Michel Faber: Lihaa ja verta

Jokainen kirjojen ystävä tietää varmasti sen tunteen, kun on juuri lukenut jotakin, josta piti valtavasti. Tulee voimakas tarve kertoa jollekin kokemastaan, huutaa ääneen, että hei, lukekaa tämä kirja, vau!

Tällainen tunne minulla tuli, kun sain luettua loppuun Michel Faberin Lihaa ja verta. Olin junassa ja siellä huutaminen olisi ollut aika kiusallista. Onpa siis hyvä, että minulla on tämä blogi, jossa voin hehkuttaa ihan niin paljon kuin tahdon. Kirjan lukemisesta on tosin aikaa jo reilusti yli kuukausi, mutta sen aiheuttama innostus ei ole laantunut.

Nyt kun aloitin tekstini näin, on melko ikävää heti seuraavaksi todeta, että kirjasta ei voi kertoa paljoakaan paljastamatta liikaa sen sisältöä. Oikeastaan kirjasta ei voi kertoa yhtään mitään. Siksi suosittelenkin, että lopeta tämän bloggauksen lukeminen tähän ja lisää kirja lukulistallesi!

Siis tähän. Älä lue enää pidemmälle, hus pois täältä ja kirjastoon!

Usko minua, älä lue enää pidemmälle.



Isserley on nainen, joka ajelee ympäri Skotlannin maaseutua etsien kyytiinsä liftarimiehiä. Miehet eivät saa olla liian laihoja tai liian lihavia, heidän pitää olla hyvännäköisiä. Miehet eivät myöskään saa vaikuttaa siltä, että joku kaipaisi heitä tai oikeastaan edes tietäisi näiden olinpaikkaa. Aika varhain lukija alkaa tajuta, että vaikka Isserley kuvataankin viehättäväksi, hänen ulkonäössään on kuitenkin jotakin todella häiritsevää ja kieroutunutta.

Kieroutuneisuus ei perustu ainoastaan ulkonäköön. Isserley ei olekaan nimittäin ihminen! Hän on nelijalkaisen lajin edustaja pakotettuna leikkauksin liikkumaan kuin ihminen. Ja ihmisetkään eivät oikeastaan ole ihmisiä, vaan vodseleita, syötäväksi kelpaavia otuksia, joita Isserley käy keräämässä tien poskista liftaamasta.

Olen tainnut monesti ennenkin kertoa synkästä maustani, siitä miten nautin kaikesta mustasta, kieroutuneesta ja pahaenteisestä. Siksipä tämä kirja iski. Ja myös siksi, että asetelmat heitettiin mukavasti päälaelleen. Lukija tajusi miettivänsä, että kenen puolella sitä oikein onkaan. Ja kertomuksen pystyi helposti rinnastamaan myös lihansyönnin problematiikkaan ja moraalisiin ongelmiin.

Mutta pakkohan se vaan on lopulta myöntää. Tykkäsin kirjasta mahdottomasti siksi, että se oli niin tuhottoman friikki. Ja se sitten taas taitaa kertoa aika paljon minustakin. Onneksi kaikki lopettivat lukemisen varoitukseeni, ettei tämä karmiva totuus paljastunut.

Jälleen kerran löysin 1001-listalta siis oikean helmen, tällä kertaa sellaisen hyvin kieroutuneen ja kummallisen, mutta helmen kuitenkin.

Vedän Helmet-haasteessa yli kohdan 6, sillä Isserleyn liftaajauhrit pääsivät myös ääneen.

Michel Faber, Lihaa ja verta, Tammi 2001. Suom. Juhana Rossi. Alkuperäinen teos Under the Skin (2000). 336 s.

Marko Annala: Värityskirja

Minä olen jo vuosikausia ollut jossakin määrin Mokoma-fani, mutta todellinen fanitus alkoi viime kesänä Seinäjoen Törnävällä, jossa yhtye soitti Kuoleman laulukunnaat -albuminsa alusta loppuun ja vielä muutaman muun hitin päälle. Siitä saakka kaikki Mokoman levyt (paitsi ne akustiset jutut ei niinkään innosta) ovat soineet ahkerasti kuulokkeissani.

Erityisesti sydämeni on vienyt sanoitukset, miten ne voivatkaan olla samaan aikaan niin raadollisia, kauniita, riipiviä ja lohdullisia. Suomen kieltä kunnioittavia ja taitavasti käyttäviä, oivaltavia ja henkilökohtaisesti juuri minua puhuttelevia. Esimerkiksi nyt vaikka "Tahdon pohjoisen taivaan / tahdon alleni graniitin", mitä muuta kotimaataan kovasti rakastava geologi voisi sanoituksilta toivoa?

Oivaltavista sanoituksista esimerkkinä olkoon koko Kuollut, kuolleempi, kuollein, joka on synkkääkin synkempi, mutta silti silmäkulmasta löytyy pieni varsin tarpeellinen ivallinen pilke: "Olen päättänyt viimeinkin kuolla / samapa teenkö sen täällä vai tuolla / Tässä on sentään tuoretta multaa /Ja madoille multa on kalliimpi kultaa".

Kun kuulin, että bändin keulahahmo Marko Annala julkaisee omiin kokemuksiinsa pohjaavan romaanin, tiesin heti, että se pitää lukea. Halusin päästä tuon kiehtovan miehen pään sisään, kurkistaa mitä löytyy minuun kiinni kasvaneiden lyriikoiden takaa. Annala on kertonut julkisuudessa masennuksestaan, eikä sitä joudu kauan kaivelemaan levyjen sanoituksistakaan.

Kirja oli koskettava, mielenkiintoinen ja koukkuunnuttava. Sen teho ei perustunut kielelliseen ainutlaatuisuuteen tai uraauurtavaan kirjoitustapaan vaan arkiseen rehellisyyteen, knausgårdmaiseen pikkutarkkuuteen. Emmin kovasti tuoda Knausgårdia ilmi tässä yhteydessä. Minusta nimittäin tuntui lukiessani, että Annala on myös knasunsa lukenut, mutta en halua, että ajattelisitte minun pitävän sitä pahana asiana. Annalalla on oma ääni, mutta tuo samalla pikkutarkka ja karu arkisuus tuntui varsin tutulta, ainoastaan hyvällä tavalla. Annala sitä paitsi päästää läheisensä huomattavasti vähemmällä kuin Knausgård, onneksi.

Tällainen päiväkirjamainen kirjoitustyyli, jonka päähenkilö on kirjoittaja itse, taitaa kiehtoa minua ennen kaikkea siksi, että toden ja keksityn raja on hämärä, sen voi tietää vain kirjailija itse, mutta toki hän tietää sen, että lukija ottaa lähestulkoon kaiken totena. Kirjailijan valta on suurimmillaan, utelias lukija ei koskaan saa tietää koko totuutta.

Värityskirja oli myös karmaiseva rajujen koulukiusaus- ja masennuskuvausten vuoksi, mutta lopulta olin yllättynyt siitä, miten valoisa se olikaan. Kunnianhimolla, mielettömillä lahjoilla ja puhtaalla sisulla kiusatusta oudosta pojasta koko kansan tuntemaksi rokkitähdeksi; lohdullinen tarina. Samaistun tarinassa moneen asiaan, luontivimmaan, herkkyyteen, erilaisuuden kokemiseen.

Minussa syntyi kova tarve kirjoittaa jotakin samankaltaista, purkaa itseni ja syvät haavani paperille. Tajusin että minulla on myös elämässäni jaksoja, joista en muista mitään. Ne ovat kadonneet, tai oikeammin aivoni ovat kaivaneet ne syvään kuoppaan ja lapioineet metrikaupalla multaa päälle. Mahtavaa oli myös lukea eri levyjen syntyprosesseista ja todeta, miten hyvin levyt heijastavatkaan tapahtumia niiden taustalla.

Uskon että kirja tarjoaa paljon myös heille, jotka eivät ole Mokoma-nimisestä yhtyeestä kuulletkaan, mutta erityisesti meille, jotka ovat imeneet, suorastaan narkanneet, itseemme Annalan lyriikoita vimmaisesti ja koko ajan lisää hamuten.

Ja muuten, vaikka Mokoma (allekirjoittaneen mielestä parhaimmillaan!) muistuttaa kovasti yhtä esikuvaansa Slayeria, löytyy tuotannosta myös sellaista rauhallisempaan makuun sopivaa nautiskeltavaa. Suosittelen siis kokeilemaan kumpaakin, niin Värityskirjaa kuin Mokoman musiikillista tuotantoakin. Oma ikiaikainen Mokoma-suosikkini on syvälle iskevä Itken silmät päästäni, mutta en tahdo jättää tähän kirjoitukseen niin surumielistä loppua. Siispä loppulainauksena saa toimia muutama säe melkoisesti lohdullisemmasta Irti-kappaleesta Elävien kirjoihin -levyltä, siinä ajatusta tähän alkavaan viikkoon:

Joka liitos natisee
Käy höyry korvista
On aika laittaa lauseelle piste

Uusi virke alkakoon
Se soikoon uljaana
Ihmiskunnan uusi alkukaste

Päämääräkö sen määrää
Missä määrässä
Määränpäässä joku päätäni jo määrää

Tehkää tietä sillä olen irti
Enkä väistä enää ketään
Olen päässyt eroon kahleistani
Enkä pelkää enää mitään

Leo Tolstoi: Sota ja rauha

Kuva kesältä 2015. Yksi niistä kerroista, kun koitin lukea Sotaa ja rauhaa.

