Helmet-haasteen 2017 yhteenveto

Uskomatonta mutta totta - sain myös tämän vuoden Helmet-haasteen halki poikki ja pinoon. Viime vuoden haastekoonti löytyy täältä. Ja tänäänhän julkaistaan vuoden 2018 haaste, jossa aion totta kai olla jälleen mukana. Luin tänä vuonna noin 70 kirjaa, joka on melkoisesti vähemmän kuin aiempina vuosina. Läheskään kaikista en ole myöskään blogannut ja bloggaamattomia on mukana myös tässä listauksessa. Hienoja helmiä tuli kuitenkin taas luettua ja innokkaana suuntaan kohti ensi vuotta ja uusia kirjallisia seikkailuja!

1. Kirjan nimi on mielestäsi kaunis: Itäranta, Teemestarin kirja

"Taas muistin sen, että ei pitäisi antaa kaiken hypetyksen ja kehujen nostaa odotuksia liian ylös. Sitten pettyy. Nostan kuitenkin Itärannalle hattua erittäin korkealle, ei ole kovin helppoa ponnistaa Suomesta Yhdysvaltojen kirjamarkkinoille."

2. Kirjablogissa kehuttu kirja: Satu Rämö, Islantilainen voittaa aina

3. Suomalainen klassikkokirja: Olli, Mustapartainen mies herättää pahennusta

" Vanhjen kirjojen lukeminen on aina ollut mielestäni erityisen palkitsevaa. Nykyihmiselle tekee hyvää tajuta, että vaikka maailma muuttuu nopeammin kuin ehkä koskaan, on ihminen sen kaiken keskellä lopulta muuttumaton. Ollin jutut jaksavat hymyilyttää vielä sata vuotta myöhemminkin ja hyvä niin."

4. Kirja lisää hyvinvointiasi: Leena Putkonen, Superhyvää suolistolle

5. Kirjassa liikutaan luonnossa: Jukka Parkkinen, Suvi Kinos ja elämän eväät

"Sillä onhan se nyt selvä, että Jukka Parkkisen luomat hahmot ja ikimuistoiset maailmat, ovat ehdottomasti suomalaisen lasten- ja nuortenkirjallisuuden historian parhaimmistoa. Ja edelleen mikä parasta, ne ovat relevantteja lukijan iästä riippumatta. Jos osaa samaan aikaan naurattaa ja itkettää sekä lasta että aikuista, on käsissä jotakin ainutlaatuista."

6. Kirjassa on monta kertojaa: Michel Faber, Lihaa ja verta

" Jokainen kirjojen ystävä tietää varmasti sen tunteen, kun on juuri lukenut jotakin, josta piti valtavasti. Tulee voimakas tarve kertoa jollekin kokemastaan, huutaa ääneen, että hei, lukekaa tämä kirja, vau!"

7. Salanimellä tai taiteilijanimellä kirjoitettu kirja: Enni Mustonen, Ruokarouvan tytär

" 1920-luvun kuvaus oli totta kai ihastuttavaa ja Mustosen kerronta on mukaansatempaavaa ja historiaa elävoittävää. Jotenkin minusta kuitenkin tuntui, että luin eri kirjasarjaa. Lisäksi alkoi jo huvittaa se, että tietenkin Pariisissakin törmätään kaikkiin sen ajan julkkiksiin jotakin kautta."

8. Suomen historiasta kertova kirja: Aalto ja Helkala, Matka muinaiseen Suomeen

" Ilari Aallon kirjoittama ja Elina Helkalan kuvittama tietokirja on juuri sellainen, josta olen tietämättäni haaveillut. Se paneutuu ihmisen ympäristöön jättämiin jälkiin, joiden keskuudessa elämme arkeamme päivittäin, mutta jotka useimmiten jäävät meiltä huomaamatta."

9. Toisen taideteoksen inspiroima kirja: Mika Waltari, Neljä päivänlaskua

"Kirjailija lähtee maalle egyptiläistensä kanssa ja tosi ja fiktio sekoittuvat. Eläimet puhuvat siinä missä egyptiläisetkin ja vaimo ja tytär vieraantuvat. Jos tuntisi Waltarin elämää paremmin, kirjasta saisi kenties enemmän irti. Mielenkiintoinen se oli joka tapauksessa enkä ikimaailmassa olisi tullut törmänneeksi teokseen ilman geokätköilyharrastusta."

10. Kirjan kansi on mielestäsi kaunis: Kjell Westö, Rikinkeltainen taivas

"Kun Westö kuvaa ajan kulumista, hän muistuttaa meitä samalla ihmiselämän suurimmasta tragediasta, siitä että yhtään elettyä päivää emme tule koskaan saamaan takaisin. Kaikki me vanhenemme ja lopulta katoamme. Tragedian kääntöpuolella kiiltelee kuitenkin se kaunis ajatus, että elämämme jättää tänne merkkejä. Olemme osa suurta ihmissuhteiden verkkoa, kaikki vaikuttaa kaikkeen. Elämän valinnat voivat kantaa pitkälle ja osa noista ihmissuhteista tulee osoittautumaan ikuisiksi, tavalla tai toisella."

11. Jonkun muun alan ammattilaisena tunnetun ihmisen kirjoittama kirja: Marko Annala, Värityskirja

" Värityskirja oli myös karmaiseva rajujen koulukiusaus- ja masennuskuvausten vuoksi, mutta lopulta olin yllättynyt siitä, miten valoisa se olikaan. Kunnianhimolla, mielettömillä lahjoilla ja puhtaalla sisulla kiusatusta oudosta pojasta koko kansan tuntemaksi rokkitähdeksi; lohdullinen tarina. Samaistun tarinassa moneen asiaan, luontivimmaan, herkkyyteen, erilaisuuden kokemiseen."

  
12. Politiikasta tai poliitikosta kertova kirja: Paavo Haavikko, Kansakunnan linja

" En edelleenkään ymmärrä, miten tämä on kirja, jota on myyty joka toiseen suomalaiskotiin. En pysty näkemään kirjan ansioita, minun pitäisi selvästi lukea jotakin tavanomaisempaa historiankirjaa. Ja tulipa tässä mieleen myös se, että aika itsekeskeistä Haavikolta, että kirjassa ei ole lainkaan lähdeluetteloa. Haavikko sanelee Suomen historiaa kuin olisi sen itse keksinyt."

 13. Kirja "kertoo sinusta" : Giulia Enders, Suoliston salaisuus

"Peukut ovat siis pystyssä ja huudan kolme hurraahuutoa lääketieteelle ja Endersin kaltaisille tutkijoille! Tieteen popularisointi on hyvästä, samoin sairauksista metelin pitäminen."

14. Valitsit kirjan takakannen tekstin perusteella: Leppänen, Merkilliset nimet

"Kiehtovaa on ajatella, olisiko vaikkapa Nokia ollut samanlainen menestys, jos sen nimi ei olisi sopinut niin hyvin myös ulkomaalaiseen suuhun."

15. Kirjassa harrastetaan tai se liittyy harrastukseen: Aino Kontula, Rexi on homo ja opettajat hullui

"Taas mietin, että onneksi nuoruuden haaveeni opettajuudesta ei koskaan toteutunut!"

16. Ulkomaisen kirjallisuuspalkinnon voittanut kirja: Anthony Doerr, Kaikki se valo jota emme näe

"Kirjan tarina oli ihana, sen rytmi täydellinen ja juoni kiehtova ja yllättävä. On sota, mutta on myös luonnontieteet, radiot, uteliaisuutta, Jules Verne ja rakkautta." 

17. Kirjan kannessa on sinistä ja valkoista: Tove Jansson, Trollvinter

" Taikatalvi on ihana kirja. Rakastan muumikirjoja (ja ennen kaikkea sarjakuvia) siksi, että ne eivät ole liian kilttejä. Muille pitää olla kiltti ja anteeksi pitää osata pyytää, mutta piilevä kapinahenki ei koskaan ole pahasta. Lisäksi hirveään suruunkin liittyy aina pieni pilkahdus huumoria. Kuolleen oravan hännästä sentään olisi saanut kauniin puuhkan."

18. Kirjan nimessä on vähintään neljä sanaa: Jukka Parkkinen, Suvi Kinoksen seitsemän enoa

19. Yhdenpäivänromaani: Pasi Ilmari Jääskeläinen, Väärän kissan päivä

"En voinut välttää mielikuvaa siitä, että Jääskeläinen on kova Murakami-fani, kissat ja kieroutunut seksuaalisuus olivat turhan voimakkaasti läsnä kirjassa. Jääskeläinen vyöryttää tapahtumia ja hahmoja melkoisella tahdilla ja kirja tuntui sillisalaatilta."

20. Kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö: Eve Hietamies, Hammaskeiju

" Hammaskeiju on samaan aikaan järjettömän hauska, hurjan herkkä ja pohjattoman surullinen. Vesi valuu silmistä vähän väliä, eri syistä. Hietamiehen tapa kirjoittaa on ihailtavan suoraviivainen mutta tunteikas. Kirjaan jää pahasti koukkuun ja se tekee mieli ahmia yhdeltä istumalta. Sekä Paavo että Antti ovat vallan ihastuttavia, heidät haluaisi istuttaa kotisohvalleen ja antaa kummallekin kunnon halauksen."

