavinkaan Morrisonin kirjoihin (joita listalla on jäljellä vielä kolme).

Kirjailja: Toni Morrison
Luettu kirja: Sula (suom. Seppo Loponen)
Alkuperäinen kirja: Sula (1973)
Kustantaja: Tammi
Sivumäärä: 176
Mistä hankittu: Kirjastosta
Arvostelu: ★★

Michel Houellebecq: Halujen taistelukenttä

Olen törmännyt viime aikoina Houellebecqiin, kiisteltyyn ranskalaiskirjailijaan, vähän kaikkialla. Päätin että on aika täyttää tämänkin kirjailijan kohdalla oleva sivistysaukko. Aloitin kirjailijan esikoisteoksella Haluen taistelukenttä, joka näytti helposti lähestyttävältä sen lyhykäisyyden vuoksi.

Olen tainnut lukea aika paljon kaikkea kamalaa ja yököttävää, sillä olin varautunut henkisesti paljon pahempaan. Tavallaan pidin teoksesta, sen yksinkertaisesta ja kursailemattomasta kerronnasta. Teos on kuin 90-luvun Sivullinen, samaa on pohtinut myös Luettua elämää -blogin Elina. Se muistutti minua monella tavalla myös Siepparista, Kokaiiniromaanista ja muutamasta muusta "minämuotoisesta haahuiluromaanista", joissa kuvataan nuoren miehen sisäistä tyhjyyttää, kaipuuta ja kipuilua. En kuitenkaan valtavasti innostunut kirjasta ja se jätti minut aika kylmäksi. Silti toisin kuin Morrisonin kohdalla, odotan paljon Houellebecqin muita kirjoja. Jotakin erittäin kieroutuneella tavalla lupaavaa tässä teoksessa oli.

Kirjalija: Michel Houellebecq
Luettu kirja: Halujen taistelukenttä (suom. Ville Keynäs)
Alkuperäinen kirja: Extension du domaine de la lutte (1994)
Englannikielinen käännös: Whatever
Sivumäärä: 151
Kustantaja: WSOY
Mistä hankittu: Kirjastosta
Arvostelu:  ★★★

Bloggaamattomien kirjojen pinosta, taas!

Kato, me kuviokellutaan!

Good grief, sanoisi Jaska Jokunen. Tässä sitä taas ollaan. En kohta enää muista mitään noista kirjoista, joita olen viime aikoina lukenut ja tilanne ajaa minut hätäiseen monta kärpästä yhdellä iskulla -ratkaisuun. Tosin en ole varma, häiritseekö tämä ketään muuta kuin itseäni. Tässäpä nyt siis pikaisesti neljä kirjaa, jotka olen lukenut hiljattain. Kaikki ovat näemmä myös kasvattaneet 1001-kirjaa pottiani eli projekti on edennyt mukavasti samalla, kun olen lukenut hyviä kirjoja. Excellent, sanoisi Mr Burns. Heko heko. Tällä kertaa minulla ei ole edes kirjoista kuvia ja tyydynkin esittelemään viime perjantaiaamuna kohti työpaikkaa kävellessäni napsimia kuvia hassuista joutsenista. Vähän niinkuin joutsenkevennys näiden raskaiden kirjojen joukkoon.


Donna Tartt: Jumalat juhlivat öisin

Vaikka aika hyvin olenkin perehtynyt 1001-listaani ja siihen, mitä kirjoja listallani on (lause "Se on listallani!" pääsee suustani hävettävän usein) joskus pääsee näemmä käymään näinkin: huomaan että kirja on listalla vasta, kun olen bloggaamassa siitä. Sehän on tietenkin listahullulle suorittajalle ihan mukava yllätys. Jumalat juhlivat öisin pääsi lukulistalleni, kun se oli Elisa kirjassa tarjouksessa ja eräs junamatka kaipasi jotakin mielenkiintoista luettavaa. Olen kuullut kirjasta paljon hyvää ja monet kirjabloggaajatkin ovat siitä pitäneet (kirja on myös kaikkien aikojen paras kirja -listalla).

Jumalat juhlivat öisin olikin varsin kiinnostava ja poikkeuksellinen kirja, vaikka loppujen lopuksi se ei suureksi suosikikseni noussutkaan. Se on kertomus murhasta, jonka tekijät eivät jää kiinni. Lukijalle kerrotaan heti alussa, mitä tuleman pitää ja juuri tää tekee kirjan lukemisesta poikkeuksellisen kokemuksen. Kirjassa liikutaan antiikin maailmassa ja siitä juontaa kirjan nimikin. Rikkaiden perheiden penskat -asetelma, pölyyntyneiden tarinoiden ja nykyajan yhdistäminen oli jotenkin kummallisella tavalla kiehtovaa. Silti koin kirjan hiukan liian epämiellyttävänä pitääkseni siitä oikein kovasti.

Alkuperäinen kirja: The Secret History
Julkaisuvuosi: 1993
Sivumäärä: 551
Mistä hankittu: Elisa kirja
Arvostelu:★★★

Om nom nom nom nom nom nom.