Hei pitkästä aikaa! Täällä on tapahtunut jännittäviä asioita, syitä hiljaiseloon on nyt enemmän kuin tekosyitä. Helmikuussa minusta nimittäin tuli tontinomistaja ja maaliskuussa tehtiin talotoimittajan kanssa sopimus. Monta asiaa on vielä selvitettävänä ja tehtävänä ennen kuin olemme omakotiasujia, muun muassa vanha talo pitäisi saada tontilta ennen pois kuin uuden rakentaminen voi alkaa. Mutta siis, elän erittäin jännittäviä, innostavia ja kiireisiä aikoja.

Toinen vähintäänkin yhtä iso asia oli se, että sain lopultakin luettua Sodan ja rauhan loppuun. Klassikko on kummitellut mielessäni teini-ikäisestä saakka ja olen koittanut lukea sen mm. joka ikiseen kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen siinä onnistumatta. Neljä nidettä on kököttänyt kirjahyllyssäni syyttävän näköisenä jo vuosia, eikä projekti ole koskaan edennyt alkua pidemmälle. Erittäin yllättävää oli, että syy miksi lukeminen lopulta alkoi edetä, oli nykyaika ja sen modernit mahdollisuudet. Löysin kirjan Elisa Kirjan ilmaisista klassikoista ja syksyn huonounisina öinä aloin lukea sitä, kunnes nukahdin uudelleen. Sen verran unettavia kohtia kirjassa oli, että unilääkevaikutus oli mahtava, mutta silti projekti eteni mukavasti, välillä e-kirjana ja välillä perinteisenä. Ja helmikuun lopussa jossakin Parkanon ja Seinäjoen välimaastossa sain lopulta kirjan luettua loppuun.

Lukukokemus oli välillä todella puuduttava ja välillä innostava. Odotin koko ajan, pääsenkö jossakin kohdassa tarinan imuun siten, että kirjan klassikkoasema avautuu kirkkaana ja lukeminen on suuri nautinto. Näin kävi hetkittäin mm. sellaisten klassikoiden kuin Rikos ja rangaistus tai Sadan vuoden yksinäisyys kohdalla. Sota ja rauha oli kuitenkin harmikseni enemmän sellainen tasapaksu kokemus. Kirja oli mielenkiintoinen ja hienosti rakennettu analyyttinen kuvaus sodasta ja Venäjästä, mutta jostakin syystä en päässyt sukeltamaan oikein pintaa syvemmälle.

Kirjassa suuteloitiin ja vääntelehditiin paljon. Nykylukijan silmin vaikuttaa myös kummalliselta se, miten paljon käytettiin aikaa kaunotarten mustien huulihaivenien kuvaukseen tai siihen, miten naiset kovasti kaunistuvat pulskistuessaan. Silti inhimillisyyden, ihmisten arjen ja juhlan, ilojen ja murheiden kuvaus tuntui tutulta, aidolta ja nykyaikaiselta. Ihminen ei lopulta muutu, vaikka ajat muuttuvat. Kirjaa lukiessani mietin taas, miten paljon Suomen kulttuuri on saanut vaikutteita Venäjältä. Kirjan parhainta antia olikin se laaja katsaus Venäjän maahan, jonka teos tarjosi sekä suoraan että rivien väleissä.

Parasta kuitenkin oli teoksen historiallisuus. Omat historiantietoni ovat vajavaiset, niin kuin olen ennenkin todennut ja oli kiehtovaa päästä sukeltamaan Napoleonin ja Aleksanteri I:n saappaisiin. Sodan hirveydestä ja raakuudesta muistan kuulleni historian tunnilla, mutta kirjan sivuilta tarinasta tuli totta, hirvittävää totta. Tolstoi on kirjoitustyyliltään analyyttinen ja perusteellinen. Tämä näkyy niin historiallisten tapahtumien kuin ihmisten välisten suhteidenkin kuvauksessa. Ehkä juuri siksi kirjan hahmoista ei tullut minulle kovinkaan rakkaita. Sama ilmiö kävi muuten myös Anna Kareninan kanssa muinaisina lukiovuosina. Rakastin kirjaa, mutta en sen henkilöitä.

Vaikka kirja ei ollutkaan mikään Kurjien tyylinen huumaava klassikkolukukokemus, olen silti erittäin vaikuttunut kirjasta ja iloinen siitä, että sain sen lopulta luettua. Kirja on ansainnut klassikkoasemansa, ehdottomasti. Viimeistä nidettä lukiessani mielessäni pyöri jatkuvasti ajatus, että Sota ja rauha taitaa olla Venäjälle sama kuin Täällä Pohjantähden alla on Suomelle. Kansien väliin siirretty tarkka ja monipuolinen kuvaus kansasta, sen identiteetistä ja taisteluista.

Helmet-haasteessa  vedän yli kohdan 43, todellakin olen suunnitellut tämän lukemista jo pidempään.

I made it!

Tove Jansson: Trollvinter (hyllynlämmittäjä-haasteen 1. kirja)

Sivumennen-kirjapodcast lanseerasi tälle vuodelle mahtavan haasteen: tarkoituksena on lukea vuoden aikana 12 hyllynlämmittäjää eli kirjaa, jotka ovat lämmittäneet hyllyä jo ihan liian pitkään pääsemättä kuitenkaan luettaviksi. Omista paisuneista hyllyistäni olisin löytänyt helposti toisenkin tusinan, mutta kokosin ne 12, jotka juuri sillä hetkellä inspiroivat eniten. Oikealla alhaalla on muuten Hugon Notre Damen kellonsoittaja. Katsoin tänään (taas) Kurjat-leffan ja siinä kyyneleitä pyyhkiessäni (minä, joka ei ikinä itke leffoja katsoessaan!) totesin, että taidan ottaa tämän käsittelyyni heti seuraavaksi. Kurjat on nimittäin ehdottomasti paras kirja, jonka olen koskaan lukenut.

Tammikuun luettavaksi sopi erinomaisesti Janssonin Taikatalvi ja "uusi vuosi, uusi elämä" -henkisesti päätin aloittaa nuokkuvan ruotsinkielentaitoni elvyttämisen. Siskollani oli Taikatalvi suomeksi, joten tarina oli hyvin tuttu. Ja rakas. En muistanutkaan, miten paljon kirjasta pidin. Olin myös tavattoman ylpeä itsestäni, miten helpostin sujui ruotsiksi lukeminen. Ehkä en ole unohtanutkaan aivan kaikkea. En näemmä ainakaan sitä, että vieläkin kirvelee ne neljä pistettä, joista ruotsin laudatur jäi kiinni.

Taikatalvi on ihana kirja. Rakastan muumikirjoja (ja ennen kaikkea sarjakuvia) siksi, että ne eivät ole liian kilttejä. Muille pitää olla kiltti ja anteeksi pitää osata pyytää, mutta piilevä kapinahenki ei koskaan ole pahasta. Lisäksi hirveään suruunkin liittyy aina pieni pilkahdus huumoria. Kuolleen oravan hännästä sentään olisi saanut kauniin puuhkan.

Taikatalvi on ihana jo sellaisenaan, jännittävänä, tummasävyisenä ja ihastuttavana satuna. Se kuitenkin kasvaa mittaansa suuremmaksi, kun muumipeikon heräämisen yksin keskellä talvea rinnastaa kauniiksi kasvukertomukseksi itsenäisyyden ensimmäisiä askeleita ottavasta nuoresta miehestä.

Taikatalven kuvitus on tietysti myös omaa luokkaansa. Pyysin ja sain joululahjaksi tämän mukin, kun siinä on Surku, suosikkini. Alkuvuodesta kun nautin etätyöpäivänä kahviani uudesta mukista kiinnitin huomiota siihen, että tuo oma tosielämän surkuni Esko näyttää huomattavasti surkummalta kuin Surku itse. Esko ei tietääkseni kuitenkaan (toivottavasti!) haaveile susilaumaan liittymisestä.

Kirjan kannessa on sinistä ja valkoista, Helmet-haaste siis etenee.

Michel Houellebecq: Oikeus nautintoon

Luin ensimmäisen Houellebecqini joulukuussa 2015. Paljon sai virrata Aurajoessa vettä ennen kuin tartuin seuraavaan, vaikka tuon ensimmäisen kohdalla olen todennut näin: "Jotakin erittäin kieroutuneella tavalla lupaavaa tässä teoksessa oli."

Oikeus nautintoon oli melkoisen ravisutteleva lukukokemus, se ei todellakaan päästänyt minua helpolla. Nelikymppinen Michel (heh, nyt vasta tajusin että päähenkilön nimi oli sama kuin kirjailijan) työskentelee kulttuuriministeriössä ja on jotenkin hukassa elämässään. Hän osallistuu ryhmämatkalle Thaimaahan ja Houllebecqin ollessa kyseessä ei liene vaikea arvata, mitä Michel siellä puuhailee.

Michel tutustuu samalla matkalla kiinnostavaan naiseen nimeltä Valérie, johon hän yllättäen solmii myös henkisen, romanttisen suhteen. Mies saa lopultakin elämälleen sisältöä ja merkitystä, muutakin siis kuin nuo satunnaiset fyysiset suhteet. Mikään kaunis rakkausromaani Oikeus nautintoon ei tietenkään ollut, mutta olin yllättynyt kuitenkin siitä, että toisinaan se oli jopa herkkä tai ainakin herkähkö.