21. Sankaritarina: A.W. Yrjänä, Joonaanmäen valaat

" Eniten pidin siitä, miten Yrjänä ylistää sanoja, kirjoja ja kirjallisuutta. Uteliaisuus ja itsensä kehittäminen ovat hyveitä, samoin sopivassa suhteessa tapahtuva ponnistelu ja toisaalta joutilaisuus. Kirjan henkilöt ovat arkisuudessaan samaistuttavia, luonto on läsnä niin että sen voi aistia kaikkialla halki tarinan ja tunnelma on seikkailuhenkisyydestään huolimatta rauhallinen. Seikkailujen lomassa on aikaa kuunnella toista ihmistä, on aikaa istua tunnelmoimassa ja nauttimassa hetkestä, aistimassa ympäristöä ja sen kauneutta ja ihmeellisyyksiä."

22. Kuvitettu kirja: Jarla, Fingerpori - juhlakunnossa

"Nelisenkymmentä historiikkisivua antoivat ihan uutta näkemystä sarjakuvaan ja oli mielenkiintoista lukea Fingerporin pitkiä tarinoita strippien sijaan. Parasta kuitenkin oli loppuun kootut Jarlan omat lempparit, sieltä löytyi vino pino omiakin ikisuosikkejani. Väritettyinä ne heräsivät eloon uudella tavalla. Tämä kirja tulee olemaan hyllyni ylpeys eikä vähiten sen etusivulla komeilevan Fingepori-Eskon vuoksi!"

23. Käännöskirja: Anne B. Radge, Berliininpoppelit

"Vaikka välillä ahdisti, toisinaan tarina oli yksinkertaisesti liikaa kestettäväksi, oli kirjasarjan sanoma minulle kuitenkin lopulta lohdullinen, asiat voivat muuttua ja niitä voi muuttaa itse, pyrkiä parempaan. Kirjat osuivat minulle siis hyvin henkilökohtaiseen paikkaan, mutta ihan ilman tällaisiakin kytköksiä, olisi lukukokemus ollut upea."

24. Kirjassa selvitetään rikos: Jo Nesbo, Lepakkomies

"Dekkari oli vetävä mutta jotenkin sen maailma oli liian raaka minulle enkä kokenut riittävästi sympatiaa sen hahmoja kohtaan ollakseni ihastunut ja koukussa."

25. Kirja, jossa kukaan ei kuole: Aarne Mustasalo, Jokikylän pojat

"Kirja on tyypillinen seikkailukirja, jossa raisiolaiset Jokikylän pojat viettävät kesäpäiviään erilaisten ulkoaktiviteettien parissa ja vähän myös aiheuttavat hämminkiä. Ei siis varsinaisesti ihan minun juttuni"

26. Sukutarina: Jonathan Safan Foer, Kaikki valaistuu

"Mieleeni jäi erityisesti kummittelemaan mies, jonka kalloon oli juuttunut sahanterä. Mies päätyi hyötykäyttöön, aurinkokelloksi. Kai tämä sitten oli maagista realismia?"

27. Kotipaikkakuntaasi liittyvä kirja: Harju ja Jakobsson, Suomen yleiskartta

"Ehdottomasti kirjan parasta antia oli kuitenkin näköislehdet tuosta yleiskartasta vuosilta 1863-1873. Varsinais-Suomi on tulvillaan paikannimiä ja vaikka Turku jääkin harmittavasti keskelle aukeamaa, sain kulutettua hetken jos toisenkin karttaa tihrustamalla. Teiden linjaukset ja maankohoamisen myötä muuttuneet rantaviivat kiehtoivat erityisesti."

28. Kirja kirjailijalta, jolta olet aiemmin lukenut vain yhden kirjan: Michel Houellebecq, Oikeus nautintoon

"Silti tässäkin, kuten siinä aiemmin lukemassakin kirjassa, oli kerronnassa jotakin koukuttavaa ja vangitsevaa. Kertakaikkiaan kummallinen ja häiritsevä kirja, joka silti oli pakko ahmia melkoista vauhtia."

29. Kirjan päähenkilö osaa jotain, mitä haluat oppia: Kangasluoma, Marco Hietala - ruostumaton

"Hietalasta paistaa kauas myös se, että mies on lukenut paljon, on kiinnostunut asioista ja katsoo maailmaa kriittisin, mutta uteliain silmin. Siihen kun yhdistää musiikin, herkkyyden ja rock-asenteen, niin olen täysin myyty."

30. Kirjan nimessä on tunne: Kris Keränen, Ahistunu pupu

"Pupua ahdistaa ihan kaikki, raha, tulevaisuus, kotoa poistuminen, puhelimeen vastaaminen ja elämä. Ehkä syvästi masentuneille  kirja tuo lohtua, muutkin kokevat näin. Minua ahdisti kuitenkin ennen kaikkea kirjan kieli. Vaikka toki puhekielisyys sopii sarjakuvaan, en voi sietää tätä nykyaikaista tapaa jättää verbit taivuttamatta."

31. Fantasiakirja: Leena Krohn, Tainaron

"Kirja luokitellaan fantasiaksi (tämäkin menee tietysti Helmet-haasteeseen) mutta mikään kovin helposti pureksittava fantasiakirja tämä ei ollut. Ennemmin kuin uni, joka on vaarassa muodostua painajaiseksi."

32. Kirja on inspiroinut muuta taidetta: Orwell, Eläköön tuonenkielo

"Orwell maalailee tapahtumat ja henkilöhahmot aidoiksi vikoineen kaikkineen uskomattomalla taidolla. Kirjan alun kuvaus siitä, kun Gordon katsoo kirjakaupassa kirjoja selailevia ihmisiä ja tekee heistä päätelmiä, oli herkullisinta mitä olen vähään aikaan lukenut."

33. Kirja kertoo Intiasta: Mikael Bergstrand, Delhin kauneimmat kädet

"Kirja oli humoristinen ja helppo, kelpo välipala piristämään arkea. Jotenkin kokemus jäi kuitenkin aika vaisuksi. En erityisemmin pitänyt kirjan henkilöistä tai toivonut heille parasta. Intia ei alkanut tarinan myötä kiinnostaa yhtään enempää vaan ennakkoluuloni vain vahvistuivat."

34. Kirja kertoo ajasta, jota et ole elänyt: Isomäki, Kurganien varjot

35. Kirjan nimessä on erisnimi: Jukka Viikilä, Akvarelleja Engelin kaupungista

"Kirja olikin hieno, niin kuin nyt vain Finlandia-voittajalta odottaa voi, mutta eipä se jättänyt kuitenkaan kovin syvää muistojälkeä, huomaan nyt. Kertojanääni on Engelin ja se luo romaaniin mielenkiintoisen näkökulman. Taiteellinen elämänkatsomus yhdistyy synkkään ja ankeaan Helsinkiin, jota Engel on palkattu kaunistamaan. Teksti oli kuitenkin lopulta liian runollista minulle, olen arkisemman proosan ystävä."

36. Elämäkerta tai muistelmateos: Gösta Sundqvist, Leevi and the Leavingsin dynamo

"Harva on yhtä hyvin käsitellyt kappaleissaan kansan syvien rivien tuntoja, harva jättänyt taakseen niin suuren perinnön. Ahmin kirjan lähes kertalukaisulla ja olen iloinen, että se on omassa hyllyssäni. Lukukokemus syvensi musiikkikokemusta ja toi uusia kaikuja tutuille kappaleille. Suosittelen siis!"

37. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoon kuuluu yli 20 teosta: Queneau, Tyyliharjoituksia

"Tämä on jokaisen kielifriikin luettava. En ihmettele yhtään, miksi Tyyliharjoituksia on saanut klassikkokirjan aseman ja miksi se on tuotu esiin myös koulutunneilla. Suomennoskin saa minulta suuren hatunnoston, käännös tuntui käännökseltä vain muutamissa, usein murteeseen liittyvissä tapauksissa."

38. Kirjassa mennään naimisiin: Tuomas Kyrö, Mielensäpahoittajan Suomi

"Kyrö tavoittaa hienosti vanhan miehen muistot, traumat ja onnen hetket. Erityisen herkkää oli kertomus menetetystä hevosesta sekä siitä, miten mielensäpahoittaja tapasi vaimonsa. Häitä ei kirjassa suoraan kuvattu, mutta oion silti Helmet-haastetta laittamalla kirjan kohtaan "kirjassa mennään naimisiin", sillä niinhän siinä lopulta kävi."

39. Ikääntymisestä kertova kirja: Margaret Drabble, Loistava tulevaisuus

"Ongelmana taisi lopulta olla se, että kirja tuntui voimakkaasti sukupolviromaanilta. Olen itse syntynyt kirjan kirjoitusvuonna 1987 ja jotenkin varhaiskeski-ikäisten kokema 80-luku ei oikein koskettanut henkilökohtaisella tasolla."

