Näytetään tekstit, joissa on tunniste Juha Itkonen. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Juha Itkonen. Näytä kaikki tekstit

lauantai 21. syyskuuta 2019

Juha Itkonen & Kjell Westö: 7+7


Kuva: Otava
Keskittymiskyvytön ADHD-lukija täällä taas hei! Maailmassa on ihan liikaa ihania kirjoja. Ihanien kirjojen lisäksi maailmassa on ihan liikaa kaikkea muutakin ihanaa, kaikkea hurjan mielenkiintoista, mahdottoman innostavaa. Aika ei millään riitä kaikkeen, mutta toisaalta olen niin nauttinut tästä tunteesta, siitä miten ihanaa elämä on kun saa olla terve, eikä ole aina väsynyt. Kaikessa elämänilossani kipuilen lähinnä sen kanssa, että pelkään (tiedän?) olevani ärsyttävä ja raskas. Ei siis mitään uutta auringon alla sen suhteen. Tämän ilon ja energian toivoisin jatkuvan läpi synkän talven, ajanjakson joka on minulle usein kaikkein vaikein. Merkkejä rauhoittumisesta tai elämän tasapaksuuntumisesta ei kyllä ole näkynyt - ja hyvä niin!

Niistä ihanista kirjoista; kun jatkuvasti eteen tulee kiinnostavia kirjoja, ei millään malta lukea vain yhtä kerrallaan. Tämän Itkosen ja Westön kirjekokoelman lisäksi luin samaan aikaan uutta Ishiguro-suomennosta Surullinen pianisti (olen alun perusteella rakastunut!), Atwoodin Nimeltään Gracea (siinä olen jo puolessa välissä, mikä upea kirja) ja Liimatan Jeppis 2:sta, jota en malttaisi myöskään laskea käsistäni. Ahmin näitä jokaista, nautin sivun sieltä ja toisen täältä ja haluaisin lukea kaikkia samaan aikaan. Positiivisia ongelmia, sanoisinko.

Juha Itkonen ja Kjell Westö ovat molemmat lempikirjailijoitani, minulle hyvin tärkeitä. Itkos-rakkauttani olen julistanut mm. täällä ja Westön kirjojen ylistystä löytyy täältä. Molempia yhdistää musiikki ja jonkinlainen vaikeasti määriteltävä kaunis surumielisyys. Kun kuulin, että on julkaistu kirja 7+7, joka koostuu Itkosen ja Westön kirjeistä toisilleen, tiesin heti että se pitää lukea. En tiedä, onko tällainen kirjalijoiden kirjeenvaihtoa esittelevä kirja jokin muotijuttu, ainakin Auster ja Coetzee ovat julkaisseet sellaisen. Mielenkiintoista on se, että Westö ja Itkonen eivät ole varsinaisesti ystäviä, toisilleen tuttuja toki. Kirjeet on tilattu heiltä, heille on alusta asti selvää, että kirjeitä kirjoitetaan julkaisutarkoituksessa. Helppo ratkaisu tai ei, se oli yllättävän toimiva, eikä se että miehet kirjoittavat toisilleen kustannussopimuksen alaisuudessa juuri häirinnyt lukukokemusta.

Kirjalijoiden kirjeissä käsitellään aiheita laajalla skaalalla: Trumpia, ilmastonmuutosta, kritiikkiä ja sen haavoittavuutta, isyyttä, perhe-elämää, julkisuutta, kirjoittamista. Fanille parasta antia ovat tietenkin ne hetket, joissa Westö tai Itkonen analysoivat tapaansa kirjoittaa, kertovat kirjojensa taustoista tai niiden julkaisuun liittyvistä hetkistä. Westö kertoo lukevansa kirjablogeja ja kun eräs bloggaaja ei pitänytkään hänen uudesta kirjastaan, hän tunsi kuin pettäneensä ystävän. Kirjeet pitenevät ja syvenevät kirjeenvaihdon edetessä, sisältö on hyvin henkilökohtaista ja paljasta, mutta kaunista.