Jean Cocteau: Les Enfants Terribles - kauhukakarat

Jos tarina alkaa tarkalla kuvauksella tietystä Pariisin kadusta ja sisäpihasta (katsoin paikan heti Googlen Street wievillä, totta kai!) ei voi mennä pahasti pieleen. Les Enfants Terribles on kiinnostanut minua pitkään lähinnä sen kuuluisan ja runollisen nimen vuoksi. Runollinen oli kirjakin, tosin myös häiritsevä, häiriintynyt ja jotenkin karmiva. Lyhyessä ja nopeasti lukaistavassa teoksessa sisarukset Paul ja Elisabeth vihaavat ja riitelevät ja toisaalta rakastavat toisiaan enemmän kuin mitään muuta. He asuvat kolmistaan sairaan äitinsä kanssa, eristäytyvät aika hyvin muusta maailmasta omaan kahdenkeskiseen kummalliseen sisarsuhteeseensa. Ulkopuolisiakin tarinaan mahtuu, mutta heidän roolinsa on onneton sivuosa. Kirja oli luokkaa niin outo, etten vain voinut olla pitämättä. Moni saattaisi pitää tylsänäkin, veikkaan, mutta minulle tämä edusti jälleen yhtä hienoa ja yllättävää klassikkoa.

Runollisuudesta täytyy antaa erikoismaininta hauskimmasta kielikuvasta pitkään aikaan. En olisi heti ajatellut että pohjavedet, nuo arkipäivieni ilot, voitaisiin jotenkin yhdistää runolliseen tekstiin:
"Elisabethin astuessa sisään Agatha makasi vatsallaan pää tyynyyn haudattuna. Elisabeth kalpeni. Jotakin pahaenteistä liikkui talon ilmapiirissä saaden hänen sielunsa uinuvat pohjavedet kiehumaan". s. 93

Alkuperäinen kirja: Les Enfants Terribles (suom. Sirkka Suomi)
Julkaisuvuosi: 1929
Sivumäärä: 121
Mistä hankittu: Turun kirjastosta
Arvostelu:★★★★

Hei tyypit! Toi nainen nauraa meitä. Nyt ihan coolisti kaverit.

Leo Tolstoi: Kreutzer-sonaatti

Tolstoi on kuuluisa siitä, että hän kertoo onnettomista ihmisistä. Kreutzer-sonaatti oli hyvin lyhyt teos ja sen teemana oli repiä aviliitto ja koko avioliiton konsepti surullisiin riekaleisiin. Kirjan päähenkilö istuu junassa ja vaunun kanssamatkustajat juttelevat avioliitosta  niitä näitä. Vaunussa istuu myös kummallisen oloinen vanha mies, joka haluaa lopulta kertoa päähenkilölle tarinansa. Mies kertoo päätyneensä hirveässä avioliitossaan siihen tilanteeseen, että on tappanut vaimonsa. Tolstoi päästelee täyslaidallisen melkoisen radikaaleja näkemyksiä avioliitoista yleensä,  sitä miten huonosti ihminen sellaiseen hulluuteen sopii ja mikä ajaa puolisot niin todennäköisesti ja pikaisesti hulluuden partaalle. Niin naisia kuin miehiäkään ei todellakaan päästetä kertomuksessa vähällä. Tolstoin tarinan ajatukset kuulostavat toki hurjilta ja radikaaleilta, mutta jokin totuudensiemen niissä saattaa itää. Ainakin kirja oli jollakin tapaa piristävä, moderni ja aivan erilainen kuin mikään aiemmin lukemani kirja. En suosittele häitä suunnitteleville, vastanaineille tai täysin paatuneille romantikoille.

Alkuperäinen kirja: Kreitserova sonata (suom. Eero Balk)
Julkaisuvuosi: 1891
Sivumäärä: 144
Mistä hankittu: Pari vuotta sitten Tampereen Akateemisesta kirjakaupasta
Arvostelu:★★★★

Äh. Ihan sama! Om nom nom nom nom.

Toni Morrison: Sinisimmät silmät

Luin Sinisimmät silmät yhdellä kotimatkalla Turkuun. Tiesin odottaa ahdistavaa teosta, mutta että näin ahdistava. Kirja kertoo tummasta nuoresta tytöstä, jonka hartain toive on saada siniset silmät, niin siniset kuin valkoisilla tytöillä, "lumikeilla". Teos kuvastaa sitä ihannetta, joka Amerikassa vallitsi (vallitsee?) ja on kaikessa traagisuudessaan viiltävä. Romaanin rakenne on erikoinen, se etenee takautumina ja yleisesti ottaen kirja on upea. Se oli vain kaikessa pahuudessaan minulle liian ahdistava.

Alkuperäinen kirja: The Bluest Eye (suom. Seppo Loponen)
Julkaisuvuosi: 1970
Sivumäärä: 197
Mistä hankittu: Vaasan kirjasto
Arvostelu:★★★

Albert Camus: Kapinoiva ihminen

Kirjabloggaajan extreme-harrastus: kirjan kuvaaminen ikkunalaudalla, jännitystä elämään!

1001-listan kirjat taitavat olla vähintään 99-prosenttisesti kaunokirjallisuutta. En olisi tullut edes ajatelleeksi, että listalta voi löytyä pohdiskelevampaakin kirjallisuutta, ellen olisi halunnut lukea listalta viimeistä lukematonta Camus'ta, Kapinoivaa ihmistä.