40. Kirjailija tulee erilaisesta kulttuurista kuin sinä:_Margaret Mazzantini, Älä liiku

"Kirja sai minut voimaan pahoin. Loukkaantuneiden aivojen kuvailu ja Timoteon seikkailut sikailut olivat inhottavan fyysinen yhdistelmä ihmiselämän synkkiä puolia."

41. Kirjan kannessa on eläin: Leena Lehtolainen, Paholaisen pennut

42. Esikoisteos: Amy Schumer, The Girl with a Lower Back Tattoo

"Sympatia ja myötähäpeä vaihtelivat, ihan kuin Schumerin sarjaa katsoessa. Amyn ääntä oli kuitenkin ihan mukava kuunnella arkiaskareiden lomassa, vaikka ei tämä mitään kirjallista ilotulitusta ollutkaan. Schumer on mielenkiintoinen persoona, jonka tarinaa tämä teos valotti paljon."

43. Kirja, jonka lukemista olet suunnitellut pidempään: Leo Tolstoi, Sota ja rauha

" Parasta kuitenkin oli teoksen historiallisuus. Omat historiantietoni ovat vajavaiset, niin kuin olen ennenkin todennut ja oli kiehtovaa päästä sukeltamaan Napoleonin ja Aleksanteri I:n saappaisiin. Sodan hirveydestä ja raakuudesta muistan kuulleni historian tunnilla, mutta kirjan sivuilta tarinasta tuli totta, hirvittävää totta. Tolstoi on kirjoitustyyliltään analyyttinen ja perusteellinen. Tämä näkyy niin historiallisten tapahtumien kuin ihmisten välisten suhteidenkin kuvauksessa. Ehkä juuri siksi kirjan hahmoista ei tullut minulle kovinkaan rakkaita. Sama ilmiö kävi muuten myös Anna Kareninan kanssa muinaisina lukiovuosina. Rakastin kirjaa, mutta en sen henkilöitä."

44. Kirjassa käsitellään uskontoa tai uskonnollisuutta: Pauliina Rauhala, Taivaslaulu

 " Mutta sitten kuitenkin kirjan kieli teki lukukokemuksesta kauniin ja herkän. Taivaslaulu poimii voimansa ja runollisuutensa luonnosta, hengittää samassa rytmissä suomalaisen maiseman kanssa."

45. Suomalaisesta naisesta kertova kirja: Hanna-Maija Valjanen, Maassa massa maassa

"Maassa massa maassa -kokoelman runot ovat ylistys suomen kielelle. Valjanen on poiminut tuttuja, vakiintuneita sanontoja ja sanoja, toisaalla muovannut niitä lämmöllä ja toisaalla moukarilla ja tuottanut ilahduttavia oivalluksia, kirjallisia pilkahduksia."

46. Oseanialaisen kirjailijan kirjoittama kirja: Liane Moriarty, Mustat valkeat valheet

"Ehkä pitäisi olla koululaisen vanhempi tai ylipäätään äiti, että kirja olisi ollut hauska, nyt ärsyttävät lapset ja vielä ärsyttävämmät äidit ja isät vain nostivat niskavillat pystyyn. Juoni kieltämättä oli yllättävä, mutta inhottava sekin."

47. Kirja täyttää kahden haastekohdan kriteerit: Leena Lehtolainen, Viattomuuden loppu

" Huomaan miettineeni, joko Maria Kallio olisi aika pistää eläkkeelle. Silti toivon sarjalle jatkoa, ehkä Viattomuuden loppu oli heikompi lenkki vahvassa sarjassa ja vielä on odotettavissa parempaa."

48. Kirja aiheesta, josta tiedät hyvin vähän: Miten lauluni syntyvät?

"Useimmat muusikot myöntävät, että laulujen kirjoittaminen on välillä kovaa työtä, mutta joskus kappaleet syntyvät kuin itsestään. Luomisen vimma tai suorastaan pakko on yksi kirjan muusikoita yhdistävä asia. Lauluilla voi  purkaa pahaa oloa, käsitellä vaikeita tai onnellisia, isoja tai pieniä asioita ja yleisesti jättää maailmaan merkin omasta itsestä. Rakkaus kieleen paistaa läpi useimpien artistien kertomuksista. Monet ovat aina lukeneet paljon, ahmineet suomen kieltä. Se on itsestään selvää. Kun kieli on työkalu, on sen käyttöä omaksuttava kaikin mahdollisin tavoin."

49. Vuoden 2017 uutuuskirja: Kesäläinen & Kejonen, Suomen luonnon pyhät paikat

" Toivon kirjasarjalle edelleen jatkoa, Suomen luonto on täynnä ihmeellisyyksiä. On upeaa että tällaisia kirjoja julkaistaan ja toivon niille mahdollisimman laajaa yleisöä. Aina ei ole pakko lähteä kauas löytääkseen jotakin ainutlaatuista. Olen myös sitä mieltä, että hektisen ja ylivirittyneen nykyelämän uuvuttaneet suomalaiset voisivat aika paljon paremmin, jos kävisivät useammin hengähtämässä luonnossa, oli paikka sitten pyhä tai ei."

50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja: Turun seudun luontoretkiopas

BookBeat-kirjoja syksyltä

Syksyn pimeydessä sorruin taas ja tilasin BookBeatin. Palvelu onkin ollut kovassa käytössä: päiväsaikaan kuuntelen äänikirjoja työmatkoilla, kauppareissuilla, koiran kanssa lenkillä, kokatessani ja siivotessani. E-kirjoja puolestaan luen öisin, kun en saa nukuttua. Tässä lyhyesti muutamista palvelun kautta lukemistani ja kuuntelemistani kirjoista. Melkoisia helmiä onkin mahtunut tähän syksyyn!

Anne B. Radge: Berliininpoppelit, Erakkoravut, Vihreät niityt ja Perintötila

Tästä syksystä tulee mieleen jatkuvat kovat sateet ja norjalainen Neshovin tila. Ahmin koko Anne B. Radgen paljon ylistystä saaneen Berliininpoppelit-trilogian putkeen äänikirjoina ja heti perään Perintötilan. Sarja oli minulle täydellinen. Siinä oli kiehtovat (joskin välillä tavattoman raivostuttavat) henkilöt, sopivaa synkkyyttä ja liiallistakin tuttuuden tunnetta. Mieleni seikkaili jatkuvasti omalle kotitilalleni ja siihen kohtaloon, joka tilaa väistämättä odottaa.

Vaikka välillä ahdisti, toisinaan tarina oli yksinkertaisesti liikaa kestettäväksi, oli kirjasarjan sanoma minulle kuitenkin lopulta lohdullinen, asiat voivat muuttua ja niitä voi muuttaa itse, pyrkiä parempaan. Kirjat osuivat minulle siis hyvin henkilökohtaiseen paikkaan, mutta ihan ilman tällaisiakin kytköksiä, olisi lukukokemus ollut upea. Ehdoton lämmin suositus siis näille Radgen kirjoille! Helmet-haasteessa laitan kirjat kohtaan käännöskirja.

Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe

Sitten toiseen täydelliseen luku- (tai siis kuuntelu-)kokemukseen. Anthony Doerrin Kaikki se valo jota emme näe tuntuu olleen kaikkien huulilla jokin aika sitten. Myös ystäväni kehui sitä, joten olihan kirjaan pakko tutustua. Ja voi miten hieno se olikaan! Kirjan tarina oli ihana, sen rytmi täydellinen ja juoni kiehtova ja yllättävä. On sota, mutta on myös luonnontieteet, radiot, uteliaisuutta, Jules Verne ja rakkautta. Upea, oikeastaan täydellinen kirja, jota myös suosittelen erittäin lämpimästi. Kirja voitti pari vuotta sitten Pulitzer-palkinnon, Helmet-haasteessa yli kohta 16.

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittajan Suomi

Uuden mielensäpahoittajan kuuntelin jo ennen Helsingin kirjamessuja, jonka bloggaajabrunssille myös Kyrö osallistui. Totta puhuakseni koin ennen tätä kirjaa mielensäpahoittajan menettäneen vähän makuaan, kaupallistuneen liikaa. Mutta voi tämä kirja oli niin ihana, että olen jälleen ihan myyty! Kirja toi esiin uusia, koskettavia puolia yrmeästä miehestä. Kyrö tavoittaa hienosti vanhan miehen muistot, traumat ja onnen hetket. Erityisen herkkää oli kertomus menetetystä hevosesta sekä siitä, miten mielensäpahoittaja tapasi vaimonsa. Häitä ei kirjassa suoraan kuvattu, mutta oion silti Helmet-haastetta laittamalla kirjan kohtaan "kirjassa mennään naimisiin", sillä niinhän siinä lopulta kävi.

Liane Moriarty: Mustat valkeat valheet

Tämän kirjan kuuntelin, jotta saan Helmet-haasteessa täytettyä oseanialaisen kirjailijan teoksen, Moriarty on australialainen. Tästäkin kirjasta muistan lukeneeni kehuvia blogiarvosteluja, mutta petyin. Suorastaan vihasin kirjaa! Ehkä pitäisi olla koululaisen vanhempi tai ylipäätään äiti, että kirja olisi ollut hauska, nyt ärsyttävät lapset ja vielä ärsyttävämmät äidit ja isät vain nostivat niskavillat pystyyn. Juoni kieltämättä oli yllättävä, mutta inhottava sekin. Mutta tulipa kuunneltua ja käytettyä muutama tylsä syksyn kaatosateinen tunti.

