Margaret Atwood: Kissansilmä

Kissansilmä on marmorikuula, jonka sisällä sameina heijastumina näkyy koko eletty elämä, kaikki kirkkaat ja hämärtyneet muistot. Olen lukenut Margaret Atwoodilta viiden tähden kirjoja (Nimeltään Grace, Sokea surmaaja) ja sellaisia ihan kivoja (olen unohtanut niiden nimet). Jostakin syystä odotin, että Kissansilmä olisi myös enemmänkin sitä ihan kiva -osastoa, mutta sain yllättyä iloisesti. Tyrmistyä suorastaan. Kissansilmä oli upea tammikuinen hidas matka alitajuntaan ja lapsuuteen, se on romaani muistoista ja muistamisesta, taiteesta, ihmissuhteista ja elämästä.

Kissansilmä kertoo taiteilijasta, tai maalarista, Elainesta. Tarina etenee kerrostumissa ja takaumissa, lapsuus ja nykyhetki kerrostuvat ja limittyvät saumattomasti. Elainen lapsuudenystävät ja etenkin tyttö nimeltä Cordelia ovat tärkeässä roolissa kaikissa aikatasoissa. Oikeastaan ystävä on sanana liioittelua, tyttökolmikko elää omituisessa suhteessa, jossa ystävyyttä ei oikeastaan ole, on vain riippuvuutta, alisteisuutta ja arvostelua. Sydämeni särkyi, en muista lukeneeni tällaista nuorten tyttöjen elämän kuvausta ennen. Tyttöjen ystävyys kuvataan toistuvasti kirjallisuudessa puhtaana ja kauniina, tällainen lähes väkivaltaa muistuttava sosiaalinen kuvio ei taida kuitenkaan olla harvinaisuus ja itsekin sen tunnistin kivuliaasti.

Ennenkin olen Atwoodin kohdalla todennut sen, että jokin hänen kirjoitustavassaan osuu suoraan alitajuntaani ja herättää siellä esiin erilaisia aisteja. Kissansilmä ei ollut tuoksuiltaan tai väreiltään minulle yhtä voimakas kuin vaikkapa Nimeltään Grace, mutta sen tutut asiat hätkähdyttivät toistuvasti. Luulin näiden asioiden olevan yksityisiä ja vain minua koskevia, miten Atwood voi kirjoittaa niistä? Hauskana esimerkkinä vaikkapa taidenäyttelyn nainen, joka sanoo: "Ovat nämä ainakin erilaisia." Minun mummuni tapasi sanoa "On ainakin erikoinen" asioista, joista hän ei selvästikään pitänyt. Rakastin lapsuuskuvauksia, ajomatkoja täynnä bensiinin ja kuuman ilman tuoksua, sitä kuinka muistot ja niiden muuttuva ja mystinen luonne kuvataan.

Kissansilmää lukiessani taisin oivaltaa jotakin siitä, mikä minua lukijana kiehtoo kaikkein eniten: romaani on tavallaan arkinen, tavallaan juonellinen ja täysin ymmärrettävissä, mutta lopulta kuitenkin olo jää hiukan hämmentyneeksi, hiukan epävarmaksi. Taianomaisuuden verkon kutominen romaaniin ei ole helppoa, mutta kun sen osaa tehdä mestarillisesti, kirja nousee aivan uudelle tasolle. Kissansilmä on pinnalta kova, kuin Elainen ja Cordelian suhde, mutta sen sisällä piilee pehmeys, arvoituksellisuus, unohdus.

"Kukaan ei mainitse mitään tästä puuttuvasta ajasta paitsi äitini. Silloin tällöin hän virkahtaa: -Se vaikea aika joka sinulla silloin oli. Olen ihmeissäni. Mistä hän oikein puhuu? Minusta nämä viittaukset vaikeisiin aikoihin tuntuvat jotenkin uhkaavilta, hämärällä tavalla loukkaavilta: en minä ole niitä tyttöjä joilla on vaikeaa, minullahan on aina hauskaa. Tuossa minä olen kuudennen luokan luokkakuvassa ja hymyilen leveästi. Tyytyväinen kuin simpukka, sanoo äiti kun joku on oikein onnessaan. Minä olen tyytyväinen kuin simpukka: kovakuorinen, tiukasti suljettu." s. 272

Kirjailija: Margaret Atwood
Luettu kirja: Kissansilmä (suom. Matti Kannisto)
Alkuperäinen kirja: Cat's Eye, 1988
Sivumäärä: 566
Mistä hankittu: kirjastosta

Kirjabloggaajien klassikkohaaste 16: Louisa M. Alcottin Pikku naisia

Ehdin jo harmittelemaan, että joko taas jätin vahingossa väliin kaikkein parhaimman haasteen, kirjabloggaajien perinteisen klassikkohaasteen. Tämä kierros on jo kuudestoista, uskomatonta! Tällä kertaa haastetta vetää Kirjaluotsi-blogi. Satuin kuitenkin lukemaan juuri sopivasti loppuun todellisen klassikon, Louisa May Alcottin Pikku naisia, joten postaus pääsee osaksi haastetta. Tokihan en kirjaa lukenut ensimmäistä kertaa vaan noin miljoonatta, mutta se ehkä sallittakoon. Ajatukset kuitenkin tällä lukukerralla ovat taas tuoreet.