Pidin erityisesti kirjeistä, joissa kirjailijat pohtivat autofiktiivisyyttä, sillä etenkin Rikinkeltaisen taivaan kohdalla pohdin tuota asiaa paljon. Rakastin Itkosen Knausgård-pohdintaa, vaikutuksia Palatkaa perhoset -romaaniin, "Saatana, olin vain lukenut liikaa Knausgårdia." Mielenkiintoista oli myös kirjailijoiden pohdinta kirjoitustavasta, siitä miten fiktio syntyy ja syistä jotka ajavat kirjoittamaan. Westö kirjoittaa: "Aivoni ovat oikukkaat ja kuumeiset ja näkevät outoja yhteyksiä ja pieniä salaisuuksia kaikkialla. En halua selittää maailmaa, haluan kuvata sen harhapolkuja ja sen mysteeriä."

Lopulta parasta oli kuitenkin juuri se ihan sama, jota rakastan molempien kirjailijoiden romaaneissakin: musiikki ja nostalgia. Molempia teemoja pyörittelevät kirjeissään niin Itkonen kuin Westökin. Itkonen toteaa: "Voiko muisto herättää haikeutta ennen kuin se edes on muisto" ja minä totean hätkähtäen ajatelleeni tätä viime aikoina jatkuvasti, miten poikkeuksellisen kauniit hetket (joita kohtaan nyt ihan jatkuvasti, koska elämä on ihanaa!) ovat surumielisiä ja nostalgisia jo valmiiksi.

En tiedä mitä tämä kirjekokoelma tarjoaisi heille, jotka eivät ole lukeneet Westön ja Itkosen kirjoja, heille jotka eivät ole faneja. Ehkä tämä kirja ei edes ole suunnattu heille? En tiedä myöskään, oliko tämä formaatti paras mahdollinen, olisivatko kirjalijoiden ajatukset tulleet yhtä hyvin tai jopa paremmin esille vaikkapa esseekokoelmassa. Minulle sillä ei kuitenkaan ole mitään väliä, niin paljon nautin lempikirjailijoideni ajatusten lukemisesta. Olen tietoisesti säästellyt niitä romaaneja, joita en ole heiltä vielä lukenut. Voi kuitenkin olla, että pian lisään tuohon samaan aikaan lukemieni ihanien kirjojen soppaan vielä Westöä ja Itkostakin.


perjantai 30. joulukuuta 2016

Juha Itkonen: Palatkaa perhoset


Juha Itkosen Anna minun rakastaa enemmän on yksi lempikirjoistani. Luin sen ensimmäistä kertaa kolme vuotta sitten ja uudelleen tänä syksynä.  Asetelma jatko-osan lukemiseen oli siis aika samankaltainen kuin marraskuussa, kun uudet Gilmoren tyttöjen jaksot tulivat Netflixiin. Samaan aikaan sekä ihanaa että hirveän pelottavaa. Mitä tutuille hahmoille kuuluu, miten tarina jatkuu, mitä jos joudunkin pettymään. Gilmoren tyttöjen suhteen en vieläkään oikein tiedä mitä ajatella (huudan vain tähän että Team Jess, forever!) mutta Palatkaa perhoset oli paljon enemmän kuin uskalsin edes toivoa. Upea jatko upealle kirjalle.

Aloitin kirjan lukemisen joulupäivän iltana ja sain sen loppuun eilen. Siinä lukemisen ohella tuli nautittua konvehti jos toinenkin. Kirja olikin kuin maailman ihanin konvehtirasia: runsas ja nautinnollinen, mutta sellainen, että sitä halusi nauttia vain palasen kerrallaan, sulatella hetken ja jatkaa taas. Halusin jatkuvasti tietää, paljonko kirjaa on vielä jäljellä, pelkäsin sen loppumista ja halusin lukea sitä säästeliäästi, upoten kirjan maailmaan. Se sopi täydellisesti joulun raukeaan fiilikseen, kuusen kynttilöiden loisteeseen. Tällaista on lukeminen parhaillaan, tyystin hedonistinen kokemus.