Houellebecq kuvaa seksiä ihan liian tarkasti, pitkästi ja usein. Kirja oli ällöttävä ja siinä käsiteltiin sellaisia teemoja, että en yhtään ihmettele, miksi kirjailija on suututtanut niin monet, mukaan lukien Ranskan muslimit. Silti tässäkin, kuten siinä aiemmin lukemassakin kirjassa, oli kerronnassa jotakin koukuttavaa ja vangitsevaa. Kertakaikkiaan kummallinen ja häiritsevä kirja, joka silti oli pakko ahmia melkoista vauhtia.

Vuoden ensimmäinen kirja avasi myös Helmet-haasteen, vedän yli kohdan 28 (Kirja kirjailijalta, jolta olet aiemmin lukenut vain yhden kirjan)

Kirjailija: Michel Houellebecq
Kirja: Oikeus nautintoon, suom. Ville Keynäs (Plateform, 2001)
Sivumäärä: 312 sivua
Mistä hankittu: Kirjastosta
Arvostelu:  ★★

Helmet-haasteen 2016 yhteenveto

Tätä vuotta on jäljellä enää muutama hassu päivä. Olikin siis korkea aika saada valmiiksi Helmet-kirjastojen lukuhaaste vuodelle 2016. 

Osasta kirjoitsta en ole ehtinyt vielä bloggaamaan, mutta tässä listauksessa on linkit niihin, joista olen kirjoittanut. Mukaan on mahtunut mahtavia ja vähemmän mahtavia lukukokemuksia. Osaan kohdista kirjoja löytyi kuin itsestään ja osa oli todella vaikea saada täytetyksi. Luin tänä vuonna yli sata kirjaa (luvassa lähipäivinä yhteenveto!) ja siihen nähden haaste olikin yllättävän vaikea.

Vuoden 2017 lukuhaaste julkaistaan ihan pian, en malta odottaa millaisiin kirjaseikkailuihin pääsen sen parissa!


1) Ruuasta kertova kirja: Elina Lappalainen: Syötäväksi kasvatetut

 "Kaiken kaikkiaan todella hieno ja onnistunut tietokirja, suosittelen erityisesti kaikille meille lihansyöjille."


2) Matkakertomus: Miika Nousiainen, Juurihoito

"Juurihoito oli erittäin viihteellinen, mutta viisaalla tavalla. Se on nousiaismaiseen tapaan täynnä hauskoja ja osuvia oivalluksia ja kirjan lukeminen aiheuttaa hymähtelyä ja hyväksyviä nyökkäyksiä.

 
3) Kirjassa rakastutaan: Milla Paloniemi, 112 osumaa

"Ahmin kirjan yhdeltä istumalta ja kokemus oli yllättävänkin raskas. Kun kirjan on lukenut, päällimmäisenä on lopulta tunne siitä, että haluaisi antaa Millalle ihan valtavan suuren halauksen."


4) Maahanmuuttajasta, pakolaisesta tai turvapaikanhakijasta kertova kirja: Hanif Kureishi: Esikaupunkien Buddha

"Hörhöilyä, seksiä, huumeita ja päämäärättömyyttä. Hoh-hoijaa ja haukotus."


5) Kirjan kannesta voi tehdä kirjanaaman Bam Stoker: Dracula

"En yhtään ihmettele, että Draculasta on tullut sellainen käsite ja että vampyyrigenre jatkaa porskuttamistaan, niin hienon, samalla kammottavan ja säälittävän hahmon Stoker on luonut."

6) Kirjastosta kertova kirja  Kirjaston kissat, Gogolin nenä


7) Vihervuosi 2016 -sloganiin "Minun maisemani – maalla ja kaupungissa" sopiva kirja: Tapani Maskula, Musta kansio

"Olen kyllä ollut tietoinen siitä, että Turun(kin) historia on ollut vähintäänkin värikästä ja monenlaista on sattunut historian kulussa. Musta kansio esitteli kuitenkin sellaisen vakoojien vyyhdin, murhakierteen ja yliluonnollisia tapahtumia, että väkisinkin toinen kulmakarvani lähti epäilevään nousuun kirjaa lukiessani."


8) Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin  Laura Lindstedt: Oneiron

"Oneiron on ihana. Fantastinen, ihana kirja. Suosittelen kirjaa lämpimästi niille, jotka ovat valmiita erikoiseen seikkailuun ja mahdollisesti, kenties jopa todennäköisesti, myös rakastumaan kirjaan."

9) Sinulle vieraalla kielellä (eli ei omalla äidinkielelläsi) tai murteella kirjoitettu kirja: Winifred Watson, Miss Pettigrew Lives for a Day

"Kaikessa viattomuudessaan kirja oli ihastuttava menneen ajan tuulahdus 1930-luvulta. Se ei kuitenkaan ollut mikään turhanpäiväinen hömppä vaan hyväntahtoinen, vauhdikas ja hauska kuvaus yhdestä päivästä, jonka aikana kuivahko vanha neiti löytää itsensä, vahvuutensa ja itsevarmuutensa."

10) Aasialaisen kirjailijan kirjoittama kirja Soseki Natsume, Kokoro

"Kokoro oli alusta loppuun hienovarainen ja kuitenkin tunnelmaltaan sähköisen latautunut. Vain todellinen mestari kykenee kirjoittamaan näin yksinkertaista, mutta täynnä tunnetta olevaa kieltä."


11) Sarjakuvakirja Herge,Tintti Neuvostojen maassa

"Neuvostoliiton meininki kuvataan riemukkaan kärjistetysti ja huumoria revitään myös tilannekomiikasta. Sinänsä Tintti on aika tylsä hahmo, mutta onneksi hänellä on niin ihana Milou-koira."

12) Näytelmä William Shakerspeare: Hamlet

"Jotakin Shakespeare kuitenkin sai aikaan, runomitta jäi päähän soimaan pitkäksi aikaa."


13) Kirjan nimi on kysymys Jane Chapman: Onko jo joulu?


14)  Historiaa käsittelevä tietokirja Lahtinen & Salminen, Kakola -  vankilan tarina

"Kirjan lopussa on osuus, jossa esitellään Kakolaa samoin kuin opastetuilla kierroksilla. Sain nyt siis lopultakin hieman mielenrauhaa siitä, että olen tähän mennessä missannut kaikki Kakola-kierrokset."

15) Kirjan kansi on mielestäsi ruma Jan Guillou: Pahuus

"Pahuus oli raskas, mutta lopulta palkitseva lukukokemus."


16) Et ole ikinä ennen kuullut kirjasta: Tim Walker: Lost in Suomi

" Kirja oli pieni ja hupaisa välipala, jonka nautin syksyn pimeimpinä iltoina ennen nukahtamista."


17) Kirjassa juhlitaan: Saara Turunen, Rakkaudenhirviö

" Minua, maalaistyttöä, hävettävän huonon itsetunnon omaavaa palapelin palaa, joka ei tunnu sopivan minnekään, palaa, joka on aina tuntenut olevansa hiukan vääränlainen, liian toisenlainen, tämä kirja lohdutti paljon. Meitä palasia taitaa olla paljonkin. Rakastin ja samalla vihasin tätä kirjaa, sitä mitä se toi pintaan. Olen kuitenkin onnellinen, että tulin lukeneeksi sen ja toivon, että Turunen kirjoittaisi vielä lisää, paljon lisää."

18) Lastenkirja Jukka Parkkinen: Karhukirjeitä kuntolomalta

"Kuuntelin Amalia-tädin kuntolomajuttuja koiraa lenkittäessäni ja olipa vaan vaikeaa koittaa pyrskiä sisäisesti, kun ei halunnut herättää kanssalenkkeilijöiden ihmetystä. Amalialla on kunto päässyt romahtamaan ja hän lähtee kuntolomalle. Kuntolomalla muun muassa lenkkeillään Nallemarketiin ostamaan makkaraa. Ihanan piristävä asenne kaiken tämän supertrendikkään fitnessin keskellä."


19) Kirjan päähenkilö on sinun unelmatyössäsi Karl Ove Knausgård, Taisteluni (kuudes kirja)

"Jälleen kerran Knausgård tekee tavallisesta arjesta maagista, tapahtumaköyhyydestä nautittavan ja kertakaikkisen koukkuunnuttavan lukukokemuksen. Kirjan raskain osuus oli kuitenkin kuvaus Knausgårdin Linda-vaimon masennuksesta. Herää jälleen kerran kysymys, millainen ihmishirviö kirjoittaa ylös kaikkein rakkaimpiensa kaikista synkimmät puolet."

20) Kirjan nimi viittaa vuorokaudenaikaan   Eve Hietamies: Yösyöttö

"Hietamiehen kirjoitustapa on lämmin mutta terävä. Hänellä on taito tiivistää paljon tunnetta arkiseen kerrontaan."


21) 1700-luvulla kirjoitettu kirja Jonathan Swift, Tynnyritarina


22) Kirjassa mukana Marilyn Monroe (syntymästä 90 v.) Antti Heikkinen: Risainen elämä. Juice Leskinen 1950-2006.

" Kirjassa Juicen/Jussin tarinaa elävöittävät lukuisten tuttujen, sukulaisten, työtovereiden ja jopa entisten heilojen kertomukset. Miehestä piirtyvä kuva on elävä kaikessa  kahtiajakoisuudessaan, surullisuudessaan ja no, risaisuudessaan. Kirjaa lukiessa nauratti ja itketti koko ajan. Samaan aikaan ja yhtä paljon."