Muistan ikuisesti, miltä tuoksui Kustaa Hiekan lukutuvan alakerrassa. Siellä sijaitsi lastenosasto (ja myös minulle erityisen merkityksellinen musiikkiosasto) ja siellä yhdessä hyllyssä ikkunan alla olivat valkokantiset, punaisin ja sinisin raidoin kuvioidut tyttökirjat. Montgomerya, Alcottia ja Burnettia, näitä kaikkia lainasin kotiin lukemattomia kertoja. Kaikkein eniten rakastuin Montgomeryyn ja hänen runotyttö-Emiliaansa, mutta kaikista muistakin näistä kirjoista tuli minulle enemmän tai vähemmän rakkaita.

Olen siis lukenut myös Pikku naisia niin monta kertaa, että en edes osaa arvata määrää. Aikuisena olen lukenut sen kahdesti, viimeksi ehkä noin 7 vuotta sitten ja nyt taas. Lukukokemus tällä kertaa oli sekä ihana että hämmentävä. Kirja on niin tärkeä osa minua ja elämääni, että koin tarkastelevani sen avulla menneisyyttäni, näkeväni suoraan lapsuuteeni.

On selvää, miten paljon nuo Alcottin luomat neljä tyttöä mielikuvituksellisine leikkeineen ja hauskoine juttuineen ovat vaikuttaneet minun ja siskojeni leikkeihin. Megin, Jon, Bethin ja Amyn maailma on valoisa, täynnä mielikuvitusta ja kirjallisuutta. Minun lapsuuteni oli yllättävän paljon Marchin tyttöjen elämää muistuttava, kun ottaa huomioon, että välissä sentään on yli sata vuotta aikaa. Virikkeemme siskojeni kanssa olivat hyvin samankaltaisia, luonnossa retkeilyä, näytelmiä ja kirjallisia leikkejä.

Nyt kykenin näkemään yhtäläisyydet myös siinä, miten kasvatuksessamme on paljon samaa, miten nöyryyttä ja vaatimattomuutta kotonamme korostettiin. Pikku naisissa ärsytti kovasti vaikkapa kohdat, jossa rouva March kertoi, että on oppinut hillitsemään kiukkunsa ja olemaan aina hillitty viilipytty tai kun tyttöjä opetettiin olemaan vaatimattomia: lahjoillaan ei pidä loistaa, sillä kukaan ei pidä itserakkaudesta. Kaiken taustalla toki paistoi se, että naisten on syytä miellyttää miehiä ja tietysti myös uskonnollinen tausta. Ärsytti erityisesti tietysti siksi, että en osannut suhtautua tähän aikansa tuotteena, kun itse olen aivan viime aikoinakin kipuillut näiden asioiden kanssa. Ajan ja olosuhteiden tuote olen toki itsekin ja toisaalta olin iloinen, että pystyin ärsyyntymisen lisäksi myös huvittumaan.

Lisäksi kiinnitin nyt kovasti huomiota siihen, miten kirjassa kuvataan Marchin perheen köyhyyttä. Hieman kohottelin kulmiani, perheellä kun kuitenkin on palvelija ja muitakin selvästi rikkaan perheen etuja. Pikku naisia on tietysti myös 1800-luvun loppupuolen yhdysvaltalaista yhteiskuntaa kuvaava romaani, sen rivien välistä voi tulkita paljon  poliittisesta tilanteesta ja Marchin perheen asemasta.

Pikku naisia pohjautuu osittain Alcottin omaan elämään ja hänen tiedetään ottaneen paljon vaikutteita oikeista ihmisistä kirjojensa hahmoihin. Ei ole mikään ihme, että nämä klassikot ovat jääneet elämään. Pikku naisia toimii tietyistä vanhentuneilta tuntuvista moraalipohdinnoistaan huolimatta varsin hyvin myös nykylukijalle ja sen kuvaus nuoruudesta, toiveikkuudesta ja leikkisyydestä ihastuttaa edelleen. Aion tästä jatkaa jatko-osan, Viimevuotiset ystävämme, pariin. Muistan sen tarinan aika hyvin, ja kirja ei ole suuri suosikkini. Silti odotan kovasti, miten koen sen, sitä tai muita Alcottin kirjoja en nimittäin ole lukenut aikuisena.