Musiikki. Voi musiikki! Se oli taas isona osana kirjaa ja minulle jo entuudestaan tuttua, sillä Turun kirjamessuista alkaen olen kuunnellut Itkosen luomaa kirjaan liittyvää Spotify-soittolistaa. Kovasti tuo lista on yhtenevä omaan musiikkimakuuni, siihen minussa elävään brittipopparipuoleen. Samoin kuin Anna minun rakastaa enemmän myös Palatkaa perhoset herätti henkiin musiikkimuistoja, unohtuneita hetkiä.

Kun luin ensimmäisen kerran Anna minun rakastaa enemmän, kirjoitin että kun oli ikävä, the Connells auttoi. Palatkaa Perhoset -kirjassa sen samaisen '74-'75 biisin laittaa YouTubesta soimaan Suvi. When I look on in your eyes then I'll do better. Minun ei siis varmaan tarvitse selittää, miksi kirja tuntui niin uskomattoman henkilökohtaiselta? Tämä syksy on ollut yksi elämäni vaikeimmista ja se on ilmennyt muun muassa siten, että kuuntelemani musiikki on ollut hyvin raskasta. Palatkaa perhoset ujutti jälleen kuuntelulistoilleni mukaan herkkyttä. On ok tehdä kuin Suvi ja laittaa '74-'75, Torn tai Mmm Mmm Mmm Mmm soimaan. Raskas musiikki auttaa minua selviytymään ja porskuttamaan eteen päin silloin, kun voimat alkavat olla totaalisen loppu, mutta pysähdys ja rypeminenkin ovat välillä tarpeen.

Itse en ole vanhentunut kuin muutaman vuoden näiden kahden kirjan lukemisen välillä, mutta silti tuntui kun olisin vanhentunut samaa vauhtia kirjan hahmojen kanssa. Itkonen käsittelee vanhehemista ja ajan kiitämistä kauniisti mutta toisaalta armottomasti, välillä jopa tuskaisesti. Väistämätön vanheheminen, se että nuoruus ei ole ikuista, kolkutti välillä takaraivossani niin riipivästi, että maaliskuussa lähenevä 30-vuotispäivä alkoi tuntua fyysisesti pahalta ja piti ajatella välillä jotakin muuta.

Toinen teema, joka nousi välillä pintaan, ja joka aiheutti itselleni ahdistusta, oli kuolema. Sekä Suvi että Antti ovat menettäneet isänsä. Kummallekaan tilanne ei ole helppo ja kumpikaan ei selvästi oikein osaa käsitellä asiaa. Mitä juuri totesinkaan siitä henkilökohtaisuudesta? Käsittelemättömyys on usein helpompaa kuin syviin vesiin sukeltaminen, vaikka mikään asia ei voi jäädä ikuisesti käsittelemättömäksi. Rakastin sitä, miten kuolemaa ei alleviivata kirjassa, mutta se on jatkuvasti läsnä, se kulkee synkkänä pohjavireenä käsi kädessä kaiken muun kanssa. Ihan niin kuin oikeassa elämässäkin. Itkonen ei päästänyt minua todellakaan helpolla. Jos jo Anna minun rakastaa enemmän oli henkilökohtainen ja koin sen vahvasti, Palatkaa perhoset oli kuin minulle kirjoitettu. Se pääsi ihoni alle, mukaan verenkiertooni, sykki samaa tahtia sydämeni kanssa.

Havahduin kirjan alkupuolella jälleen siihen, että Suvi itse ei pääse tarinassa lainkaan ääneen. Kaikki kerronta tapahtuu Antin tai Suvin äidin näkökulmasta. Kun lopussa alkoi sinä-muotoon kirjoitettu teksti, jonka kirjoittajaksi paljastui Suvi itse, huomasin jatkuvasti epäileväni, onko tämäkään Suvin ääni, onko tämä edelleen Antti. Salaperäisyys ja se tietty harsomainen unenomaisuus jota niin rakastin jo aiemmassa osassa säilyy läpi jatko-osan niin taidokkaasti, että olin aivan myyty.