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Väärän kissan päivä

Väärän kissan päivänkin luin ihan vain Helmet-haastetta varten, kyseessä kun on yhdenpäivänromaani. Olen aiemmin lukenut PIJ:ltä kaksi kirjaa, joihin en ole suhtautunut varauksettoman ihastuneesti. Väärän kissan päivä oli taas samalla tavalla vinksahtunut, mutta nyt ärsytti vielä aiempaa enemmän. En voinut välttää mielikuvaa siitä, että Jääskeläinen on kova Murakami-fani, kissat ja kieroutunut seksuaalisuus olivat turhan voimakkaasti läsnä kirjassa. Jääskeläinen vyöryttää tapahtumia ja hahmoja melkoisella tahdilla ja kirja tuntui sillisalaatilta.

Ville Eloranta: 125 myyttiä suomen kielestä

Hesarin 125-vuotisen taipaleen kunniaksi julkaistu kirja oli mukava pieni välipala kaltaiselleni kielinarkkarille. Alkaa tekemään mieli lomalle Thaimaaseen! Kirja käsitteli monta suosikkikielioppivirhettäni mutta teki sen armollisesti. Lisäksi siinä jatkuvasti muistutettiin lukijaa siitä, että kieli elää muutoksessa ja samoin on pysyvää se, että kielen muuttumista alati kritisoidaan ja kauhistellaan. Mitäänhän en toki myönnä.

Timo Leppänen: Merkilliset nimet - tarinoita yritysten ja tuotteiden nimistä

Vähän samaan sarjaan edellisen kirjan kanssa menee myös Leppäsen pieni kirja yritysten nimien historiasta. Kaikki tarinat eivät kyllä avanneet historiaa kunnolla, joka jäi vähän ihmetyttämään, mutta mielenkiintoinen kirja oli joka tapauksessa. Tämän kirjan valitsin luettavakseni ihan BookBeat-esittelyn perusteella, joten kirja saa olla Helmet-haasteen kohdassa 14. Kiehtovaa on ajatella, olisiko vaikkapa Nokia ollut samanlainen menestys, jos sen nimi ei olisi sopinut niin hyvin myös ulkomaalaiseen suuhun.

Leena Krohn: Tainaron

Tainaronin luin loppuun eilen. Kirja oli upea, kaiken sen hehkutuksen arvoinen. Tainaron on muuten myös kirjabloggaajien kaikkien aikojan paras kirja -listalla. Romaani on kirjemuotoinen, siinä kirjoittaja kuvaa kokemuksiaan Tainaronissa, jonka asukkaat ovat kuin hyönteisiä metamorfooseineen, omituisine ulkonäköineen ja tapoineen. Kirja luokitellaan fantasiaksi (tämäkin menee tietysti Helmet-haasteeseen) mutta mikään kovin helposti pureksittava fantasiakirja tämä ei ollut. Ennemmin kuin uni, joka on vaarassa muodostua painajaiseksi. Turhan pitkään olen siirtänyt tämän kirjan lukemista, suositus siis myös Tainaronille.

A. W. Yrjänä: Joonaanmäen valaat

Aloitan nyt vaikkapa sillä, että minun on ihan hirveän vaikeaa kirjoittaa tästä kirjasta. CMX on ollut minulle aina erittäin tärkeä yhtye; pakotie, luottoystävä, tunteiden purkukanava. CMX:n veturi A. W. Yrjänä on uskomaton mies, jota kunnioitan paljon ja jonka tapaaminen syksyllä Helsingin kirjamessuilla on kieltämättä ollut yksi tämän vuoden huippuhetkistä. Tuossa tapaamisessa sain  myös Yrjänän uutuuskirjan, Joonaanmäen valaat  (Kiitos edelleen ihanan Arjan! Kirja olisi muuten mennyt sivu suuni, kun arvostelukappalepino oli huvennut melkoista vauhtia).

Aloitin kirjan lukemisen heti kotimatkalla junassa ja olen nautiskellut sitä pitkin syksyä. Nauttinut tosiaan olen, vaikka nyt minun on pakko myöntää että kirja oli minulle myös haastava. Siksipä tämän tekstin luominen ei tosiaan ole kovin helppo tehtävä. Fanityttöys taitaa kuitenkin lopulta nousta kaiken yläpuolelle ja objektiivisuus katoaa tyystin.

Joonaanmäen valaat on yksi kauneimmista näkemistäni kirjoista. Kauneus ei rajoitu pelkästään kansiin vaan myös sisäsivut on koristeltu ja upea synkkyyttä henkivä kuvitus rytmittää tarinaa. Aluksi koin vaikeana sen, että teksti oli tasattu vasempaan reunaan - huomasin lukevani tarinaa kuin runoa. Totuin kuitenkin nopeasti.

Yrjänän teksti on polveilevaa ja hänelle tyypillisesti ihastuttavan hörhöä, tieteellistä ja steampunk-henkistä. Teksti kumartaa arkailematta Jules Vernen puoleen ja vernensä lukeneena luonnontieteilijänä olin toki myyty. Mutta sitten se ongelmallinen osuus: minusta seikkailukirjat ovat useimmiten tavattoman tylsiä. Mitä enemmän kirjassa (tai elokuvassa) on henkilöitä, juonenkäänteitä ja poukkoilevia tapahtumia, sitä takuuvarmemmin menetän mielenkiintoni ja tipahdan kärryiltä. Niin oli totta puhuakseni vaarana käydä nytkin ja siksi kirjan lukeminen eteni hitaasti kokonaiskuvan jäädessä hiukan repaileisemmaksi kuin olisin toivonut.

Vaikka kirjan ydin onkin seikkailuromaanimainen, se sisältää niin paljon muutakin, että lukuokemus oli lopulta ehdottoman nautinnollinen. Eniten pidin siitä, miten Yrjänä ylistää sanoja, kirjoja ja kirjallisuutta. Uteliaisuus ja itsensä kehittäminen ovat hyveitä, samoin sopivassa suhteessa tapahtuva ponnistelu ja toisaalta joutilaisuus. Kirjan henkilöt ovat arkisuudessaan samaistuttavia, luonto on läsnä niin että sen voi aistia kaikkialla halki tarinan ja tunnelma on seikkailuhenkisyydestään huolimatta rauhallinen. Seikkailujen lomassa on aikaa kuunnella toista ihmistä, on aikaa istua tunnelmoimassa ja nauttimassa hetkestä, aistimassa ympäristöä ja sen kauneutta ja ihmeellisyyksiä.

Yrjänän luomaan maailmaan on helppo rakastua eikä sieltä haluaisi pois. Joonaanmäen valaissa on sitä menneen maailman kaikua, jota usein kaipaan nykymaailmassa. Mennyttä maailmaa edustavat kauniisti yhdessä niin kirjan sanat kuin sen upea kuvituskin. Toivon että Yrjänä jatkossakin istahtaa puutarhaansa hellehattu päässään ja alkaa naputella romaaneja mielensä syövereistä. Sitä odotellessa voi ensin keskittyä odottamaan helmikuun yhdeksättä päivää, jolloin CMX:n 16. albumi Alkuteos julkaistaan. Omimmillaan Yrjänä taitaa kuitenkin olla lyriikan kirjoittajana, vaikka varsin oivalliseksi tämä esikoisromaanikin osoittautui, ilman fanityttönäkökulmaakin.

Kirjassa oli monenlaisia sankareita, Helmet-haasteessa vedän yli kohdan 21. 
Kirjasta paljon valistuneemmin ja analyyttisemmin ovat kirjoittaneet mm. Suketus ja Kirjaluotsi

Kirjailija: A.W. Yrjänä
Luettu kirja: Joonaanmäen valaat (Johnny Kniga 2017)
Ulkoasu: Mika Wist
Sivumäärä: 227
Mistä hankittu: Arvostelukappale Helsingin kirjamessujen bloggaajabrunssilta

Kolme geokätköön liittyvää kirjaa

Hyvää joulunjälkeistä aikaa! Onneksi tein taktisen vedon ja otin välipäivät lomaksi. Akkujen latailu pitkästä aikaa tekee merkillisen hyvää. Havahduin hämmentyneenä siihen, että olen pitkästä aikaa nähnyt jopa unia. Ja yleensäkin jaksanut tehdä muutakin kuin kulkea zombina päivästä toiseen. Kovin montaa täysin vapaata päivää ei ole tähän vuoteen mahtunut, joten kolme hurraahuutoa joululle. Blogattavaakin on kertynyt niin paljon, että loppuvuoteen (siis näihin viiteen päivään) on toivottavasti odotettavissa vielä useampi blogikirjoitus.