Jos nyt ihan totta puhutaan, olin aavistuksen järkyttynyt, kun tajusin mikä Kapinoiva ihminen oikein on kirjojaan. Camus'n Sivullinen ja Rutto ovat ihastuttaneet minua avoimuudellaan ja lakonisuudellaan ja jotenkin kuvittelin, että Kapinoiva ihminen noudattaisi samaa sarjaa. Teos olikin vaativa ja varsin vaikeastilähestyttävä esseekokoelma, jossa tuo fiksu ranskalainen pohtii maailmaa, vallankumousta ja ihmistä vallankumouksen ja kapinan pyörteissä. Tässä suomennetussa laitoksessa on oikeasti koottuna esseitä useammasta Camus'n teoksesta ja alkuperäisestä L'homme révolté -teoksesta on mukana vain otteita kolmisenkymmentä sivua. Mietin jo, voinko edes merkitä kirjaa luetuksi tuon lyhennetyn version takia, mutta totesin, että eipä taida olla varaa nipottaa tässä asiassa. Tekstejä ei ole (googlailuni perusteella) edes suomennettu enempää ja jo tätä lukukokemusta voin pitää saavutuksena. Vaikka löytäisinkin esseekokoelman kokonaisuudessaan englanniksi käännettynä, tuskinpa jaksaisin kahlata sitä loppuun asti. Huijari kuittaa ja vetää taas yhden kirjan listalta yli ilman tunnontuskia.

Pohdiskelevat esseet eivät taida olla ihan sitä, mitä tahdon lukea vapaa-aikanani. Fiksut ajatukset menivät vähän ohi korvien, kun en jaksanut pysähtyä miettimään jokaista lausetta erikseen. Nopeana romaaninlukijana tämänkaltaiseen tekstiin yhtäkkinen siirtyminen sai aivoni hämmentyneeseen tilaan. Kolmekymmentä sivua tällaista pyörittelyä oli ihan tarpeeksi:

"Kaikkeen kapinaan sisältyy samalla ulkopuolisen tunkeutujan torjuntaa sekä oman itsensä jonkin osan täydellistä, välitöntä hyväksymistä. Kapinoiva suorittaa tiedostamattakin jonkinlaisen arvoasetelman, joka kuitenkin on niin perusteltu, että hän pitää siitä kiinni vaarojenkin keskellä. Siihen saakka hän ainakin oli vaiti, jättäytyneenä epätoivon valtaan, jossa ihminen hyväksyy elämänehtonsa vaikka pitääkin niitä epäoikeudenmukaisina. Vaitiololla ihminen saa ympäristönsä uskomaan, ettei hän arvostele eikä toivo mitään." s. 108.

Camus on joka tapauksessa yksi niitä kirjailijoita, joita oikein tosissani fanitan. Ja kaipa tällä hieman säälittävällä suorituksella kuitenkin saa taas yhden osallistujan kuitattua 14 nobelistia -haasteeseenkin. Kirjalla osallistun myös Vive la France! -haasteeseen.

Kirjabingossa vedän yli kohdan "lainattu kirja".


Kirjailija: Albert Camus
Alkuperäinen kirja: L'homme révolté
Akuperäinen julkaisuvuosi: 1951
Luettu kirja: Kapinoiva ihminen (valikoinut Maija Lehtonen, suomentaneet Ulla-Kaarina Jokinen ja Maija Lehtonen)
Mistä hankittu: kirjastosta
Arvostelu: ★★

Alexandre Dumas: Kolme muskettisoturia (toukokuun kuukauden klassikko)

Voi kuinka vihaankaan elokuva-kansikuvia... 

Kappas, kesäkuu! Ja kuukauden klassikko -haasteeni on edennyt jo lähes puoleen väliin. Tähän mennessä vain yksi kirja on jäänyt kesken ja toukokuun klassikkonikin tuli luettua viimeistä sataa sivua lukuunottamatta toukokuussa. Kesäkuun klassikko jatkaa historiallisen suurromaanin teemaa: seuraavana vuorossa on Umberto Econ Ruusun nimi.

Alexandre Dumas'n Kolme muskettisoturia onkin varsinainen hardcore-klassikko. "Kaikki yhden, yksi kaikkien puolesta" -lausahdus ja kirjan päähenkilöiden nimet lienevät tuttuja useimmille. Kirjasta on tehty lukuisia filmatisointeja, joista ei lainkaan vähäisimpänä muistan itse katsoneeni Kolme muskettikoiraa -piirrettyä. Kirja kuuluukin ansioidusti kaikille yleissivistystä hehkuttaville listoille ja olihan se nyt jo korkea aika minunkin lukea tuo kirja.