Edelleenkään en osaa selittää, miksi rakastan näitä kirjoja niin paljon. Syy löytynee yhdistelmästä sisältöä, salaperäisyyttä, hahmoja, musiikkia ja Itkosen rytmikästä ja kaunista kirjoitustyyliä. Tämä Anna minun rakastaa enemmän -kirjasta kirjoittamani pitää edelleen paikkansa: "kirjassa kaikki tuntuu hieman epätodelliselta kuin musiikki, josta ei aivan saa kiinni, joka on liian kaunista ja koskettavaa ollakseen totta ja aidosti koskettavaa." Tämä, mitä kirjoitin joulukuun alussa luettuani toistamiseen Anna minun rakastaa enemmän ei kuitenkaan pidä paikkansa: "Joululomalla aion heittäytyä seuraavaan seikkailuun, aion tutustua millainen kokemus on Palatkaa perhoset. Se ei millään saata olla yhtä voimakas kuin Anna minun rakastaa enemmän, enkä edes toivo sitä."

Palatkaa perhoset oli nimittäin ihan yhtä voimakas lukukokemus kuin mitä Anna minun rakastaa enemmän oli. Ei yhtä yllättävä mutta yhtä täynnä tunnetta ja latausta. Nyt voin vain toivoa, että Itkonen kirjoittaisi tarinalle jatkoa, se ei nimittäin kirjailijan mukaan ole mahdoton ajatus.  Kirja ei ilmeisesti ole saanut kovinkaan ylistäviä arvioita kriitikoilta. Se on kuitenkin minulle täysin yhdentekevää. Palatkaa perhoset oli kirja, jonka koin voimakkaasti tunteella, en järjellä. Onneksi minun ei tarvitse kirjoittaa teoksesta kriittistä analyysia vaan voin puhtaasti leijua tässä tunnekuplassani. Toivottavasti muutaman vuoden päästä pääsisin kirjamessuilla fanityttöhehkuttamaan Itkoselle kädet täristen ja posket punaisina, miten paljon rakastin myös kolmatta osaa.

maanantai 5. joulukuuta 2016

Uusintaluvussa Juha Itkosen Anna minun rakastaa enemmän (joulukalenterin 5. luukku)


Kolme talvea sitten elin melko rankkaa vaihetta elämässäni. Olin viikot Vaasassa ja podin hirveää koti-ikävää, koin tehneeni vääriä valintoja ja olin ahdistunut. Tuohon aikaan luin myös ensimmäistä kertaa Juha Itkosen Anna minun rakastaa enemmän -teoksen. Bloggausta varten käytin varmaan tunnin elämästäni ottaen itselaukaisimella kuvia kitarastani ja kirjasta. Tuo kohta kolme vuotta (apua!!!) vanha bloggaus on täällä. Kuvaa pidän edelleen yllättävän onnistuneena ja se pääsi tämänkin jutun kuvitukseksi.

Nyt vuosia myöhemmin olen ylpeä itsestäni, että jaksoin tuon rankan vaiheen yli. Se siivitti minut siihen pisteeseen, jossa olen nyt. Työssä josta nautin valtavasti ja jonka koen täysin omaksi jutukseni. Vaikka työ yhä on toisella paikkakunnalla, on se juuri sitä, mitä haluan tehdä ja etätyösopimuksen myötä en oikein ehdi potemaan koti-ikävääkään. Elämänvaiheet muuttuvat, mutta kirjallisuus ja musiikki säilyvät.