Olen aiemminkin esitellyt blogissani kirjan, jonka olen lukenut geokätköilyn vuoksi. Tällä kertaa näitä kirjoja on peräti kolme. Minusta tulee keväällä raisiolainen. Muutama kuukausi sitten selailin Raision geokätköjä ja löysin ilokseni peräti kolme kätköä, joiden ideana oli lukea ensin kirja, jonka perusteella sitten saa selville kätkön koordinaatit. Kirjat on nyt luettu, mutta yhtään kätköä en ole ehtinyt hakemaan. Talvikelit Turun seudulla eivät varsinaisesti ole kohdillaan (sataa sataa ropisee, pilipili pom), joten kätköily saa odottaa parempaa aikaa, kenties kevättä.

Aino Kontulan Rexi on homo ja opettajat hullui (Ajatus-kirjat 2006, 222 sivua) sijoittuu raisiolaisen Vaisaaren yläasteen käytäville ja luokkahuoneisiin. Koulu on ollut julkisuudessa siksi, että se on jo pitkään ollut yksi Suomen suurimmista. Kuitenkin kirjan tapahtumat - opettajan enemmän tai vähemmän kuvitteellinen päiväkirja - voisi kai olla mistä päin Suomea tahansa. Teineillä on ongelmia laidasta laitaan ja opettajat ovat kovilla. Taas mietin, että onneksi nuoruuden haaveeni opettajuudesta ei koskaan toteutunut! Kirja sai ilmeisesti osakseen melkoisesti huomiota ja kohuakin, kun se julkaistiin vuonna 2006. Ymmärrän kyllä miksi. Vaikka henkilöt ja kai osin tapahtumatkin ovat keksittyjä, lienee toinen puoli kuitenkin totta. Mikään kirjallinen riemuvoitto teos ei ollut, mutta mielenkiintoinen lukukokemus kuitenkin. Helmet-haasteeseen kirjan laitoin kohtaan liittyy harrastukseen (geokätköilyyn siis!).

Myös Aarne Mustasalon Jokikylän pojat ((WSOY 1955, 166 sivua) sijoittuu Raisioon, Kuloisten koulun ja Raisionjoen alueelle. Kirja on tyypillinen seikkailukirja, jossa raisiolaiset Jokikylän pojat viettävät kesäpäiviään erilaisten ulkoaktiviteettien parissa ja vähän myös aiheuttavat hämminkiä. Ei siis varsinaisesti ihan minun juttuni. Kyseessä oli sen verran harmitonta seikkailua, että sain kirjan laitettua Helmet-haasteessa kohtaan "Kirja, jossa kukaan ei kuole".

Kolmesta geokätkökirjasta mielenkiintoisin oli Mika Waltarin Neljä päivänlaskua (WSOY 1949, 137 sivua). Se kertoo tarinaa siitä, miten Waltari löysi egyptiläisensä ja sai heidät kirjan sivujen väliin (siksi laitoin Helmet-haasteessa kirjan kohtaan toisen taideteoksen inspiroima kirja). Kirjan maailma ei kuitenkaan ole millään lailla tavanomainen tai arkinen, vaan jännittävän utuinen ja fantasiamaailmaa muistuttava. Kirjailija lähtee maalle egyptiläistensä kanssa ja tosi ja fiktio sekoittuvat. Eläimet puhuvat siinä missä egyptiläisetkin ja vaimo ja tytär vieraantuvat. Jos tuntisi Waltarin elämää paremmin, kirjasta saisi kenties enemmän irti. Mielenkiintoinen se oli joka tapauksessa enkä ikimaailmassa olisi tullut törmänneeksi teokseen ilman geokätköilyharrastusta.

Harju ja Jakobsson: Suomen yleiskartta 1863-1963 - sata vuotta Suomen kuvaajana

Minä rakastan karttoja! Olen lapsesta saakka kuluttanut tuntikausia karttoja katselemalla. Olen selaillut kartastoja ja pyöritellyt karttapalloja. Olen seurannut sormella jokia ja teitä, matkustanut siten halki Suomen ja ihmetellyt jo kauan ennen kuin kuulinkaan mannerlaatoista, miten mantereet ovat kuin palapeli: Afrikan länsiranta näytti sopivan täydellisesti Etelä-Amerikan itärantaan.

Myöhemmin rakastuin vanhoihin karttoihin, mitä vanhempi, sen parempi. Yläasteella ja lukiossa lempiaineeni oli maantieto ja innostuin tavattomasti, kun kuulin, että on olemassa sellainen ala kuin kartografia. Kirjoituksissa vastasin maantiedon jokerikysymyksessä mittakaavoja ja kartoitusta koskevaan kysymykseen ja sain siitä täydet pisteet. (Jotakin muuta kuitenkin mokasin, sillä arvosana jäi pisteen päähän laudaturista. Edelleen harmittaa, ihan kuin sillä olisi jotakin merkitystä.)

Kartografia minusta ei tullut, mutta maaperägeologinakin olen työssäni tekemisissä karttojen kanssa tavalla tai toisella joka päivä. Myös vanhojen karttojen: yksi suosikkisivuistani netissä on kaikille vapaasti selattavissa olevat Maanmittauslaitoksen vanhat painetut kartat. Ja vähän aiheesta eksyen tietenkin Finna sekä Googlen Street View, joka edelleen tuntuuu liian hyvältä ollakseen totta.

Maanmittauslaitoksen tarjoamat vanhimmat kartat ovat 1950-luvulta. Maailma on toki noista ajoista muuttunut paljon, mutta silti kaipaan välillä vanhempia karttoja. Helsingin kirjamessuilla kuuntelin kirjan tekijöiden haastattelua Suomen yleiskartta -teoksesta ja tottahan toki innostuin. Sain kirjan pian kirjastosta ja ilokseni siihen on uusia varauksia, joudun palauttamaan sen. Ehkä kuitenkin olen tuijotellut vanhoja karttoja taas hetken tarpeisiin.

Kirja kertoo mielenkiintoista tarinaa Suomen karttojen historiasta. Nykyihmisen, joka elää arkipäiväänsä keskellä satelliittien mahdollistamaa teknologiaa, on lähes mahdoton ymmärtää, miten kartoitus on ylipäätään aiemmin ollut mahdollista, ja miten kartoista on saatu tuon ajan tekniset mahdollisuudet huomioiden hämmästyttävän tarkkoja. Ei ole mikään ihme, että Suomen yleiskartta sai suurta kansainvälistä huomiota Wienin maailmannäyttelyssä vuonna 1873. Erityisen vakuuttavaa oli karttojen painotapa. Jokainen lehti kaiverrettiin painokiveen, jonka oli toki oltava täydellisen tasainen ja tasalaatuinen. Ja painava: yksi painokivi painoi 145 kg!

Ehdottomasti kirjan parasta antia oli kuitenkin näköislehdet tuosta yleiskartasta vuosilta 1863-1873. Varsinais-Suomi on tulvillaan paikannimiä ja vaikka Turku jääkin harmittavasti keskelle aukeamaa, sain kulutettua hetken jos toisenkin karttaa tihrustamalla. Teiden linjaukset ja maankohoamisen myötä muuttuneet rantaviivat kiehtoivat erityisesti. Karttojen perusteella en ehkä lähtisi suunnistamaan Suomen nykyteille, mutta ei paljon puutukaan. Mielenkiintoisia ovat myös myöhemmin kasvaneiden kaupunkien, kuten Seinäjoen, kartat.

Hienoa, että nämä kartat ovat päätyneet kirjan kansien väliin ja kaikkien saataville. Kirjoittajat kertovat esipuheessa, että ilmestymisaikanaan yhden karttalehden hinta oli 1 markka 60 penniä, nykyrahassa 6 euroa 70 senttiä. Helppo saavutettavuus onkin siis tainnut olla aina Suomen karttoja leimaava tekijä. Ja ehdottomasti hyvä niin. Oman lähimaantieteen (ja historian) tuntemus on mielestäni valtavan tärkeä osa yleissivistystä.

Helmet-haasteessa  laitan kirjan kohtaan 27, kertoohan se myös kotipaikkakuntani historiasta.

Erkki-Sakari Harju, Antti Jakobsson: Suomen yleiskartta 1863-1963 100 vuotta Suomen kuvaajana
Kustannusosakeyhtiö AtlasArt 2017
Kirja on osa Suomen itsenäisyyden satavuotisjuhlavuoden 2017 ohjelmaa
255 sivua
Lainattu kirjastosta

Olli: Mustapartainen mies herättää pahennusta

Olli: Mustapartainen mies. Esko: vaaleapartainen koira.

Noin vuosi sitten aloittelin tuskaista lukuprojektiani, Paavo Haavikon Kansakunnan linjaa osana Suomen juhlavuoden 101-kirjaa projektia. Ensimmäinen arpa osui tosiaan luultavasti kaikista haastavimpaan teokseen koko listalta. Toisen arpani suhteen oli parempi tuuri: sain luettavakseni Ollin pakinoita mustapartaisesta miehestä. Vielä toukokuussa tämä marraskuun bloggauspäivä vaikutti  käsittämättömän kaukaiselta, mutta noin vain taas aika kului.