Se, että en aivan hillittömästi innostunut lukemastani, johtuu - jälleen kerran! - siitä, että minulla on suuria henkilökohtaisia ongelmia toimintakirjojen ja -leffojen kanssa. Kirjassa siis tapahtui makuuni liikaa, joka taas johti siihen, että välillä huomasin laskeskelevani jäljellä olevien sivujen määrää. Tapahtumissa ei sinänsä ollut mitään vikaa vaan ne olivat sangen viihdyttäviä, hauskoja ja ovelia. 1600-luvun alkuun sijoittuvat tapahtumat pyörivät Ranskan hoviin liittyvien juonittelujen, vehkeilyjen, huijausten ja sotimisten ympärillä. D'Artagnan, kovasti muskettisoturiksi halajava teinipoika sekä urheat muskettisoturit Athos, Porthos ja Aramis sotkeutuvat monenlaisiin kieroiluihin, oveluuksiin ja jopa rakkausjuttuihin pyrkiessään edistämään kuninkaansa ja koko Ranskan kuningaskunnan turvallisuutta ja asemaa.

Jatkuvasta tapahtumien paljoudesta huolimatta teos ehtii mukavasti syventyä sen päähenkilöiden kieltämättä aika huvittavaan sielunelämään. Hahmot ovat eläväisiä, vereviä ja aidontuntuisia ja etenkin muskettisoturien ja D'Artagnanin väliset suhteet on kuvattu aidosti, hauskasti ja psykologisen tarkasti. Suosikkihahmoni kirjassa oli kuitenkin kardinaali Richelieun ovela vakoojatar Mylady Winters, joka kaikessa kieroudessaan ja viekkaudessaan oli suorastaan ilahduttavan paha. Hän on uskomattoman kaunis, mutta myös uskomattoman fiksu ja onkin aika hienoa, miten Dumas on luonut näin vahvan ja merkittävän naishahmon kirjan miespäähenkillöiden rinnalle. Vaikka kuten kunnon tarinaan kuulukin, paha saa lopulta palkkansa.

Vaikka kirja ei mikään napakymppi minulle ollutkaan, voisin silti suositella tätä rennoksi kesälukemiseksi niille, joilla on tapana lukea jokin klassikkokirja kesän aikana. Kolme muskettisoturia on harvinaisen helposti lähestyttävä ja viihdyttävä klassikkopaksukainen. Osallistun kirjalla myös Vive la France -haasteeseen, jossa taidankin saada täyteen nyt koko tricolorin!

Kirjailija: Alexandre Dumas
Luettu kirja: Kolme muskettisoturia (suom. Lauri Hirvensalo)
Alkuperäinen kirja: Les trois mousquetaires
Alkuperäinen julkaisuvuosi: 1844
Mistä hankittu: Kirjastosta
Sivumäärä: 871
Arvostelu: ★★★

Raymond Radiguet: Paholainen ruumiissa

Heippa! Ennen kuin menen asiaan, yksi kysymys. Olen arponut tässä, pitäisikö perustaa blogille facebook-sivut. Mielessäni on usein pikkujuttuja, jotka ovat liian pieniä blogiin, mutta jotka kuitenkin haluaisin jakaa ja arvelisin facebookin toimivan hyvin tällaisissa tapauksissa. Ja blogin facebooksivujen kautta voisi kommunikoida mukavammin myös muiden blogien facebook-sivujen kanssa. Mitä mieltä te yleisesti olette kirjablogin facebook-sivuista? Tuovatko ne uutta sisältöä, ovatko ne turhia vai seuraatteko kenties blogien elämää juuri facebookin kautta? Olisi kiva jos klikkailisitte tuohon viereiseen kysymykseen vastauksenne. Eli facebook-sivut blogille; uhka vai mahdollisuus?

Kaunis kirja, ruma kansi.

Sitten siihen lupailemaani asiaan. Luinpahan nimittäin pienen ja kauniin kirjan. Päädyin lukemaan Radiguetin Paholainen ruumiissa, kun joku oli Goodreadsin 1001-kirjaa -keskusteluissa maininnut, että kirja on lyhyt ja helppolukuinen. Ihan pätevä lukumotiivi, kyllä vain. En tiennyt kirjasta yhtään mitään, en lukenut edes takakansitekstiä ennen lukupuuhaan ryhtymistä.

Jos olisin tiennyt, mistä kirja kertoo, olisi se jo aiemminkin mainitsemani sisäinen kukkahattutätini varmasti herännyt ja sanonut, että ei, en tule tykkäämään tästä kirjasta yhtään. Kirjan päähenkilö on 16-vuotias lukiolaispoika, joka aloittaa rakkaussuhteen naimisissa olevan 19-vuotiaan tytön kanssa. Tytön aviomies on sodassa, joka tekee tilanteesta vielä monimutkaisemman ja moraalittomamman. Juuri tähän kukkis sisälläni olisi huutanut "ei taas tällaisia pettämistarinoita, en jaksa!". Olihan se toki kirjan kantava, tai lähestulkoon ainoa, teema. Silti kirjassa oli jotakin valtavan kaunista, koskettavaa ja herkkääkin. Kirjasta hehkui se tietynlainen ranskalaisuus, joka pahimmillaan voi olla kökköä ja tekotaiteellista, mutta parhaimmillaan, kuten tässä, poikkeuksellista, aistillista ja nautittavaa. Tiedättehän mitä tarkoitan? Runollinen, toisinaan kiihkeäkin rytmi, eräänlainen utuisuus ja ristiriitaisesti epätodelliseen tunteeseen kiedottu voimakas ja raadollinen realismi, siltä se tuntuu.