Hyvin vahvasti muistan ne tunteet, joita koin kolme vuotta sitten kirjaa lukiessani. Jotkin kirjat päätyvät elämässä merkittäviksi vain sen vuoksi, että ne tulee luettua jollakin tapaa merkittävässä elämänvaiheessa. Anna minun rakastaa enemmän olisi ollut ikimuistoinen lukukokemus joka tapauksessa, mutta se antoi minulle niin paljon voimaa tuolloin, että se ankkuroitui eräänlaiseksi kiintokohdaksi. Kirjan luettuani aloin voida paremmin.

Kirja oli minulle tärkeä siis monestakin syystä ja siksi siihen uudelleen tarttuminen hirvitti. Halusin kuitenkin ehdottomasti lukea teoksen uudelleen ennen kuin aloitan jatko-osan Palatkaa perhoset  lukemista. Elisa Kirja tarjosi syksyllä kirjaa ilmaiseksi ja luinkin sen puhelimesta syksyn kuluessa. Olin innoissani, kirja ei menettänyt yhtään taikaansa, päin vastoin rakastuin siihen uudelleen ja syvemmin. Tällä kertaa jaksoin keskittyä paremmin myös tarinan yksityiskohtiin, en vaan kulkenut vauhdilla lumoutuneena ja sokaistuneena eteenpäin.

En kuitenkaan osaa edelleenkään avata kirjaa sen kummemmin. Se on niin kaunis ja erikoinen, herkkä, täynnä tunnetta, musiikkia ja rytmiä. Toisella lukukerralla se ei ollut enää niin yllättävä, mutta kaunis se totta vieköön oli. Antti ja Suvi ovat jo valmiiksi ihoni alla, mutta nyt sinne pääsivät myös Suvin vanhemmat, joiden tarinaan en tainnut viime kerralla keskittyä yhtä paljon. Musiikki sykkii edelleen yhtä voimakkaana, brittipoppi alkaa soida korvissa ja hyväillä sielua.

Toinen lukukerta vahvisti kokemustani, Anna minun rakastaa enemmän on yksi lempikirjoistani. Sen taika ei ole pelkästään sidottu lukuhetkeen vaan se iski samalla voimalla nyt kuin aiemminkin. Parasta tässä on se, että nyt minun ei tarvitse miettiä, että koska tapaan Suvin ja Antin jälleen. Joululomalla aion heittäytyä seuraavaan seikkailuun, aion tutustua millainen kokemus on Palatkaa perhoset. Se ei millään saata olla yhtä voimakas kuin Anna minun rakastaa enemmän, enkä edes toivo sitä. Jotakin uutta uskon sen kuitenkin minulle tarjoavan ja olen jo ennakkoon kuunnellut kirjaan liittyvää Spotify-soittolistaa. Hauskalla tavalla tunnen jo etukäteen tietäväni jotakin tarinasta, niin suuri on musiikin voima.

Kirjailija: Juha Itkonen
Luettu kirja: Anna minun rakastaa enemmän (2005)
Mistä hankittu: Elisa Kirja

maanantai 20. tammikuuta 2014

Juha Itkonen: Anna minun rakastaa enemmän


Musiikki kuvittaa elämääni voimakkaasti. Lapsuusaikaani leimasivat lamavuodet, jotka kuulostivat Leevi and the Leavingsilta. Ylämäki alamäki ja Elina mitä mä teen. Matti Esko lauloi radiossa ja ihmettelin, miksi ne Helsingin herrat nyyhkivät lavan alla. Ala-asteella soi Spice girls, Scooter ja europop. I'm a Barbie girl. Sitten tulivat Pretty fly for a white guy, Come as you are, Yellow submarine, Truly madly deeply, Ava Adore ja Bad taste.