Olli (Väinö Albert Nuorteva, 1889-1967) on Suomen historian tunnetuimpia ja suosituimpia pakinoitsijoita. Hän on syntynyt noin sata vuotta ennen minua ja ollut kuolleena jo kaksikymmentä vuotta ennen kuin synnyin. Silti muistan kuulleeni Ollista paljon. Ala-asteen opettajani yksi lempihokemista oli "Hyvää, sanoi mustapartainen mies, päivää" ja muistan hänen käyttäneen sitä esimerkkinä siitä, miten suomen kielessä sanajärjestystä voi muutella lähestulkoon loputtomasti. Olli olikin kielimiehiä, joka luonnollisesti ilahdutti minua suuresti lukijana. Kieli oli ihastuttavan vanhanaikaista, mutta silti raikasta.

Mustapartainen mies herättää pahennusta on ensimmäinen kokoelma sarjassaan ja se on julkaistu vuonna 1921. Pakinat kertovat mustapartaisen miehen ja hänen tuttaviensa elämästä. Mukana seikkailee muun muassa villakoira Jussi ja "ystävä ja huonetoveri" Kari Niemeläinen. Pakinakokoelma on samaan aikaan sekä ihastuttavan vanhanaikainen että edelleen ajankohtainen. Ajankuvaa tuo surkuhupaisasti esiin vaikkapa pakina, jossa miehet koittavat valmistaa itse leipää, kun keksivät, että itse jauhoista tehty leipä tulee halvemmaksi kuin valmiina ostettu. Leivästä tulee kuitenkin niin kivikova, ettei siitä ole elintarvikkeeksi, lyöntiaseeksi kylläkin.

Monet pakinat tuntuivat tutuilta. En usko niitä koskaan mistään lukeneeni, vaan niiden tarinoita on kopioitu myöhemmin eri medioissa. Esimerkiksi tarina, jossa mustapartainen mies ja Niemeläinen ostavat ystävänsä puolesta salinkaluston (joka onkin se samainen salinkalusto, josta ystävä on juuri hankkiutunut eroon), tuntui varsin tutulta. Ollin pakinat on helppo nähdä uraauurtavana kirjallisuutena, suomalaisen huumorikirjallisuuden alkulähteenä.

Tämän kokoelman perusteella Ollin pakinoissa on aina vähintään pilke silmäkulmassa, useimmiten naururyppy otsassa. Huumori on vaikea laji, mutta kaikessa koheltavassa hyväntahtoisuudessaan (no, pari tarinaa oli vähän siinä ja siinä uppoavatko ne enää nykylukijan moraalikäsitykseen) kirja oli sangen viihdyttävä välipala ja tuulahdus menneistä ajoista. Vuosi 1921 tuntuu lähes käsittämättömän kaukaiselta, mutta toisaalta, nyt 98-vuotias mummuni oli silloin jo melkein taaperoiässä.

Vanhjen kirjojen lukeminen on aina ollut mielestäni erityisen palkitsevaa. Nykyihmiselle tekee hyvää tajuta, että vaikka maailma muuttuu nopeammin kuin ehkä koskaan, on ihminen sen kaiken keskellä lopulta muuttumaton. Ollin jutut jaksavat hymyilyttää vielä sata vuotta myöhemminkin ja hyvä niin.

Helmet-haasteessa  laitan kirjan kohtaan suomalainen klassikkokirja, sillä kyllä tämän hyvällä syyllä voi sellaiseksi laskea.

Huumorilinjalla kun ollaan, loppukevennyksenä vielä muutama making of -kuva. Koiran (ainakaan Eskon) kanssa kuvien ottaminen ei tosiaan mene heti ensimmäisellä yrittämällä putkeen.

 

Kesäläinen & Kejonen: Suomen luonnon pyhät paikat

Kaksi vuotta sitten intoilin Salakirjojen Luolakirjasta. Lähestulkoon yhtä innoissani olin tästä Kesäläisen ja Kejosen uudesta teoksesta, joka käsittelee Suomen luonnon pyhiä paikkoja. Lähestymistapa on tällä kertaa humanistinen, mutta monet pyhistä paikoista ovat lopulta geologisesti varsin mielenkiintoisia. Kirja liippasi myös läheltä hiljattain lukemaani Aallon ja Helkalan mainiota teosta Matka muinaiseen Suomeen. Muinaisuus ja tietynlainen mystinen historia taitavat olla muodissa.

Kuten luolakirjankin kohdalla, myös tässä teoksessa minua erityisesti ilahdutti se, että kohteisiin on liitetty koordinaatit, joten niiden paikantaminen on aukotonta. Ja taas innostuin myös siitä, että kohteiden lähellä on usein taatusti myös geokätkö. Kirja mainitseekin kätkön yhden kohteen, Hämeenkyrön Timin männyn, kohdalla. Kirjaa on ihana selailla, suuret ja kauniit kuvat ja silmää miellyttävä asettelu ilahduttavat.

Kirja esittelee yhteensä sata suomalaista pyhänä pidettyä luonnonpaikkaa tasaisesti ympäri Suomea. Mukana on kalliomaalauksia, hiisiä, kiviä, vuoria, seitoja, lähteitä, puita ja yksi jatulintarha (jonne haluan ehdottomasti päästä ensi kesänä, se sijaitsee Nauvossa eli ei liian kaukana edes). Olen käynyt vain muutamassa kohteessa mutta niistä kaksi, Rauman Sammallahdenmäki sekä Liedon Vanhalinna ovat lempipaikkojani koko Suomessa (tämän jutun kuvat olen napannut noista kohteista).

Toistan taas itseäni, mutta ihan niin kuin luolakirjakin, tämäkin olisi ihana omistaa. Ensi kesänä, kun olemme iloisia asuntolainanmaksajia, kesälomareissu voisi hyvinkin suuntautua pohjoiseen tai itäiseen Suomeen ja samalla voisi käydä bongailemassa näitä pyhiä paikkoja (geokätköjä) ja aistimassa mennyttä aikaa ja luonnosta huokuvaa voimaa.

Toivon kirjasarjalle edelleen jatkoa, Suomen luonto on täynnä ihmeellisyyksiä. On upeaa että tällaisia kirjoja julkaistaan ja toivon niille mahdollisimman laajaa yleisöä. Aina ei ole pakko lähteä kauas löytääkseen jotakin ainutlaatuista. Olen myös sitä mieltä, että hektisen ja ylivirittyneen nykyelämän uuvuttaneet suomalaiset voisivat aika paljon paremmin, jos kävisivät useammin hengähtämässä luonnossa, oli paikka sitten pyhä tai ei.

Helmet-haasteeseen laitan kirjan kohtaan vuoden 2017 uutuuskirja.

Tuomo Kesäläinen & Aimo Kejonen: Suomen luonnon pyhät paikat
Salakirjat 2017
304 sivua
Lainattu kirjastosta

Timo Kangasluoma: Marco Hietala - ruostumaton

Olen ollut Nightwish-fani noin viisitoista vuotta. Koviten minuun ikinä kolahtanut levy on Once vuodelta 2004. Musiikkijuttusarjassani on vielä kymmenen kovinta bändiä käsittelemättä ja voin nyt jo paljastaa, että Nightwish on yksi noista kymmenestä. Palaan siis tarkemmin NW-historiaani myöhemmin. Nyt totean vain, että Tarja-fani olen aina ja ikuisesti, Floor on ihana ja esim. täydellinen ja aikana ennen Flooria ehdin valitettavasti jo moneen kertaan miettiä, että bändin pitäisi luopua naissolistista ja antaa Marcon hoitaa homman.

Niin, Marco. Tarotistakin tuttu pitkätukka, jolla on Suomen komeimpia ellei komein lauluääni. Timo Kangasluoma on nyt kirjoittanut hänestä kirjan. Oikeammin kirja on Marcon minä-muotoinen monologi, jossa hän käy läpi elämäänsä lapsuudesta nykypäivään. Tarot saa aikaa paljon, Nightwish vähemmän ihan vain siitä syystä, että bändistä on jo kirjoitettu niin paljon (satuinpa muuten huomaamaan, että alkuvuodesta on jälleen tulossa uusi kirja).

Kuva on omani, Qstock pari vuotta sitten. Marco vasemmalla.

Marcon innostus on tarttuvaa. Rakkaus musiikkiin ja sen tekemiseen näkyy kaikissa hänen elämänsä vaiheissa. Marco kertoo myös suoraan, miten tärkeä osa rokkarin elämää ovat olleet alkoholi ja tytöt. Silti musiikki on se tärkein. Kyse on lopulta kovasta työmoraalista ja sitä Hietalalta löytyy. Ei muuten olisi Kiteen mies ponnistanut niin pitkälle. Samasta moraalista kumpuaa myös (ihan liikaa) julkisuutta saaneet Nightwish-solistien erottamiset. Kun motiivit ovat ristiriidassa, ei samaan suuntaan jatkaminen ole helppoa. Nykyään yhteen hiileen puhaltaminen tosiaan näkyy bändin toiminnassa ja sitä on ilo katsella ja kuunnella.