Kauneuden lisäksi kirjassa oli hienoa myös sen pohtiva ote. Poika tiesi tekevänsä väärin, hän tunnusti avoimesti kateutensa, mustasukkaisuutensa ja katkeruutensa niin kuin rakkautensa ja himonsakin. Kirja tavoittikin tavallista paremmin jotakin voimakkaan inhimillistä. Näin jälkeenpäin ajateltuna tuntuu suorastaan hämmästyttävältä, että pidin tästä kirjasta, niin kaukana se oli omasta maailmastani ja sellaisesta kirjallisuudesta, josta yleensä pidän. Ihan neljään tähteen kirja ei päässyt, mutta jostakin syystä Paholainen ruumiissa vangitsi minut poikkeuksellisesti tunnelmallaan ja kauniilla kielellään ja etenkin hurmaavalla ranskalaisuudellaan.

Kirja onkin oivallinen osallistuja myös Annamin Vive la France -haasteeseen.

Kirjailija: Raymond Radiguet
Luettu kirja: Paholainen ruumiissa (suom. Helena Anhava)
Alkuperäinen kirja: Le Diable au Corps
Alkuperäinen julkaisuvuosi: 1923
Sivumäärä: 159
Arvostelu:★★★

Madame de La Fayette: Clèves'in prinsessa

Jokainen kirja maailmassa ansaitsee tulla luetuksi. Valitettavasti kuitenkin osa maailman kirjoista on niin tylsiä ja kertakaikkisen kuivakkaita, ettei niiden lukeminen käy nuan vain, kuten Pohjanmaalla sanotaan. (Olen muuten ollut hyvin toiveikas sen suhteen, ettei Pohjanmaan ja Etelä-Pohjanmaan murteet tarttuisi minuun, kun nuo murteet ovat minulle niin vieraita. Yllätin itseni eräänä päivänä korvaamassa tyypilistä fraasiani "hirveesti" sanalla "hirviästi". Apua!).

Äitini on saanut Madame de La Fayetten Clèves'in prinsessan joululahjaksi parikymppisenä neljä vuosikymmentä sitten. Kirja on ollut tuon ajan hyllyssä lukemattomana tai kyllä sen ensimmäiset sivut lienee luettu useampaan kertaan. Ehkä jo parisen vuotta sitten kävin läpi äitini kirjahyllyä etsien listallani olevia kirjoja. Otin kirjan lainaan (äitini varoitteluista huolimatta) ja ajattelin lukea sen piankin. Kirja asusteli hyllyssäni luvattoman pitkään ja minäkin aloitin sitä ehkä kolmeen kertaan. Tänä viikonloppuna sain kuitenkin lopulta luettua sen alusta loppuun. Yli 40 vuotta lukematon kirja kohtasi lopulta lukijansa ja saa taas vetäytyä kirjahyllyn hiljaisuuteen.

Listan kirjoissa on usein se ongelma, että ne ovat kovasti vanhentuneita ja niitä lukiessa on pidettävä mielessä, että maailma oli kovin erilainen niiden ilmestymisaikana. Kohtalaisen helposti tämä onnistuu vielä vaikkapa 1800-luvun kirjojen kanssa, joiden aikaisesta maailmasta tietää edes jonkin verran. Kohtasin odottamattomia ongelmia tämän 1600-luvulla ilmestyneen kirjan kanssa, sillä en osannut oikein sijoittaa tuota aikaa ja maailmaa mihinkään tietämääni. En siis oikein osannut pitää mielessä sitä, miten edistyksellinen ja poikkeuksellinen aikaansa nähden tuo kirja oli. Sillä sitä se varmastikin oli, vaikkei muuten oikein mitään suuria tunteita herättänytkään.

Kirja sijoittuu Pariisin hoviin, jossa salaiset, puolisalaiset ja puolijulkiset rakkausjutut kuohuttavat väkeä. Kahdensadan sivun aikana kerrotaan tarina suuresta rakkaudesta, joka aiheuttaa niin iloa, surua, punastumista, hermokuumeilua kuin onnettomuuttakin. Lienee kuitenkin tuon ajan kirjalle aika poikkeuksellista, että kaikkea ei ole kuorrutettu krumeruuleilla korulauseilla ja voihkimisella ja tunteilulla, vaan tarinan päähenkilöt - jopa naiset! - harrastavat analyyttista ja kylmähköäkin älyllistä pohdintaa (sen voihkimisen ja punastelun lomassa toki).

Eipä tämä kirja nykyajan ihmiselle mikään kovin erikoinen lukukokemus ollut, mutta kun oikein tosissani yritin katsoa kirjaa 1600-luvun silmälasien läpi, ymmärsin sen merkittävyyden. Hyvin erikoiselta tuntuu etenkin se ajatus, että kun 1600-luvulla on Ranskassa kirjoiteltu tällaisia tarinoita, on täällä Suomessa ollut ehkä hiukan erilainen meininki. Vaikka en todennäköisesti tule jatkossa muistamaan kirjasta juuri mitään (hei vaan kirjadementia), olen aika varma siitä, että aina kun näen tuon kirjan äitini hyllyssä, tulen aina muistamaan, että sain sen lopultakin luettua. Saavutus sekin ja voi miten hyvä mieli tuolle pikkuiselle jo keski-ikäiselle kirjallekin varmasti tuli.