23) Oman alansa pioneerinaisesta kertova kirja (Miina Sillanpään, Suomen ensimmäinen naisministerin, syntymästä 150 v.) Minna Canth: Anna Liisa

"Minna Canth käsitteli kirjassaan naisen asemaa tavalla, joka on hätkähdyttävä vielä tänäänkin, 120 vuotta myöhemmin."


24) Kirjasammon päivän täkynä vuonna 2016 ollut kirja Juice Leskinen: Äeti

"Kyllä minä jatkossakin mieluummin kuuntelen kuin luen Juicen sanoja, mutta Äeti oli erittäin positiivinen kokemus minulle muutoin niin vieraassa runouden maailmassa. Ihmekö tuo, että näitä runoja oli helppo lähestyä, Juice tuntuu jotenkin niin tutulta kaiken sen kuuntelun ja myös Heikkisen kirjan kautta."

25) Kirjassa on yli 500 sivua A. S. Byatt: Riivaus

"Teos on oikeastaan ylistys kirjallisuudelle, lukemiselle ja lukijoille. Ja tietenkin rakkaudelle. Vaikka välillä koin, että kirja lenteli jossain ihan eri sfääreissä kuin minne minun älykkyyteni ylsi, oli se lopulta melkoisen mahtava lukukokemus, oikea runsaudensarvi kaikessa kirjallisessa mahtipontisuudessaan ja kauniissa rakkauden kuvauksessaan."

26) Elämäkerta tai muistelmateos Pekka Hyysalo: Fight Back

"Niinpä niin. Meillä kaikilla taitaisi olla aika paljon opittavana Pekka Hyysalolta."


27) Afrikkalaisen kirjailijan kirjoittama kirja Coetzee, Hämärän maat


28)  Perheenjäsenellesi tärkeää aihetta käsittelevä kirja Yoko Ogawa: Professori ja taloudenhoitaja

"Professori ja taloudenhoitaja on henkäyksenomainen, täysin pakottamaton ja kauniisti ja vaivattomasti soljuva kertomus."


29) Kahden kirjailijan yhdessä kirjoittama kirja  Manninen ja Raivio, Punavuoren keisarinna


30) Viihteellinen kirja Eve Hietamis: Tarhapäivä

"Toivon todella, että Hietamies kirjoittaisi Pasasen poikien tarinalle jatkoa, haluaisin kovasti kuulla, mitä heille kuuluu."

31) Olympialaisista kertova kirja Asterix Olympialaisissa


32) Kirjassa on myrsky Robert Louis Stevenson: Kidnappaus kannella

"Kaikkien kunnon seikkailukirjojen mukaisesti alkaa jännittävä ja monivaiheinen seikkailu, joka sai minut kyllästymään. Kirja ei ollut pitkä, mutta siltä se totisesti tuntui."


33) Kirjailijan viimeiseksi jäänyt kirja Charlotte Bronte, Syrjästäkatsojan tarina

"Syrjästäkatsojan tarina olikin jollakin tapaa hyvin moderni, älykäs ja monitasoinen teos. Todellinen klassikko, jonka lukeminen oli ehdottoman palkitsevaa."

34) Keskustelua herättänyt kirja Emile Zola: Nana

"Nana edustikin minulle juuri sitä klassikkokirjatyyppiä, jonka olemassaolon haluaisin kokonaan kieltää: kuivaa, tylsää, vaikeaa ja ajan huonosti kohtelemaa kertomusta, jonka lukeminen on puisevaa. Keskimäärin klassikot ovat kaikkea muuta ja sitä mielikuvaa vastaan haluan taistella."


35) Kirjassa ollaan avaruudessa Andy Weir: Yksin Marsissa

"Yksin Marsissa oli ihastuttavan tekninen, mutta se olisi ehdottomasti pitänyt lukea alkuperäiskielellä. Teknisen kielen ja puhekielisyyden suomentaminen ei toiminut mielestäni yhtään ja tökki toisinaan hyvinkin pahasti."


36) Kokoelma esseitä tai kolumneja Anna-Leena Härkönen, Ihana nähä! ja muita kirjoituksia


37) Kirjan nimi viittaa vuodenaikaan Karl Ove Knausgård: Syksy

" Arkinen kirja tosiaan oli. Lukijaa ympäröi voimakkaasti  mielikuva työpöytänsä ääressä istuvasta kirjailijasta, joka poimii näkökenttäännsä erilaisia asioita (kuten pullot, kehykset, kumisaappaat ja erinäiset ruumiinosat) ja kirjoittaa ylös lyhyesti mutta kattavasti sen, mitä nuo asiat tuovat hänen mieleensä ja mitä ne hänelle edustavat. Ei siis kovin mullistavaa mutta silti juuri niin koukkuunnuttavaa kuin mihin olen Knausgårdin kohdalla tottunut."


38) Jossain päin maailmaa kielletty kirja Jung Chang: Villijoutsenet

"Huomasin taas, että minun pitäisi ehdottomasti lukea enemmän tämän tyylistä kirjallisuutta. Historiatietoni ovat aika vajavaiset ja maailmassa on niin paljon asioita, joista haluaisin tietää lisää. Lukukokemus oli raskas, mutta voimakkaan vavahduttava. Jotakin karmaisevaa Villijoutsenien kuvaamasta maailmasta kertoo se, että kirja on yhä kielletty Kiinassa, samoin Changin myöhemmin kirjoittamat tietokirjat."

39) Nobel-voittajan kirjoittama kirja: Samuel Beckett: Mercier ja Camier

"Kuitenkin se aiemmin piiloon jäänyt huumori esiintyi nyt selvemmin. Mercier ja Camier olivat omituisessa olemisessaan huvittavia hahmoja, ikävä kyllä en kuitenkaan lopulta ollut kovin huvittunut vaan lähinnä kyllästynyt."

40) Eläkeläisen suosittelema kirja Jukka Parkkinen: Karhukirjeitä Karvoselle

"Parasta oli ehdottomasti tämä kohta: Tädin suosikkeja olivat lapsena olleet sellaiset kirjat kuin Nalle Puh, Uppo-Nalle, Nalle Karvatasku ja Rasmus-nalle. Minä sanoin, että äiti oli lukenut ne kaikki minulle, kun olin ollut pienempi. Täti meni penkomaan kirjahyllyään, mutta yhtään lastenkirjaa ei löytynyt, pelkästään aikuisten klassikoita. Klassikko on sellainen kirja, jonka kaikki tietävät, mutta jota kukaan ei ole lukenut."


41) Kirjassa lähetetään kirjeitä Jane Austen: Emma

"Ei siis uusi suosikkiaustenini, mutta valtavan mukava lukukokemus kuitenkin, Emman ajoittaisesta ärsyttävyydestä huolimatta. Ja tämäkin kirja täytti jo 200 vuotta, aika uskomatonta."

42) 2000-luvulla sotaa käyneestä maasta kertova kirja Leena Lehtolainen, Minne tytöt kadonneet

"Kirjojen huumori on lämmintä ja rankkoja teemoja pehmentävää, ihastuttavan arkista sekin."


43) Kirjassa mukana Pablo Picasso (syntymästä 135 v.) Gertrude Stein: Alice B. Toklasin omaelämäkerta

"Parasta kirjassa oli Pariisi. Ja se, että kirja lopulta loppui. Ei ollut minun juttuni. Tuo kansi ällöttää edelleen niin, että pitää tuottaa blogiin nopeasti uusia juttuja siten, ettei tuo hirvitys näy kauaa etusivulla. Kirja olisi sopinut siis myös erityisen hyvin Helmet-haasteen ruma kansi -kohtaan. Tuli mieleen, että pitäisi varmaan lukea Hemingwayn Nuoruuteni Pariisi. Olisi mielenkiintoista nähdä, millaisen kuvan Papa Hemingway antaa Steinistä ja Toklasista."

44) Kirjassa joku kuolee Leena Lehtolainen: Ennen lähtöä

"Yllätyksellinen juoni on dekkareiden a ja o ja se todellakin toteutuu näissä kirjoissa."


45) Suomalaisesta miehestä kertova kirja Seppo Jokinen: Kuolevaksi julistettu


46) Alle 18-vuotiaan suosittelema kirja Salla Simukka: Punainen kuin veri


47) Eteläamerikkalaisen kirjailijan kirjoittama kirja Marquez: Rakkautta Koleran aikaan


48) Kirjassa on alle 150 sivua Handke: Vasenkätinen nainen

"Handken pienoisromaani oli kauniin vähäeleinen, mutta jotenkin se kuitenkin jätti minut kylmäksi."


49) Vuonna 2016 julkaistu kirja: Minna Rytisalo, Lempi

" Jos sinulla on vielä hakusessa täydellinen kirja tähän syksyyn, se on tässä: sopiva sekoitus älykästä ja syvällistä ajatusta, pehmeää kerrontaa ja polttavaa tunnetta, joita on hyvä sulatella villasukat jalassa pimenevässä syysillassa."

50) Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja Leena Parkkinen: Säädyllinen ainesosa

"Tämä romaani oli kansainvälinen, timantiksi hiottu teos ja on vääryys, ettei se päässyt Finlandia-palkintoehdokkaiden joukkoon. "

Jane Chapman: Onko jo joulu? (joulukalenterin 24. luukku)

Jouluaatto on täällä! Joulukalenteri tuli päätökseensä, mutta bloggaamattomia kirjoja on vielä parikymmentä. Palaan niihin välipäivinä ja luvassa on vielä ainakin myös koko vuoden 2016 yhteenveto. Sitä ennen kuitenkin on aika rauhoittua juhlimaan joulua, juhlista jalointa.