Kun isäni oli kuollut, soitin pianolla Faith Hillin There you'll be:tä aina vaan uudestaan ja itkin. Ensimmäiseen ulkomaanmatkaani yhdistyy Simonin & Garfunkelin Sun is burning, vapaus, nuoruus, onnellisuus ja lämmin toukokuun päivä Eiffel-tornin puistossa. Kun olin valmistautumassa ensimmäisille treffeille miehen kanssa, joka nykyisin on aviomieheni, radiossa soi Pelimies, kuten muutenkin koko ajan sinä kesänä. Eräänä toisena kesänä kuuntelin koko ajan Marilyn Mansonia ja Kornia. Eräänä loskasateisena päivänä matkalla yliopistolle kuuntelin Zen Cafeta ja jaksoin paremmin. Graduaineistoa kerätessä labrassa savikakkujen keskellä soi radiossa Party Rock Anthem ja bussimatkoilla mp3-soittimessa Garbage, Volbeat, System of a down ja Megadeth. Hääkutsuihin päätyi lainaus CMX:n biisistä, häämatka kuulosti Oasikselta ja CCR:ltä. Vuoden 2013 kevät oli Jake Buggin. Kun oli ikävä, The Connells auttoi, kun itketti Keanen Bend & break helpotti. Kun sattui, Johnny Cashia sattui myös. Punk, grunge, trash metal, trance, rock, pop ja aina vaan The Beatles ja 60-luku. Minun elämäni.

Minä rakastan musiikkia, elän ja hengitän sitä. Tämän vuoksi rakastin myös Juha Itkosen Anna minun rakastaan enemmän -kirjaa. Rakastin sen lukuisia musiikkiviittauksia ja sitä, että tunnistin niistä suurimman osan ja muistin jälleen muutaman jo välillä unohtuneen suosikkinikin. Rakastin sitä, että koko kirja tuntui uskomattoman hienolta albumilta introineen, siltoineen ja säkeistöineen. Kirja oli konkreettisestikin rakennettu näin eri osien otsikoinnilta, mutta musiikillinen tuntu ilmeni parhaiten lauserakenteissa, toistoissa ja iskevässä biitissä.

Anna minun rakastaa enemmän oli suloisenkatkeraa musiikkia, jota en tahdo pilata muilta (enkä kenties itseltänikään?) kertomalla siitä liikaa. Tarinan keskiössä on suomalainen rock-tähti Summer Maple, oikealta nimeltään Suvi Vaahtera. Suvin tarinaa kertovat kirjassa vuorotellen Antti, joka kertoo olevansa Suvin laulujen "hän" sekä Suvin äiti. Suvi itse ei ole äänessä ja hänestä syntyvä kuva on upeasti rock-tähtimystiikan peittämä, epätodellinen ja ihannoiva. Kirjassa kaikki tuntuu hieman epätodelliselta kuin musiikki, josta ei aivan saa kiinni, joka on liian kaunista ja koskettavaa ollakseen totta ja aidosti koskettavaa.

Itkonen kirjoittaa ilmiömäisesti. Jääkiekkokaupungin arki, haparoivat ensimmäiset keikat, puolityhjä Tavastia, epävarmuus, pakkomielle ja rakkaus, suuri New York, ikävä ja kuolema, kaikki on kuvattu koskettavasti ja aidosti. Useamman kerran lukiessani mietin, että kirja on vähän kuin suomalainen versio High fidelitystä, tosin loppua kohden tämä tunne heikkeni. Itkonen kirjoitti kirjan, joka salli minun kirjoittaa paljon enemmän musiikista kuin itse kirjasta. Aika hienoa, sanoisin. Kun kaksi minulle rakasta asiaa, kirjallisuus ja musiikki, yhdistyvät näin hienosti, on sydän pakahtua.

Tätä tekstiä kirjoittaessa soi mm. : Lana Del Rey, Infected Mushroom, Anthrax ja The Distillers.

Kirjailija: Juha Itkonen
Kirja: Anna miun rakastaa enemmän
Alkuperäinen julkaisuvuosi: 2005
Sivumäärä: 398
Mistä hankittu: Vaasan Palosaaren kirjasto
Missä ja milloin luettu: Junamatkoilla viikonloppureissulla siskon luokse 18. - 19. tammikuuta
Arvostelu: ★★★★★ (minusta tuntuu, että olen viime aikoina rakastanut niin monta kirjaa, että tähdet loppuvat pian kesken)