Osallistun kirjalla myös Vive la France! -lukuhaasteeseen.

Kirjalija: Madame de La Fayette
Luettu kirja: Clèves'in prinsessa (suom. Aarne Anttila)
Alkupeäinen kirja: La Princesse de Clèves
Alkuperäinen julkaisuvuosi: 1678
Arvostelu: ★★

Henri Charrière: Vanki nimeltä Papillon

Voi voi, bloggaamattomien kirjojen pino sen kuin kasvaa vaan. Täytyy varmaankin jossakin kohtaa purkaa sumaa lyhyellä koontipostauksella, muuten lukemattomat kirjat pääsevät unohtumaan ja sitähän en kaikessa tavoitekeskeisyydessäni halua...

Vanki nimeltä Papillon on ollut kesken koko kevään. Odotin kirjalta paljon ja aloinkin lukea sitä innoissani, mutta into lopahti kuin seinään. Taas se tuli ilmi: toiminta ei ole juttuni. Mitä enemmän sattuu ja tapahtuu ja mitä enemmän kirjassa on toimintaa, sitä vähemmän jaksan keskittyä. Vanki nimeltä Papillon oli sinänsä ihan kiinnostava vankilapakoseikkailu, mutta se vain oli niin täynnä toimintaa, jatkuvaa haahuilua paikasta toiseen, pakoa, uusia paikkoja ja tapahtumia ja ihmisiä, että en vaan jaksanut pysyä kärryillä.

Vanki nimeltä Papillon on osittain omaelämäkerrallinen tarina siitä, miten vanki, jota kutsuttiin perhostatuointinsa takia Papilloniksi (perhonen), pakenee, joutuu kiinni, pakenee ja niin edelleen. Papillon on tuomittu murhasta, jota hän ei ole tehnyt. Hänen seikkailunsa ovat sen verran uskomattomia, että lukija - ja ilmeisesti myös kaikki muut kirjan lukeneet - pohtii, että nyt taisi Charrière pistellä vähän omiaan. Kirjailijan onkin sanottu yhdistelleen kuulemiaan kaskuja, tarinoita ja juttuja omiin kokemuksiinsa.

Vanki nimeltä Papillon oli toki ihan kiintoisa matka vankilamaailmaan. Charrière käyttää eloisaa kieltä (köntti, hyi) ja kirjan henkilöt ovat monipuolisia ja uskottavia. Jatkuva vapaudenkaipuu ja kapinointi ärsyttivät, eikä Papillon oikein voittanut sympatoitani puolelleen. Olen kuitenkin ihan tyytyväinen, että sain kirjan lopultakin luettua. Sitä paitsi tämä oli melkoinen jättipotti lukuhaasteisiin osallistumisen kannalta, sillä osallistun kirjalla sekä Vive la France -haasteeseen, Hei me lusitaan -haasteeseen että Lukuiloa Perhoslaaksossa -haasteeseen.

Kirjailija: Henri Charrière
Luettu kirja: Vanki nimeltä Papillon
Alkuperäinen kirja: Papillon
Alkuperäinen julkaisuvuosi: 1969
Sivumäärä: 514
Arvostelu: ★★

Marguerite Duras: Lol V. Steinin elämä

Tänään on kulunut täsmälleen sata vuotta hienon ranskalaisen kirjalijan Marguerite Duras'n syntymästä. Minä ja Esko onnittelemme häntä näin pikaisen kirjapostauksen muodossa.

LOL!

En voinut vastustaa kiusausta, antakaa anteeksi. Syksyllä aloitin tähän suureen ranskalaiseen tutustumista Rakastajalla ja kevättalvella jatkoin Lol V. Steinin parissa. Kuvasin Rakastajaa sanoilla täyteläinen, viipyilevä, kuivahko ja hyvin kypsynyt. Sellainen oli tämäkin kirja, oli totisesti. Koko kirja on niin runollinen, merkityksellinen ja kaunis, että sen lukeminen on aika hengästyttävää. Kaikki tuntuu merkitykselliseltä ja sellaiselta, että tämä pitää painaa korvan taakse ja muistaa loppuelämä.

Kuten Rakastajassakin myös Lol V. Steinin elämässä nuoren naisen maailma järkkyy. Lola Valerie Stein menettää tanssiaisissa komean rakastajansa ja jotakin särkyy. Lol jatkaa elämäänsä näennäisesti, mutta ei ole enää koskaan entisensä. Hän palaa kotikaupunkiinsa, jossa kohtaa jälleen nuoruutensa, sen tapahtumat ja sen ihmiset.

Duras on taitava, rohkea ja hengästyttävä. Sisällöllisesti hänen kirjansa eivät vetoa minuun juurikaan, mutta se henkevyys, merkityksellisyys ja kauneus, joka niistä kumpuaa, saa minut ihailemaan hänen työtään. Hieno nainen ja hienoa kirjallisuutta.

Tällä pikapostauksella puran postaamatta olevia kirjoja ja kirjoitusjumiani. Osallistun samalla Vive la France -lukuhaasteeseen.