Tänään esittelen erään pikaisesti kirjastossa tällä viikolla lukaisemani teoksen. Minulta puuttui Helmet-haasteesta vielä kohta "Kirjan nimi on kysymys" ja kun päivät alkavat olla vähissä, oli aika siirtyä epätoivoisiin tekoihin.

Jane Chapmanin Onko jo joulu? -teoksessa Pikkukarhu kyselee jatkuvasti Isokarhulta, että onko jo joulu. On kuitenkin tehtävä monenlaista joulupuuhaa ennen kuin joulu voi tulla. On paketoitava, leivottava ja haettava kuusi.

Pikkukarhun malttamattomuus voidaan nähdä vertauksena nykyihmisen kiireestä ja "kaikki mulle heti nyt" -asenteesta. Isokarhua painavat ruuhkavuodet ja yksinhuoltajuus. Silti hän omistautuu kokonaan Pikkukarhulle ja luo tälle tervettä itsetuntoa ottamalla  tämän mukaan joulupuuhiin.

Hahmojen nimet ovat kauniin symbolinen vertaus tähtikuvioihin. Karhut ovat yhtä luonnon kanssa ja ekologinen teema on teoksessa vahvasti läsnä. Tämä moderni satu oli ajatuksia herättävä ja klassikkoainesta. Tai sitten se oli ihan vain hurjan söpö ja jouluinen lasten kuvakirja, joka oli paikallaan tämän listoja hullun lailla suorittavan bloggarin joulukuuhun.

Oikein ihanaa, rauhallista ja rentouttavaa joulua kaikille! Toivottavasti jouluunne mahtuu sopivasti myös lukuhetkiä. Myös Esko toivottaa erityisen makoisaa joulua kaikille blogini lukijoille. Tämän kuvan otin marraskuussa, kun vielä oli lunta. Kun maa on musta, olkoon mieli sitäkin valoisampi!

Bram Stoker: Dracula (joulukalenterin 21. luukku)

Luin Bram Stokerin vampyyriklassikon Draculan pyhäinpäivän aikaan ja bloggaan siitä joulun aikaan. Tuntuu että pyhäinpäivän ja joulun välissä oli noin kaksi päivää.

Odotin Draculalta paljon. Jostakin syystä rinnastin sen Frankensteiniin, joka oli minulle valtavan suuri positiivinen yllätys. En kuitenkaan jostakin syystä tullut etukäteen ajatelleeksi, että niin, minähän en erityisemmin perusta vampyyreista, niin miksi sitten innostuisin Draculastakaan. Joka tapauksessa kirja oli hyvä lukukokemus vampyyreineen päivineen, mutta jäi hiukan latteaksi niistä valtavista ennakko-odotuksista johtuen.

Muistin lisäksi miksi kirjan lukeminen jäi minulta vuosia sitten kesken. En kestänyt murrekäännöksiä! Turun murre ja pohjalaismurre häiritsivät niin paljon, että en pystyny keskittymään itse tarinaan. Onneksi murteella puhuvia hahmoja ei kuitenkaan ollut tarinassa jatkuvasti mukana ja sinnittelin nuo kohdat yli. Van Helsingin possessiivisuffiksiton puhe tosin ärsytti myös alusta loppuun. Ärsyynnyn hirvittävän helposti, tiedetään.

Kuitenkin kirja oli aivan mahtavan synkkä matka Transilvaniaan ja Lontooseen, ihan parahultaista lukemista vuoden pimeimpiin iltoihin. En yhtään ihmettele, että Draculasta on tullut sellainen käsite ja että vampyyrigenre jatkaa porskuttamistaan, niin hienon, samalla kammottavan ja säälittävän hahmon Stoker on luonut. Hirviön inhimillisyys on hyytävää ja Stokerin kerronta on mukaansatempaavaa.

Ilman niitä liiallisia ennakko-odotuksia ja kielestä ärsyyntymistä Dracula olisi ollut ihan kymppi. Vampyyreista en innostu edelleenkään, mutta goottimeininki on minun juttuni, voisin varata matkan Transilvaniaan synkistelemään vaikka heti.

Kuva liittyy Helmet-haasteeseen, vedin yli kohdan kannesta voi tehdä kirjanaaman. Kirjanaamoja olen tehnyt ennenkin:

William Shakespeare: Hamlet (joulukalenterin 18. luukku)

Tämä kuusi joutui eilen pois metsästä ja kohtaa kunniakkaan loppunsa meidän kodissamme.

 "Ah, voi! ah ja voi! Jo keppihepo unhotui."

Tässä luitte juuri säkeet, jotka tekivät minuun suurimman vaikutuksen Shakespearin Hamletissa, todellisessa yleissivistykseen kuuluvassa klassikkonäytelmässä. Luin sen joulukuun alkupäivinä Elisa Kirjan ilmaisista klassikoista, enkä voi tosiaan sanoa, että olisin valtavasti nauttinut kirjasta.

Shakespearista tulee mieleen kaksi asiaa. Se kun lapsena eräänä kesänä siskoni luki ääneen muistaakseni Kesäyön unelmia ja nauroimme sen mahtipontisuudelle. Ja se, miten Gilmoren tytöissä ja muissa jenkkisarjoissa lukiolaiset aina opettelevat Shakespearea ulkoa. Shakespeare ja etenkin Hamlet kuuluvat yleissivistykseen. Ollako vai eikö olla on niin tunnettu viittaus, että se on suorastaan kulunut.

Esko keskittyi kuusimetsällä jälkien haisteluun.

Hamlet ei tosiaan ollut minun juttuni. Se oli liian mahtipontinen ja polveileva, en tiedä vaikuttiko sekin, että luin kirjan suomennettuna. Tosin en tiedä, olisinko ymmärtänyt alkuperäisestä tekstistä tarpeeksi. Tarina tuntui todella tutulta, vaikka en näytelmää ole koskaan lukenut tai nähnytkään, niin tunnettu se on. Näytelmä on Kaikkien aikojen paras kirja -listalla 
yhdessä Macbethin ja Romen ja Julian kanssa. Nuo kaksi luen (toki!) joskus myöhemmin, muut Shakespearet taidan jättää suosilla muille. Tai eläkkeelle. Jotakin Shakespeare kuitenkin sai aikaan, runomitta jäi päähän soimaan pitkäksi aikaa.

Helmet-haasteessa vedin yli kohdan näytelmä (12).

Hanif Kureishi: Esikaupunkien Buddha (joulukalenterin 16. luukku)

Ei esikaupunki vaan kaupungin ydin viime lauantaina. Puhelimen kamera ei tallentanut taikaa, jota oli hämärtyvässä illassa, täydessä kuussa ja Vanhan Suurtorin joulumarkkinoissa.

Minulla kävi Esikaupunkien Buddhan kanssa sikäli hassusti, että en sitä lukiessani yhtään muistanut lukevani yhden inhokkikirjailijan kirjaa. Hanif Kureishin Lähtö on yksi niitä harvoja 1001-listan kirjoja, jotka olen arvioinut vaivaisen yhden tähden arvoisiksi. Inhosin kirjaa ihan todella. Olipa siis onni, että luin Esikaupunkin Buddhan muistamatta sen kummemmin miettiä sen kirjoittajaa. Ei kirja nytkään ollut mikään suosikkini, niin miten vähän siitä olisinkaan pitänyt, jos olisin valmiiksi asennoitunut inhoamaan sitä.

Kirjan lukemisesta on totta puhuakseni niin hirveän monta kuukautta (aika tarkkaan kuusi), että muistikuvani eivät ole kovinkaan selkeät. Sen muistan että kirja oli aika läheistä sukua niille nuoren miehen haahuiluromaaneille, joita jo blogiaikanani olen lukenut varsin monta. Hörhöilyä, seksiä, huumeita ja päämäärättömyyttä. Hoh-hoijaa ja haukotus.

Jotenkin Esikaupunkien Buddha oli kuitenkin lopulta ihan positiivinen lukukokemus. Siinä oli jotakin humoristista, oivaltavaa ja mukaansatempaavaa. Sekin saattoi auttaa, että muistan lukeneeni, että kirja kuuluu idolini Eeva Kolun suosikkeihin. Kun ajattelin tätä ja unohdin, että minähän vihaan Kureishia aivan sydämeni pohjasta, taisi lukukokemuksesta muodostua aika paljon parempi kuin mihin sillä olisi saattanut olla lähtökohdat.

Kirja sekoitti iloisesti uskontoa, seksiä, alkoholia, huumeita, teatterimaailmaa ja monikulttuurisuutta. Se oli aikamoinen sekametelisoppa ja otteeni siitä alkoi herpaantua jo lukuprosessin aikana. Puhumattakaan siitä, mikä on tilanne nyt puoli vuotta myöhemmin. En siis ihan taida voida sanoa, että kirja olisi jättänyt pysyvän vaikutuksen.

Sain kuitenkin vedettyä Helmet-listalta yli kohdan 4.

Kirjailija. Hanif Kureishi
Luettu kirja: Esikaupunkien Buddha (suom. Seppo Loponen)
Alkuperäinen kirjaa: The Buddha of Suburbia (1990)
Mistä hankittu: Kirjastosta
Arvostelu: ★★

Minna Canth: Anna Liisa (joulukalenterin 15. luukku)

Seinäjoen keskustorin Paimentyttö-patsas sai tiistaina lumikerroksen.