En muista aiemmin kuulleeni, että Marcolta on nuorempana leikattu polyyppi äänihuulista. Ääni kärsi operaatiosta paljon, eikä koskaan palannut entiselleen. Aika uskomatonta, että ääni voisi olla siis vielä komeampi. Kuten hän itsekin toteaa: "No rehellisyyden nimissä: on noilla pärjätty." Kirjassa on sopivasti rokkarin rehentelyä, liika vaatimattomuus ei olisi edes uskottavaa. Silti Marco onnistuu vaikuttamaan tavalliselta tallaajalta, Kiteen pojalta. Hän ei myöskään arkaile paljastaa herkempää ja haavoittuvampaa puolta itsestään ja kertoo masennuksestaan. Hatunnosto sillekin, hienoa että nykypäivänä yhä useampi uskaltaa puhua mielenterveydestä suoraan (ihan tuli toinen rokkari-Marko Annala mieleen). Tämä kohta kosketti minua erityisesti:

Hietalasta paistaa kauas myös se, että mies on lukenut paljon, on kiinnostunut asioista ja katsoo maailmaa kriittisin, mutta uteliain silmin. Siihen kun yhdistää musiikin, herkkyyden ja rock-asenteen, niin olen täysin myyty. En tiedä millainen fanityttökohtaus tapahtuisi, jos joskus tapaisin Marcon. Tekisin varmaan niin kuin eräs ystäväni (vielä sata kertaa minua kovempi NW-fani), joka kerran näki Marcon Prismassa. Hänen selviytymiskeinonsa oli pakoilla miestä hyllyjen välissä. Tosin selvisinhän minä hengissä ja lähestulkoon kunnialla A. W. Yrjänänkin tapaamisesta!

Ahmin kirjan muutamassa tunnissa. Se oli kattava, sujuva ja erittäin mielenkiintoinen lukukokemus, jota hyvät kuvat värittivät sopivasti. Ihastuin myös sen esittämään ajankuvaan ja anekdootteihin. Niiden (ja Marcon älykkäiden ajatusten) ansiosta uskonkin, että kirja olisi antoisa lukukokemus myös muille kuin faneille. Marco veti pisteet kotiin viimeistään tällä kommentilla, erittäin hyvin sanottu!

Haluaisin tietenkin oppia olemaan yhtä hyvä muusikko, Helmet-haasteessa vedän siis yli kohdan 29.

Kirjailija: Timo Kangasluoma
Luettu kirja: Marco Hietala - ruostumaton (Docendo, 2017)
Mistä hankittu: Kirjastosta
Arvostelu:  ★★★★

George Orwell: Eläköön tuonenkielo!

Kirja ja ystävältäni peritty mystisesti pimeässä ja ilman vettä elävä huonekasvi.

Orwell lienee kaikille tuttu teoksistaan Vuonna 1984 ja Eläinten vallankumous. On yllättävä löytää tällaiselta kulttikirjailijalta teos, jonka olemassaolosta en ollut lainkaan tietoinen.  Jälleen kerran toistan itseäni ja nostan hattua kirjalistoille. Unohtuneiden helmien lukeminen tuntuu varsin palkitsevalta. Eläköön tuonenkielo oli nimittäin helmi, rosoinen ja kiillottamaton mutta lopulta sangen viehättävä.

Aspidistra eli tuonenkielo (mikä hieno suomen kielen sana!) on yleinen huonekasvi, jonka Orwell on jostakin syystä ottanut silmätikukseen poroporvarisen elämän ilmentäjänä ja paheksuttavana merkkinä. Rikkaat ihmiset istuvat kodeissaan nauttimassa rahasta ja ikkunalaudalla vihertää tuonenkielo. Siitä siis kirjan nimi.

Hetkinen, mitäs täällä lattialla tapahtuu?

Rahasta kirjassa puhuttiin koko ajan ja jatkuvasti. Kirjan päähenkilö on kolmikymppinen Gordon, nukkavieru runoilija. Gordonin maailmaa ja elämänkatsomusta hallitsee raha tai etenkin sen puute. Hän halveksii rahaa ja ihmisiä joilla on paljon rahaa, mutta samalla himoitsee sitä. Gordon kokee, että elämä menee täysin ohi ilman rahaa, hän ei voi saavuttaa mitään eikä nauttia elämästään sillä hän on köyhä. Tyttöystävä Rosemarykaan ei tule koskaan suostumaan fyysisiin iloihin, tietysti ihan vain siksi kun Gordonilla ei ole rahaa. Samalla häntä kuitenkin inhottaa rikkaat ihmiset tuonenkielojensa parissa. Ihastuttava ja raivostuttava ristiriita.

Gordonin ajatuksia kuvaa hyvin keskustelu Rosemaryn kanssa. Tämä kauhistelee Gordonin ryysyistä olemusta ja toteaa, että Gordon voisi edes vaivautua ajamaan partansa joka aamu:

"Ei minulla ole varaa ajaa partaa joka aamu", Gordon sanoi uhmakkaasti.
"Mitä sinä tarkoitat? Ei kai parranajo mitään maksa?"
"Maksaa. Kaikki maksaa. Puhtaus, säädyllisyys, tarmokkuus, itsekunnioitus - kaikki. Kaikki on kiinni rahasta. Enkä minä ole sanonut sen miljoona kertaa?"

Ei se ollutkaan syötävää.

Lukijalle käy kuitenkin hyvin selväksi se, että Gordon on myös osasyyllinen kurjuuteensa. Jos hän saa rahaa, hän tuhlaa sen täysin holtittomasti. Kun raha polttaa taskussa, mikään illallinen ja mikään viini ei ole liian kallis. Siskollekin hän on velkaa, mutta sisko saa varmasti rahansa, ehkä hiukan myöhemmin vain. Gordon on samaan aikaan säälittävä ressu ja ärsyttävä ruikuttaja. Toisaalta hänellä on ainakin periaatteita.

No nyt kun kerran olen tässä, niin oisko täällä tarjolla herkkuja?

Orwell maalailee tapahtumat ja henkilöhahmot aidoiksi vikoineen kaikkineen uskomattomalla taidolla. Kirjan alun kuvaus siitä, kun Gordon katsoo kirjakaupassa kirjoja selailevia ihmisiä ja tekee heistä päätelmiä, oli herkullisinta mitä olen vähään aikaan lukenut. Ihastuin kaiken kaikkiaan kirjan ironiseen otteeseen ja myös siihen, miten Orwell käsitteli runoutta ja runoilijoita. Muun muassa tämä kohta hymyilytti:

"Kevät! Kevät! Kun lehdet puihin puhkeavat! Kukkaiset ihanast kukoistavat, maast maan yrtit ylöskäyvät! Kun ajue kevään on tavoittanut talven, armas aika, kihla-aika, kun lintuin laulu helää, on ihana elää, hei dinge-dinge-dong, kukkuu, tvit, hu-huu, huu! Ja niin edelleen ja niin edelleen. Ks. melkein runoilija kuin runoilija pronssikauden ja vuoden 1850 välillä."

Vaikka Gordonin jääräpäisyys oli raivostuttavaa ja toisinaan myös epäuskottavaa, oli kirja jollakin tavalla piristävä lukukokemus kaikessa erilaisuudessaan ja erikoisuudessaan. Kansikuvasta jo voi päätellä, että kirja on myös filmatisoitu. Googlaus kertoi, että leffa on nimeltään luotaantyöntävästi A Merry War (Sotaisa rakkaus). Jotenkin en jaksa uskoa, että kirjan raikkaus olisi saatu siirrettyä elokuvaan. Ehkä kuitenkin katson sen joskus, jos se jossakin tulee vastaan. Elokuvan varjolla vedän Helmet-haasteessa kohdan 32 yli.

Ja jos jossakin puutarhaliikkeessä törmään tuonenkieloon, ostan taatusti sellaisen itselleni, ihan vaan silleen ironisesti, muistuttamaan rahan mahdista. Googlasin senkin, että tuonenkielo tykkää pimeästä, kuulostaa ihan minun kasviltani.

Kirjailija: George Orwell
Luettu kirja: Eläköön tuonenkielo! (WSOY, suom. Raija Mattila) 
Alkuperäinen kirja: Keep the Aspidistra Flying (1936)
Sivumäärä: 367
Mistä hankittu: Kirjastosta

Margaret Mazzantini: Älä liiku

Takaisin perusasioiden pariin: pitkästä aikaa kirja 1001-listalta! Olen pitkään jumittanut projektissani paikallani ja havahduin taas siihen, että neljäsosa eli 250 luettua teosta on kovin lähellä. Olisi mahtavaa saada tuo raja saavutettua vielä tämän vuoden puolella.

Tosin tänä vuonna on vielä vähäsen muutakin hommaa, että suuria paineita ei parane ottaa. Ensi perjantaina on talomme elementtien toimituspäivä, sitten tämä yli vuoden jatkunut taloprojekti konkretisoituu, kun talomme pitäisi nousta päivässä tai parissa harjakorkeuteen. Hullulta tuntuu, että puolen vuoden päästä muuttopäivä alkaa olla todella lähellä!

Listaprojektini on tutustuttanut minut upeisiin unohtuneisiin helmiin ja hienoihin klassikoihin, joita en välttämättä olisi muuten lukenut. Toisaalta se on myös saanut aikaan sen, että olen lukenut koko joukon yhdentekeviä, kummallisia, kurjia ja myös inhottavia kirjoja. Älä liiku kuului lukukokemuksena valitettavasti noiden inhottavien kirjojen joukkoon.