Kirjalija: Marguerite Duras
Kirja: Lol V. Steinin elämä
Alkuperäinen kirja: Le Ravissement de Lol V. Stein
Julkaisuvuosi: 1964
Arvostelu: ★★★

Marguerite Duras: Rakastaja

"Äiti sanoo: tuosta tytöstä tulee sellainen ettei se ole koskaan tyytyväinen mihinkään. Oma elämäni lienee alkanut paljastua minulle. Osaan luullakseni jo myöntää itselleni että tunnen tarkemmin määrittelemätöntä halua kuolla. Sanasta 'kuolema' tulee erottamaton osa elämääni. Tunnen luullakseni myös epämääräistä halua olla yksin, huomaan etten ole saanut olla yksin sen jälkeen kun jätin lapsuuteni, Metsästäjän perheen. Aion kirjoittaa kirjoja. Kirjoittaminen häämöttää nykyhetken tuolla puolen, suuressa autiomaassa jonka hahmossa näen elämäni ulottuvuudet." s. 108.

Marguerite Duras'n Rakastaja on täyteläinen, viipyilevä, kuivahko ja hyvin kypsynyt. Sen kerronta on kiehtovaa assosiaatioiden, muistojen ja päiväkirjamaisten havaintojen soljuvaa sarjaa. Rakastaja on omaelämäkerrallinen tarina nuoren tytön ensirakkaudesta ja ensimmäisestä eroottisesta kokemuksesta.

Romaanissa nuoren tytön ääni on voimakas, mutta sivuäänenä sykkii myös tulevaisuuden, aikuisen naisen ääni ja teoksessa kuvaillaankin tulevia tapahtumia jo tapahtuneiden tai parhaillaan tapahtuvien asioiden lisäksi. Marguerite Duras on ollut jo 70-vuotias, kun romaani on julkaistu. Siihen nähden on ällistyttävää, miten hyvin kirjasta huokuu nuoruus. Rakastajaa lukiessani koin, että Duras on tuntenut, että nämä asiat on kirjoitettava ylös, ne pitää päästää muistoista paperille. Ja miten kauniisti hän sen on tehnytkään. Romaanissa syy-seuraussuhteet ponnahtavat toisinaan pintaan kirkkaina ja kuulaina ja tämä piirre muotoilee Rakastajasta eräänlaisen kauniin tilinpäätöksen.

Erityisen hienon lukukokemuksen Rakastajasta teki se, että en uskonut pitäväni siitä. Sen vuoksi jaksoin olla ehkä tavallistakin hämmentyneempi kauniista, runollisista mutta tavallaan myös yksinkertaisista kerrontaratkaisuista ja kielestä. Rakastaja on pieni helmi ja tähänkin teokseen tutustuin ainoastaan 1001-listan ansiosta.

Tällä kirjalla osallistun myös Annamin Vive la France! -haasteeseen.


Kirjailija: Marguerite Duras
Luettu kirja: Rakastaja
Alkuperäinen kirja: L'Amant
Suomentaja: Jukka Mannerkorpi
Alkuperäinen julkaisuvuosi: 1984
Sivumäärä: 121
Mistä hankittu: Vaasan kirjastosta
Missä ja milloin luettu: Marraskuussa 2013
Arvostelu: ★★★
 

873. Les Misérables – Victor Hugo

Vive la France, vive la révolution, vive l'amour, vive Victor Hugo!

Kurjat on nyt kovasti pinnalla tuoreen Hollywood-tapauksen ansiosta. Minäkin kävin tuon pätkän katsomassa kirjan ollessa vielä kesken ja pidin elokuvasta paljon. Kirja on kyllä ollut lukulistallani niin pitkään kuin jaksan muistaa, joten elokuva toimi lähinnä yllykkeenä lukea kirja lopultakin.

Jos olisin tiennyt, miten mahtava teos Kurjat on, olisin varmasti napannut sen hyllystä luettavaksi jo paljon aiemmin. Rakastan Pariisia, nautin romaaneista, joiden juonenkäänteet linkittyvät oikeisiin historiallisiin tapahtumiin ja pidän suuresti elävästä, kumpuilevasta kielestä. Senpä vuoksi Kurjat nousikin heti lempikirjojeni joukkoon.

Erityisen ihastuttavana ja mieleenpainuvana koin ne kohtaukset, joissa Marius käy Luxembourgin puistossa "tapaamassa" tai oikeammin tuijottamassa "Ursulaansa" eli Cosettea. Tuskinpa on kirjallisuuden historiassa kuvattu kovinkaan monta yhtä sympaattista rakastavaisten toisiinsa tutustumista. Yleisesti ottaen ikusena Pariisi-fanina oli hauska lukea tuttuihin paikkoihin sijoittuva teos. Paikat tunnisti hieman huvittavista suomennoksista (esim. Invalidikirkko ja hallit) huolimatta.