Aloitin joulukuun lukemalla näytelmiä Elisa Kirjan ilmaisista klassikoista. Ensin luin Shakespearen Hamletin (palaan siihen vielä myöhemmin joulukalenterissa) ja sitten jatkoin Minna Canthin Anna Liisalla. Myönnän heti, että olin ennakkoluuloinen Canthin näytelmää kohtaan. Ajattelin että se on tylsä, kuiva ja auttamattomasti vanhentunut. Ei muuten ollut.

Kun seikkailin katsomassa, mitä Minna Canthin klassikkonäytelmästä on sanottu, törmäsin tähän P.S. Rakastan kirjoja -blogin Sarin tekstiin. Ja nyt minulla on sellainen olo, että miksi edes kirjoittaa mitään, kun Sari sanoi juuri kaiken! Anna Liisan tarina on lähes kuvottavan traaginen. Hän on pääsemässä naimisiin ihanan miehen, talollisen Johanneksen kanssa, mutta menneisyyden haamut tulevat kummittelemaan. Anna Liisa on nuorna tyttönä, 15-vuotiaana, seurustellut salaa Mikko-rengin kanssa ja synnyttänyt tälle lapsen. Paniikissa Anna Liisa on surmannut vastasyntyneen vauvansa ja tästä salaisuudesta tietävät hänen ja Mikon lisäksi vain Mikon äiti, Husso.

Anna Liisan tilanne on sydäntäriipivä. Mikko haluaa hänet vaimokseen ja Mikolla ja Hussolla on takanaan mahdollisuus kiristää salaisuudella. Johannesta Anna Liisa rakastaa ja tälle hän haluaisi vaimoksi, mutta mitä Johannes sanoisi, jos saisi tietää. Mitä voi nuori nainen, saati 1800-luvun talonpoikaisyhteisön hyvin tiukassa moraalisessa ilmapiirissä elävä nuori nainen, tehdä? Canthin teksti on täynnä tunnetta. Onhan se toki toisinaan myös varsin vanhahtavaa, mutta silti hyvin ajatonta. Kammottavan ajatonta.

Kirja on myös kirjabloggaajien Kaikkien aikojen paras kirja -listalla. En yhtään ihmettele miksi.

En nyt tiedä, voiko Anna Liisaa kutsua pioneeriksi, sillä eihän lapsen tappaminen oikein sovellu sellaiseksi asiaksi, jossa voisi olla edelläkävijöitä. Mutta laitan kirjan kuitenkin Helmet-haasteen kohtaan 23. Minna Canth käsitteli kirjassaan naisen asemaa tavalla, joka on hätkähdyttävä vielä tänäänkin, 120 vuotta myöhemmin.

Kirjailija: Minna Canth
Luettu kirja: Anna Liisa (1895)
Mistä hankittu: Elisa Kirjan ilmainen klassikko
Arvostelu: ★★★★

Yoko Ogawa: Professori ja taloudenhoitaja (joulukalenterin 11. luukku)

Kuvituksena tänään luminen kuva viime talvelta. I'm dreaming of a white christmas... Turussa on kylmää, mutta lunta ei ole senttiäkään.

BookBeat-kokeilun aikana ahmimieni e-kirjojen esittely jatkuu tällä kertaa ihastuttavalla tuttavuudella. Yoko Ogawan Professori ja taloudenhoitaja oli kaunis pieni helmi. Matematiikan professori kärsii muistinmenetyksestä. Hän kykenee muistamaan korkeintaan 80 minuuttia kerrallaan, sen jälkeen kaikki katoaa.

Professorin taloudenhoitajan tehtävä on ymmärrettävistä syistä haastava. Uusi taloudenhoitaja onnistuu kuitenkin pääsemään osaksi professorin omalaatuista maailmaa. Taloudenhoitajan 10-vuotias poika muodostaa professoriin erityisen, lämpimän ja tasa-arvoisen suhteen. Professori antaa pojalle lempinimeksi Juuri, sillä pojan päälaki on tasainen kuin juurimerkissä. Katoava muisti aiheuttaa haasteita, mutta professori kiinnittää pukuunsa muistilappuja, joista hän voi aina tarkistaa, keitä hänen kodissaan olevat ihmiset ovat, juuripoika ja taloudenhoitaja.

Matematiikka on tärkeä osa kirjaa, mutta kauniisti, ei tippaakaan teknisen kuivasti. Luvut ovat professorille kaikki kaikessa. Aina uuden ihmisen tavatessaan, jota siis tapahtuu ihan jatkuvasti hänen lyhyen muistinsa vuoksi, hän haluaa kuulla tämän syntymävuoden, jotta voi etsiä luvuista merkityksiä. Matematiikka totta vie voi olla kaunista, vaikka minulle se on aina ollut jotenkin ongelmallista. Olin kooulussa hyvä matematiikassa, mutta lähinnä sen vuoksi, että olen aina ollut hyvä oppimaan asioita ulkoa. Kun olisi tarvittu syvällisempää ymmärrystä ja sovellustaitoa, käsitykseni matematiikan kauneudesta loppui siihen. En koskaan oppinut integroimaan...

Professori ja taloudenhoitaja on henkäyksenomainen, täysin pakottamaton ja kauniisti ja vaivattomasti soljuva kertomus. Hahmojen väliset suhteet olivat koskettavia, pakahduttavia. En tiedä mikä siinä on, mutta vastaavaa tunnelmaa olen tavoittanut aiemmin vain ja ainoastaan japanilaisista kirjoista. Professori ja taloudenhoitaja muistutti paljon tunnelmaltaan kesällä lukemaani Kokoroa.

Kirjaa on luettu ahkerasti ja siihen on myös laajasti ihastuttu. Yksi ihastuneista on Krista.

Minulla on kaksi isosiskoa, joiden kummankin mielestä matematiikka on kaunista, siksi Helmet-haasteessa viivaan yli kohdan 28.
Sain kirjalla pitkästä aikaa suorituksen myös Kurjen siivellä -haasteeseen.

Kirjailija: Yoko Ogawa
Luettu kirja: Professori ja taloudenhoitaja (suom. Antti Valkama)
Alkuperäinen kirja: Hakase no ai shita sūshiki (2003)
Mistä hankittu: BookBeat
Arvostelu: ★★★★

Gertrude Stein: Alice B. Toklasin omaelämäkerta (joulukalenterin 10. luukku)

Syksyyn on mahtunut melkoisia työvoittoja, joista tämä oli yksi. Gertrude Steinin Alice B. Toklasin omaelämäkerta oli outo, omituinen ja sen kansi oli niin ruma, että kirjan lukeminen teki välillä pahaa. Bongasin kirjan kun etsin Helmet-haastetta varten Kirjasammon päivän täkyjä, mutta lopulta kirja sopikin täydellisesti Picasso-kohtaan ja päivän täky -kohta on edelleen täyttämättä. Täky on kuitenkin aika paljon helmpompi nakki kuin Picasso...

Picasso tosiaan seikkaili kirjassa, omassa erikoisessa persoonassaan. Picasson lisäksi tarinassa oli koko joukko muitakin 1900-luvun alkupuolen Pariisissa asuneita kulttuurivaikuttajia. Gertrude Stein oli erittäin värikäs persoona, jonka ovet olivat aina avoinna kirjailijoille ja taiteilijoille. Mikäli yhtään mitään kirjasta tajusin, Gertrude Stein on kirjoittanut omaelämäkertansa käyttämällä Alice B. Toklasin, elämänkumppaninsa, puheääntä. Niin, olin tosiaan aika pallo hukassa tämän kirjan kanssa.

Kulttuuriväki on boheemia ja Stein (käyttäen röyhkeästi apunaan Toklasia) ei säästele sanojaan. Ei ihme, että kirjasta ilmeisesti loukkaannuttiin aika laajasti. Sekavuuden ja vaikeuden lisäksi kirja oli toisinaan myös ihan viihdyttävä. Steinin kirjoitustyyli on ironinen ja toisteleva. Hyvänä esimerkkinä tästä on vaikkapa Steinin runo "Rose is a rose is a rose a rose".

Kuten Sivukirjaston Liinakin minäkään en yleensä innostu namedroppailusta, mutta tässä tapauksessa se oli ihan hauskaa."Kaikki nimittivät Gertrude Steinia Gertruderksi tai enintään mademoiselle Gertrudeksi, kaikki nimittivät Picassoa Pabloksi ja Fernandea Fernandeksi ja kaikki nimittivät Guillame Apollinairea Guillaumeksi ja Max Jacobia Maxiksi mutta Marie Laurencinia kaikki nimittivät Marie Laurenciniksi." Niinpä, mitä juuri sanoin siitä toistelevuudesta?

Parasta kirjassa oli Pariisi. Ja se, että kirja lopulta loppui. Ei ollut minun juttuni. Tuo kansi ällöttää edelleen niin, että pitää tuottaa blogiin nopeasti uusia juttuja siten, ettei tuo hirvitys näy kauaa etusivulla. Kirja olisi sopinut siis myös erityisen hyvin Helmet-haasteen ruma kansi -kohtaan. Tuli mieleen, että pitäisi varmaan lukea Hemingwayn Nuoruuteni Pariisi. Olisi mielenkiintoista nähdä, millaisen kuvan Papa Hemingway antaa Steinistä ja Toklasista.