Älä liiku on tarina Timoteosta, joka työskentelee kirurgina. Hänellä on 15-vuotias tytär Angela, joka tuodaan Timoteon sairaalaan pahasti skootterionnettomuudessa loukkaantuneena. Timoteo alkaa kertoa loukkaantuneelle ja tajuttomalle tyttärelleen elämänsä tarinaa ja samalla Angelan vanhempien tarinaa. Timoteo kertoo että hänellä on ollut rakastajatar, Italia-niminen nainen, jonka Timoteo on ensi tapaamisella raiskannut. Timoteo on menneisyydessään tasapainoillut Italian ja vaimonsa Elsan välissä ja selviää, että mikäli Angela ei olisi ilmestynyt Timoteon elämään, olisi päätös voinut olla toisenlainen.

Kirja sai minut voimaan pahoin. Loukkaantuneiden aivojen kuvailu ja Timoteon seikkailut sikailut olivat inhottavan fyysinen yhdistelmä ihmiselämän synkkiä puolia. Elegia kertoo, että alkoi pitää Timoteosta tämän moraalittomista puuhista huolimatta. Mari A  taas totesi, että teki mieli potkia jahkailevaa miestä persauksille. Minä taas inhosin miestä alusta loppuun ja on pakko allekirjoittaa tämä jälkimmäinen näkemys siitä, että Timoteo olisi kaivannut kunnon ravistelua.

Tiedän toki, että ei Mazzantinin kirja turhaan tälle listalle ole päätynyt. Hänen kirjoitustyylinsä on kaunis ja maalaileva, jollakin tavalla poikkeuksellinen fyysinen myös muilta kuin noilta ihmisen fyysisyyteen liittyviltä osin. Taas kuitenkin huomasin sen, että olen lukijana varsin vaativa. Jos en pidä tarinasta ja henkilöistä, on aivan sama, miten kauniisti kirja on kirjoitettu. Ällötti alusta loppuun.

Älä liiku liittyy osaksi inhokkiryhmääni, yhden tähden kirjoja, jotka löytyvät blogistani täältä. Näistä taitaa löytyä jo selvä kaava, ainakin Älä liiku käsitteli melkoisesti samoja teemoja kuin vaikkapa Kureishin Lähtö tai Jelinekin Pianonsoittaja. Ei todellakaan minun juttuni. Väkisinkin mietin, montako tällaista kirjaa mahtuu vielä noihin lukemattomiin 762 kirjaan. Ehkä on parempi, etten tiedä. Onneksi minulla on nyt meneillään myös yksi todellinen helmi, jonka löysin listalta sattumalta, siitä lisää sitten hieman myöhemmin.

Helmet-haasteessa  laitan kirjan kohtaan 40, kirjailija on mielestäni riittävän erilaisesta kulttuurista.

Kirjailija: Margaret Mazzantini
Luettu kirja: Älä liiku (WSOY 2004, suom. Helinä Kangas)
Alkuperäinen kirja (Non ti muovere, 2001)
Sivumäärä: 329
Mistä hankittu: Kirjastosta
Arvostelu: ★

BookBeat-äänikirjoja kesältä

Engelin kädenjälkeä Turussa

Sorruin kesällä taas BookBeatiin. Ensin mokomat tarjosivat kuukauden kahdella eurolla ja sen jälkeen maksoin vielä yhden täyshintaisen kuukauden. Osaavat kyllä koukuttamisen taidon. Ehdin kuitenkin saada rahoilleni oikein mukavasti vastinetta. Tässä lyhyesti kuluneen kesän äänikirjoista. Myönnettävä se kai on, kesä meni jo ja nyt on syksy. Näiden lisäksi kuuntelin BookBeatista Jukka Parkkisen Osku-kirjat, joista kirjoitin jo aiemmin.

Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista

Kuva Gummerus

Viime vuoden Finlandia-voittaja ei jotenkin jaksanut kiinnostaa minua siinä määrin, että olisin hankkinut sitä aiemmin luettavakseni. Äänikirja olikin juuri pätevä vaihtoehto tähän sivistysaukon paikkaamiseen.

Kirja olikin hieno, niin kuin nyt vain Finlandia-voittajalta odottaa voi, mutta eipä se jättänyt kuitenkaan kovin syvää muistojälkeä, huomaan nyt. Kertojanääni on Engelin ja se luo romaaniin mielenkiintoisen näkökulman. Taiteellinen elämänkatsomus yhdistyy synkkään ja ankeaan Helsinkiin, jota Engel on palkattu kaunistamaan. Teksti oli kuitenkin lopulta liian runollista minulle, olen arkisemman proosan ystävä.

Mukava äänikirjatuttavuus silti ja seuraavaksi kun käyn Helsingissä, aion vaellella enemmän Engelin kaupungissa. Yläasteen historianopettajamme oli muuten selvästi Engel-fani, meidän piti opetella kaikki ne Senaatintorin rakennukset ulkoa.

Helmet-haasteessa yli kohta 35, kirjan nimessä on erisnimi.


Leena Lehtolainen: Viattomuuden loppu

Kuva Tammi

Olen ollut täysin rakastunut Maria Kallio -sarjaan. Siksipä otin tämän uutuuden riemusta kiljuen kuunteluun heti (Tämä juuri on se BookBeatin hieno puoli, uutuuksia poksahtelee sinne kuin sieniä sateella. Ja sitten taas tämä on myös syy sille, miksi kaltaiseni klassikkolukija ei tunne tuota palvelua täysin omakseen, toivoisin jatkuvaa täydennystä myös vanhempien kirjojen puolella).

Odotin siis tältäkin uutuudelta paljon, mutta harmikseni petyin. Kirjaa vaivasi hätäisyyden tuntu, kuin osa kirjasarjan sydäntä olisi tipahtanut jonnekin matkan varrelle. Kirjassa juuri vankilasta vapautunut seksuaalirikollinen löytyy tapettuna ja Maria Kallio joukkoineen alkaa selvittää tapausta. Kallio toimii uuden lapsiin ja nuoriin kohdistuvien rikosten osaston pomona ja tapaus päätyy heille, sillä uhri on nainen, joka on tuomittu alaikäisiin poikiin sekaantumisesta. Teemat ovat ahdistavia ja jotenkin Lehtolainen ei pääse samalle tasolle, ytimiin pureutuvaan kerrontaan, kuin monissa aiemmissa osissa. Lisäksi minua haittasi Viattomuuden lopun nuorten hahmojen epäuskottavuus, teinien ääni kalskahti oudolta.

Huomaan miettineeni, joko Maria Kallio olisi aika pistää eläkkeelle. Silti toivon sarjalle jatkoa, ehkä Viattomuuden loppu oli heikompi lenkki vahvassa sarjassa ja vielä on odotettavissa parempaa.

Kirja on tämän vuoden uutuuskirja, jossa ratkaistaan rikos, eli kaksi kohtaa täyttyy Helmet-haasteessa, kohta 47 yli. 

Jo Nesbø: Lepakkomies

Kuva Like

Tutustuin (kaikkien huulilla jatkuvasti olevaan) Harry Holeen silputessani oksia kesällä. Kun ajattelen Lepakkomiestä, ajattelenkin samalla loputonta oksien merta ja silppurin pärinää. Dekkari oli vetävä mutta jotenkin sen maailma oli liian raaka minulle enkä kokenut riittävästi sympatiaa sen hahmoja kohtaan ollakseni ihastunut ja koukussa.

Australia oli miljöönä mielenkiintoinen ja Nesbø on selvästi tehnyt taustatyönsä. En usko että tulen aivan heti tarttumaan sarjan jatko-osiin, mutta koskaan ei kannata sanoa ei koskaan. Oksiakin tulee silputtavaksi vielä tulevina vuosina...

Kirjassa selvitetään rikos, Helmet-haasteessa yli kohta 24.

Amu Schumer: The Girl With the Lower Back Tattoo

Kuva BookBeat

BookBeatin viime hetkillä kuuntelin vielä Amy Schumerin itsensä lukemana hänen esikoisteoksensa The Girl Wit the Lower Back Tattoon. Fanitan naista (katso Inside Amy Schumer Yle Areenasta!) ja siksi olin hyvin kiinnostunut kuulemaan, mitä kirjalla on tarjottavana. Odotin enemmän, kirja on heppoinen ja hattaramainen.

En oikein ymmärtänyt mikä Amyn pointti oli, näpistely- ja seksikokemusten jakamista jatkuvalla muistutuksella, että mitään en kadu, mutta älkää te tehkö näin. Todella rankkojakin juttuja Amy jakoi kuulijoilleen. Sympatia ja myötähäpeä vaihtelivat, ihan kuin Schumerin sarjaa katsoessa. Amyn ääntä oli kuitenkin ihan mukava kuunnella arkiaskareiden lomassa, vaikka ei tämä mitään kirjallista ilotulitusta ollutkaan. Schumer on mielenkiintoinen persoona, jonka tarinaa tämä teos valotti paljon.

Helmet-haaste, kohta 42 (esikoisteos).

Lisää Engelin kädenjälkeä. Tuomiokirkon torni katselee rakasta Turkuani.