En muista, koska viimeksi olisin niin ihastunut kirjan henkilöihin. Useimmiten Cosetten tyyliset naikkoset ärsyttävät ja Mariuksen tapaiset  miehet haukotuttavat minua, mutta jostakin syystä Hugo sai minut rakastumaan hahmoihinsa. Rakkaimmaksi hahmoksi minulle nousi Jean Valjean, joka kylläkin aiheutti pientä ärtymistä sukunimensä takia, se kun muistuttaa huomattavasti tyttönimeäni. Sen vuoksi jouduinkin joka kerta  lausumaan nimen ajatuksissani ranskalaisittain, jolloin se ei sekoittunut suomalaiseen sukunimeen.

Hieman harmittaa, että tämä lukemani suomennos on lyhennelmä alkuperäisestä, vaikea kuvitella mitä suomentaja on jättänyt pois. Toivottavasti ei ainakaan mitään juonen kannalta oleellista. Viimeisenä vielä vinkki kaikille, jotka tuskailevat Les Misérables-sanaparin lausumisen kanssa. Lukion lyhyen ranskan opintojen tuomalla varmuudella voin todeta, että jos ensimmäinen ja viimeinen s-kirjain ei kuulu, ollaan jo hyvin pitkällä. Suosittelen katsomaan vähintään elokuvan, mutta kirja on kyllä todellakin niitä, joiden ihan jokaisen pitäisi lukea elämässään!


Kirjailija: Victor Hugo
Luettu kirja: Kurjat (lyhennetty suomennos)
Alkuperäinen kirja: Les Misérables
Alkuperäinen julkaisuvuosi: 1862
Sivuja: 978
Mistä hankin: Kirjamessuilta antikvariaattiosastolta vuonna 2011
Missä ja milloin luettu: Junassa työhaastattelumatkalla Seinäjoelle ja kotona maaliskuussa 2013, luettu loppuun pääsiäisen pyhinä
Arvostelu: ★★★★★

559. The Plague – Albert Camus

Tämän postauksen jälkeen seuraavaa taitaakin tulla vasta parin viikon päästä. Minulla on nimittäin edessä graduni (loppu?)rutistus, jonka vuoksi saan luvan jättää romaaneiden lukemisen vähemmälle. Sitä paitsi seuraavaksi ajattelin lukea Victor Hugon Kurjat, sillä näin Les Misérables -elokuvan trailerin ja se näytti niin tavattoman hyvältä, että haluan ehtiä katsomaan sen elokuvateatteriin. Ja kirja on luonnollisesti luettava ensin ja siinä menee tovi jos toinenkin. Nyt kuitenkin asiaan, ranskalaiseen lakoniaan!

Luin Ruton lähes kokonaan kesällä 2011 Turun ja Jokioisten välisillä linja-automatkoilla, mutta jostakin syystä kirja jäi kesken. Mielikuvai oli, että kirja oli hyvä, kiinnostava ja yllättävän helppolukuinen, joten en todellakaan ymmärrä, miksen lukenut sitä silloin loppuun. Olin aiemmin lukenut Camus'lta Sivullisen, jota pidin varsin nerokkaana, joten kun Rutto oli kirjamessuilla hyvässä tarjouksessa, ostin sen ilman pidempää harkintaa.

Rutto on poikkeuksellisen monitulkintainen teos. Se kertoo kaupunkiyhteisöstä, joho iskee rutto, jonka vuoksi kaupunki eristetään. Tästä asetelmasta syntyy tarinoita kärsimyksestä, tuskasta mutta myös ystävyydestä ja rakkaudesta. Pohjimmainen vertauskuvallisuus, joka paljastuu lukijalle viimeistään kirjan viimeisillä sivuilla, on se että ruton voidaankin tulkita edustavan sotaa.

"Ruttobasilli ei kuole eikä häviä milloinkaan, se voi uinua kymmeniä vuosia huonekaluissa ja vaatteissa, se voi odottaa kärsivällisesti makuuhuoneessa, kellarissa, matkalaukuissa, nenäliinoissa ja paperikasoissa, ja saattaa tulla päivä, jolloin rutto ihmisten onnettomuudeksi ja opiksi herättää taas rottansa ja lähettää ne kuolemaan keskelle onnessaan pahaa aavistamatonta kaupunkia."
s. 414

Kuolevat rotat ja yhteiskunnan kaaostila eivät sinänsä ole mieltäylentävää luettavaa, mutta kaiken keskellä Camus säilyttää kauniin, henkäyksenomaisen pohjavireen, joka saa lukijan muistamaan sen, että maailmassa on kauneutta ja rakkautta, vaikka kaikki näennäiset tärkeät asiat otettaisiinkin elämästä pois. Eräs lause jäi teoksesta mieleeni erittäin voimakkaana, ja mielestäni sen voisi jokainen muistaa tässä nykyisessä, toisia ihmisiä ja ihmiskuntaa yleensä kaikesta syyttelevässä maailmassa:

"Ihmisissä on monin verroin enemmän ihailtavaa kuin halveksittavaa." 
s. 413


Kirjailija: Albert Camus
Luettu kirja: Rutto (suom. Juha Mannerkorpi)
Alkuperäinen kirja: La Peste
Kieli: Suomi
Julkaisuvuosi: 1947
Sivuja: 414
Mistä hankin: Kirjamessuilta vuonna 2010
Missä ja milloin luettu: Lähes kokonaan kesällä 2011 linja-autossa, uudelleen kotona 19-21.2.2013
Arvostelu: ★★★