Kirjailija: Gertrude Stein
Luettu kirja: Alice B. Toklasin omaelämäkerta (suom. Raija Mattila)
Alkuperäinen kirja: The Autobiography of Alice B. Toklas (1933)
Sivumäärä: 307
Mistä hankittu: Kirjastosta
Arvostelu: ★★

A. S. Byatt: Riivaus. Romanttinen kertomus (joulukalenterin 8. luukku)

Riivaus oli tämän syksyn työvoittoni, ei todellakaan mikään helppo, mutta lopulta antoisa kirja. Teos on 1001-listan ohella myös kirjabloggaajien kaikkien aikojan paras kirja -listalla, joten jo ennakkoon aavistelin, että kirja on varmasti hieno. Hienouden lisäksi se oli kylläkin hiukan liian älykäs minulle, yli 700 sivua tiukkaa tavaraa oli välillä melkein liikaa, mutta sinnikkäästi taistelin kirjan  loppuun.

Kirjan kehyskertomuksen päähenkilöinä on kaksi nuorta kirjallisuudentutkijaa. He tutkivat 1800-luvun kirjallisuutta ja löytävät kahden viktoriaanisen runoilijan välisen kirjeenvaihdon, joka paljastaa kätketyn rakkaussuhteen. Tarinassa on suurta ja salattua rakkautta, kaksi eri aikakautta, paljon henkilöitä ja aivan tuhottomasti kirjallisuusviittauksia. Haastavan kirjasta tekee se, että osa tuosta kaikesta kirjallisuudesta, johon kirjassa koko ajan viitataan tai lainataan, on oikeasti olemassa mutta osa on Byattin luomusta. Tosi ja taru sekoittuvat. Löysin itseni usein googlen äärestä kirjaa lukiessani, sen verran hämmentynyt olin. Vieläkin tuntuu aika käsittämättömältä, että Randolph Henry Ash ja Christabel LaMotte eivät ole oikeita eläneitä runoilijoita.

Kirja koostuu valtavasta määrästä poukkoilevaa aineistoa: runoista, päiväkirjamerkinnöistä, kirjeistä ja niin edelleen. Tekstit ovat välillä huvittavan mahtipontisia, toisinaan ihastuttavan mystisiä ja joskus myös ikävä kyllä suorastaan pitkäveteisiä. Kirja käsittelee niin laajasti kaikkea, että välillä oli vaikea pysyä kärryllä ja hallita kaikki teemat. Geologiaakin sivutaan monesti, vaikkapa Lyellin Geologian periaatteet on mukana tarinassa. Ja sanoopa yksi kirjan hahmoista, kirjallisuudentutkija, joka tuskailee kaiken kyseenalaistamisen tarvetta: "Joskus toivon, että olisin ruvennut opiskelemaan geologiaa."

Teos on oikeastaan ylistys kirjallisuudelle, lukemiselle ja lukijoille. Ja tietenkin rakkaudelle. Vaikka välillä koin, että kirja lenteli jossain ihan eri sfääreissä kuin minne minun älykkyyteni ylsi, oli se lopulta melkoisen mahtava lukukokemus, oikea runsaudensarvi kaikessa kirjallisessa mahtipontisuudessaan ja kauniissa rakkauden kuvauksessaan. Onpa vaan hyvä, että tässä maailmassa on myös kirjailijoita ja kirjallisuudentutkijoita, eikä pelkkiä geologeja.

Kirjassa tosiaan oli yli 500 sivua, yksi kohta yli Helmet-haasteesta.

Kirjailija: A. S. Byatt
Luettu kirja: Riivaus (suom. Marja Alopaeus, runokäännökset Leevi Lehto)
Alkuperäinen kirja: Possession. A Romande (1990)
Sivumäärä: 708
Mistä hankittu: Kirjastosta
Arvostelu: ★★★★

Tim Walker: Lost in Suomi (joulukalenterin 7. luukku)

Walkerilla oli sanansa sanottavana myös suomalaisesta tavasta viettää itsenäisyyspäivää.

Eilisen itsenäisyyspäivän kunniaksi on mukava jatkaa Suomi-linjalla. Yksi syksyn aikana BookBeatista ilmaiskokeilun aikana lukemistani kirjoista oli Tim Walkerin Lost in Suomi eli Miten tapasin suomalaisen vaimoni ja muita kertomuksia. Kirja oli pieni ja hupaisa välipala, jonka nautin syksyn pimeimpinä iltoina ennen nukahtamista.

Kirjailija Walker on amerikkalainen, nykyisin myös suomalainen ja hän tarkastelee maatamme ja suomalaisuutta ulkopuolisen raikkaalla katsannolla. Ensimmäistä kertaa hän on tutustunut suomalaisuuteen jo lapsena, kun heidän naapurissaan asui suomalainen perhe, joka kovasti poikkesi muista ja käyttäytyi omituisesti. Perheen lapset hyppivät alasti pihalla ja kohteliaisuuksiin ei tuhlattu aikaa. 17-vuotiaana Tim tapasi tulevan suomalaisen vaimonsa ja kirja kertoo tästä matkasta ja siitä, mitä Tim on oppinut suomalaisuudesta.

Kirja oli sangen viihdyttävä ja on aina hauskaa lukea tarkkanäköisiä havaintoja oman kansansa kummallisuuksista. Parasta teoksessa oli se, että Walker ei syyllisty liialliseen kummasteluun tai päivittelyyn, lopulta hän toteaa monet erikoisina pitämänsä asiat ihan oivallisiksi. On ihan ok vaikkapa haluta säilyttää oma rauhansa ja tilansa.

Hauskimmat havainnot liittyivät lopulta Walkerin kokemuksiin opettajainhuoneen säädellystä kahvinjuontietiketistä sekä tervehtimisestä työpaikalla. Tiedättehän sen pikkuisen kiusallisen hetken, kun työkaveri, jota hiukan aiemmin ehdit jo tervehtiä, tulee taas käytävällä vastaan...

En ollut kuullut kirjasta aiemmin, joten sain taas Helmet-haasteessa yhden kohdan täyteen.

Kirjailija: Tim Walker
Luettu kirja: Lost in Suomi (suom. Maija Kauhanen)
Alkuperäinen kirja: Lost in Finland (S&S 2016)
Mistä hankittu: BookBeat
Arvostelu: ★★★

Winifred Watson: Miss Pettigrew Lives for a Day

Olen monesti ennenkin 1001-listan kirjoista kirjoittaessani todennut, että lista toimii parhaimmillaan unohdettujen aarteiden ja vieraampien tarinoiden esiin nostajana. Jo vuosia sitten ensimmäisiä kertoja listaa selaillessani kiinnitin huomioni mielenkiintoisen kirjan nimeen, Miss Pettigrew Lives for a Day. Kaikessa yksinkertaisuudessaan se hurmasi minut ja vaikka en tarkemmin edes tiennyt, mistä kirja kertoo, tilasin sen itselleni. Luvattoman kauan kirja (niin kaunis kirja!) sai olla hyllyssäni ennen kuin lopulta tänä syksynä tartuin siihen.

Olen aiemmin lukenut paljonkin englanniksi, mutta viime aikoina se on jäänyt. Olin jopa vähän järkyttynyt, kun Helmet-haastetta selaillessani totesin, etten ollut lukenut tänä vuonna vielä yhtään kirjaa muulla kielellä kuin suomeksi. Eipä siinä, rakastan suomen kieltä, mutta taitoa pitäisi pitää yllä, ettei englannillekin käy niin kuin ranskalle ja ruotsille (= heikosti). Sainpa siis samalla yhden haastekohdan täyteen, verrytellä englannin sisäänlukutaitoani ja lukea ihastuttavan kirjan. Win, win, win!

Neiti Pettigrew on ikuinen vanhapiika, joka kuluttaa harvat vapaahetkensä ahmimalla romanttisia glamöörejä elokuvia. Hän on palvelijatar, joka kirjan alussa marssii työvoimatoimistoon hiukan epätoivoisena. Toimistosta neiti saa kuitenkin onnekseen paikan ja kello 10:00 hän soittaa tulevan työnantajansa ovea. Alkaa suuri seikkailu, päivä jolloin neiti Pettigrew todella elää ensimmäistä kertaa elämässään. Oven takana asuu neiti Delysia LaFosse, taiteilijatar, suuri persoona. Pian neiti Pettigrew huomaa olevansa kuin keskellä elokuvaa: miehiä tulee ja menee, suudelmia vaihdetaan, kasvoja ehostetaan, matkustetaan taksilla, juodaan drinkkejä ja taas uusia drinkkejä. Vilahtaapa tarinassa jopa kokaiinia! Ennenkuulumatonta!

Kaikessa viattomuudessaan kirja oli ihastuttava menneen ajan tuulahdus 1930-luvulta. Se ei kuitenkaan ollut mikään turhanpäiväinen hömppä vaan hyväntahtoinen, vauhdikas ja hauska kuvaus yhdestä päivästä, jonka aikana kuivahko vanha neiti löytää itsensä, vahvuutensa ja itsevarmuutensa. Se oli sopivan feministinen, vaikka toisaalta feministisyys piili lähinnä siinä, että siinä miehet ja naiset esitettiin ihan yhtä epäedustavassa valossa. Hurmaavaa oli myös se, että kaikki kirjan tapahtumat tapahtuvat yhden päivän aikana aamuvarhaisesta yömyöhään. Ja aivan erityisen hurmaava oli myös kirjan kuvitus (Mary Thomson), joka myös oli suoraan vuodelta 1938.

Googlaamalla en löytänyt yhtään suomalaista arvostelua kirjasta (hupsis, väärin meni, myös Hyönteisdokumentti on viihtynyt kirjan parissa!), mutta sen sijaan opin, että kirjan pohjalta on tehty elokuva vuonna 2008 ja suomennos on Miss Pettigrew - Päivä täynnä elämää. Olisikohan siinä minun hyvän mielen jouluelokuvani vuodelle 2016? Kirja oli kauniin elokuvamainen ja ammensi vanhan ajan Hollywoodista, olisipa siis mielenkiintoista nähdä, miten tunnelma on saatu siirrettyä valkokankaalle.

Kirjailija: Winifred Watson
Kirja: Miss Pettigrew Lives for a Day (1938)
Kuvitus: Mary Thomson
Mistä hankittu: Oma ostos, Adlibris
Sivumäärä: 233
Arvostelu: ★★★★

Leena Parkkinen: Säädyllinen ainesosa

 

Monesta suusta on kuulunut, että tämä syksy on ollut poikkeuksellisen upea kirjasyksy. Se taitaa tosiaan pitää paikkansa, sillä uutuuskirjat ovat löytäneet tiensä myös tänne klassikkohullun, listaprojekteja harrastavan ja vanhoja kirjoja rakastavan lukijan yöpöydälle ja junamatkoille. On oikeasti täysin poikkeuksellista, että olen lukenut useamman ihan uuden kirjan putkeen, viimeisimpänä Leena Parkkisen Säädyllisen ainesosan.

Sinänsä on hassua puhua Säädyllisestä ainesosasta uutena kirjana sillä lukutuntuma siinä oli erittäin kaukana uudesta. Säädyllinen ainesosa sijoittuu 1950-luvun Helsinkiin ja vähän Turkuunkin. Jokainen luku on otsikoitu ruokalajin mukaan, mutta ei minkä tahansa läskisoosin, vaan rakkaudella, tunteella ja intohimolla laitettujen annosten mukaan. Ruoka kuvastaa rakkautta, fyysisyyttä ja kyseistä aikaa tavalla, joka hyrisyttää ja lämmittää. Lohturuokaa nälkäiselle sielulle.

Luettuani kirjaa noin puoleen väliin aloin kiinnittää huomiota yhteen asiaan. Näin kirjan voimakkaasti väreinä, erilaisina haalean vaaleina punaisina, sinisinä ja keltaisina sävyinä. Tuttuuden tunne oli aluksi epämääräinen, kunnes tajusin: yhtä voimakkaan synestesisen lukukokemuksen koin viimeksi lukiessani Parkkisen Sinun jälkeesi, Max -teosta. Synestesiani on aikuisiällä ollut melko vaatimatonta, joihinkin numeroihin liittyy edelleen värit ja joidenkin esineiden näkeminen aiheuttaa fyysisen tuntemuksen (kynsiharjaa ei tarvitse kuin ajatella niin alkavat jo kylmät väreet juosta pitkin selkää). Ehkä ääniyliherkkyyskin on jonkinasteista aistien sekoittumista. Siksi tuntuukin vielä erikoisemmalta se, että yksi ja sama kirjailija pystyy herättämään kirjoissaan minulla tämän piilevän taipumukseni. Lukukokemuksesta tulee  luonnollisesti ikimuistoisempi ja, ihan oikeasti, värikkäämpi.

Kirjasta poikkeuksellisen tekee monikin asia. Se kuvaa naisten välistä rakkautta aikana, jolloin se oli kaikkea muuta kuin tavallista ja hyväksyttävää. Se kuvastaa aikaa, ajan muuttumista, ihmistä sodan jälkeen, ihmisen suhdetta ruokaan, rakkautta, fyysistä kaipuuta ja historiallisia tapahtumia. Rakastuin kirjaan sen tunnelman vuoksi, vaikka sen hahmoista en oikein saanutkaan otetta.

Ennen kaikkea taisin lopullisesti rakastua Leena Parkkiseen. Parkkisesta puheen ollen täytyy todeta, että ei omena kauas puusta putoa. Isä-Parkkiseen olen rakastunut jo yli 20 vuotta sitten. Tämä romaani oli kansainvälinen, timantiksi hiottu teos ja on vääryys, ettei se päässyt Finlandia-palkintoehdokkaiden joukkoon. Tosin en ehkä ole paras arvostelemaan valintaa, sillä en ole lukenut ehdokkaista kuin Lopotin. Toivon kuitenkin, että tämä kirja löytää yhtä runsain joukoin tiensä joulukuusten alle pakettipaperiin käärittynä kuin tuleva Finlandia-voittajakin.

Helmet-haasteessa täytän kohdan kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja, ihan sillä perusteella, miten tyrkyllä tämä oli kirjastossa. Samassa pikalainahyllyssä oli myös Pulkkisen uusin, mutta en sentään ahnehtinut sitäkin mukaani, vaikka sekin kuuluu tämän syksyn pakko lukea -uutuuskirjojen joukkoon.

Kirjailija: Leena Parkkinen
Kirja: Säädyllinen ainesosa (2016)
Kustantaja: Teos
Sivumäärä: 340
Mistä hankittu: Kirjastosta
Arvostelu: ★★★★

Saara Turunen: Rakkaudenhirviö

Kirjat kolahtavat usein monista eri syistä: Yksi kirja on tavattoman kaunis, toisessa on hieno juoni ja kolmas sopii täydellisesti sen hetkiseen mielentilaan. Sitten on myös niitä, jotka kaivavat alitajunnasta unohtuneita asioita, porautuvat ytimiin ja muistuttavat jostakin jo kadonneeksi  luulemastaan. Ravisuttavat siis henkilökohtaisella ja yllättävällä tasolla. Tällainen kirja oli Saara Turusen Rakkaudenhirviö.

Rakkaudenhirviössä päähenkilö on tavallinen maalaistyttö. Tai siis tavallinen siinä mielessä, että tytön äiti muistuttaa jatkuvasti, että tavallisuus on juuri se tärkein voima, jota elämässä tulee tavoitella. Tyttö ei kuitenkaan oikein sopeudu muottiin ja tarina onkin itsensähakemista ja kasvukertomusta. Minulle se oli kuitenkin samaan aikaan sekä ahdistava paluu että helpottava pakomatka omaan lapsuuteeni, omiin traumoihini ja kultaisiin muistoihini. Haukoin monesti henkeäni kertomuksen tarkoille yksityiskohdille, jotka olivat kuin suoraan elämästäni: tytön koulussa seinällä on "Hyvät tavat kaunistavat" juliste, ja kun tyttö muuttaa pois kotoa, hän heittää menemään seurakunnan leiriltä saadut syömäpuikot. Kuten totesin, asioita, jotka kaivoivat lukukokemuksen myötä tiensä ulos alitajunnastani. Katkeransuloisesti ja kivuliaasti.

Kirjan yksi tärkeimmistä puolista, johon myös kansikuva liittyy, oli minulle valitettavasit liiankin tuttu. Ja sen kuvaus oli tehty kirjassa niin että alkoi itkettää. Miksi tuo fiksu ja kiva tyttö näkee itsensä noin, hirveänä, toisista erottuvana ja aina alakuloisena lehmänä. Herättävä kokemus tämäkin. "Juoman pinta väreilee ja lasin pohjalta minua katsoo takaisin yksinäinen nauta. Nautaparka, se on pelokas ja toiveikas. Se toivoo, että joku katsoisi sitä ja ihailisi sitä, mutta samalla se toivoo olevansa näkymätön. Se haluaisi piiloutua, hävitä maan päältä kokonaan."

Kirja on myös tarkkaa, viisasta ja humorististakin analyysia Suomesta ja suomalaisuudesta. Sisäänpäin kääntyneestä ja sotatraumoja yhä kantavasta kansasta. "Hyviin tapoihin kuuluu esimerkiksi se, että kun opettaja astelee luokkaan, tulee nousta seisomaan pulpetin viereen ja lausua sotilaallisessa kuorossa muiden kanssa: Hyvää huomenta herra opettaja. Koulun ulkopuolella opettajaa eikä ketään muutakaan tarvitse tervehtiä. Riittää, kun tuijottaa maahan ja teeskentelee, ettei näe toista, niin tekevät kaikki kylän asukkaat. Tervehtijä herättää täällä epäilykset." Suomifanina minua kuitenkin lohdutti, että tyttö kaipaa myös ulkomailla asuessaan jäyhää maatansa ja sen tapoja.

Kirjan tarina oli varsin yksinkertainen, mutta sen kerronta vei minua alusta asti täysillä mukaansa. Huumori on avointa ja välillä mustaa, juuri parahultaista. Mielenkiintoista lisäjännitettä antoi myös se, että Teatterikorkeakoulussa tyttö tutustuu Lauraan ja Anttiin, jotka Hesarin arvion mukaan saattaisivat hyvinkin olla sukunimiltään Birn ja Holma.

Minua, maalaistyttöä, hävettävän huonon itsetunnon omaavaa palapelin palaa, joka ei tunnu sopivan minnekään, palaa, joka on aina tuntenut olevansa hiukan vääränlainen, liian toisenlainen, tämä kirja lohdutti paljon. Meitä palasia taitaa olla paljonkin. Rakastin ja samalla vihasin tätä kirjaa, sitä mitä se toi pintaan. Olen kuitenkin onnellinen, että tulin lukeneeksi sen ja toivon, että Turunen kirjoittaisi vielä lisää, paljon lisää.

Kirjassa myös juhlittiin, joten Helmet-haasteesa vedän yli kohdan 17.

Kirjailija: Saara Turunen
Kirja: Rakkaudenhirviö (Tammi 2015)
Kansi: Timo Mänttäri
Mistä hankittu: BookBeat
Arvostelu: ★★★★