Turun kaupunginteatterin ohjelmistossa on muuten tänä vuonna Pikku naisia, ensi-ilta on maaliskuun lopussa. Pitää aivan ehdottomasti päästä katsomaan!

Kirjailija: Louisa M. Alcott
Luettu kirja: Pikku naisia (suom. Tyyni Haapanen)
Alkuperäinen kirja: Little Women, 1868
Sivumäärä: 254 sivua

Thomas Mann: Taikavuori

 

Luulenpa, että olisin suhtautunut Thomas Mannin Taikavuoreen hyvin eri tavalla, jos minulla ei olisi kokemusta sairastamisesta. Taikavuori on 700-sivuinen järkäle, häpeilemättömän mahtipontinen ja suuria tavoitteleva romaani, joka sijoittuu syrjäiseen vuoristoparantolaan. Romaani on tutkielma ajasta, pysähtyneisyyden perikuva. Ne jotka väittävät, että romaani ei ole tylsä, valehtelevat. Mutta sairastaminen on tylsää, toipuminen on turhauttavaa ja muun muassa juuri sitä Taikavuori kuvaa mestarillisesti.

Sairastamisessa kenties kaikkein vaikein ja turhauttavin asia - ainakin minulle - on se, miten aika muuttaa muotoaan. Miten on mahdollista, että vaikka oma aika pysähtyy, kaikilla muilla se tuntuu jatkuvan kuten ennenkin? Sairaalan seinien sisäpuolella on oma tarkka laitoksen rytmiä kellon koneiston lailla noudattava pienoismaailmansa, mutta ikkunan ulkopuolella on toinen todellisuus. Kun Taikavuoren alussa päähenkilö Hans Castorp saapuu vuoristoparantolaan, hänen on tarkoitus olla siellä vain kolme viikkoa. Onhan hän ihan terve, tuli vain tapaamaan serkkuaan ja siinä samalla hiukan toipumaan lievästä anemiastaan. Se, miten aika alkaa kiertyä tarinan ympärille, imaisee hahmot kierteeseensä ja miten Castorp vajoaa syvemmälle sairauteen, lopulta seitsemäksi vuodeksi venyvään vierailuun, on ilmiömäistä. En muista koskaan kirjallisuudessa törmänneeni näin upeaan ajan kuvaukseen. Sairaalan arjessa mekaanisesti toistuvat toiminnot, samat hahmot, samat pöydät, samat keskustelut luovat teokseen rytmiä. Ikimuistoinen on myös Castorpin kävelyretki, joka päättyy nenäverenvuotoon, se on suuri käännekohta ja muuttaa myös aikaa ja Castorpin sijaintia siinä merkittävästi.

Toistuvana tehokeinona Mann käyttää myös ihmisen ja hänen toimintansa tiivistämistä biologisiksi ja fysikaalisiksi osasiksi. Lisäksi kirja on massiivisen filosofinen, lähes luovutin osuuksissa, joissa Naphta ja Settembrini esittivät näkemyksiään: luonnontieteellinen pohdinta sopii minulle paljon paremmin. On kuitenkin huomionarvoista, että Taikavuori oli minulle paljon helppolukuisempi kuin vaikkapa Sota ja rauha, Dickensin jaarituksista puhumattakaan. Mannin tapa kirjoittaa on kuitenkin pohjimmiltaan viihdyttävää, paikoin jopa humoristista. Uskon myös, että aiemmin tänä vuonna lukemani Buddenbrookit helpotti kirjaan sisään pääsemistä, vaikka hyvin erilaisista teoksista onkin kyse.

Parantolassa myös kuolee usein ihmisiä. Kuolema on aihe, jota huomaan kirjallisuudesta usein etsiväni, ja myös sen käsittely oli Taikavuoressa silkkaa taituruutta. Huomasin pohtivani, onko vuoristoparantola jo kuoleman esiaste, välitila. Heti romaanin alussa Settembrini kutsuu parantolan asukkaita varjoihmisiksi ja sitähän he oikeastaan ovat, muulle maailmalle jo kadonneita, toisessa ulottuvuudessa elämäänsä jatkavia sairaita ja toipilaita. Kuolema on vain lopullinen askel rajan toiselle puolelle.

Taikavuori oli hyvin erilainen kirja kuin ajattelin sen olevan, paljon taitavampi, paljon suurempi ja paljon massiivisempi. Vaikka lukukokemus ei todellakaan ollut mikään kevyt ja viihdyttävä, on pakko todeta, että viimeistään nyt liitän Thomas Mannin lempikirjailijoideni joukkoon.

"Kasvaako tästäkin kuoleman maailmanjuhlasta, tästä sateisin iltataivaan punaavasta synkästä kuumeen palosta kerran ilmoille rakkaus?"

Kirjailija: Thomas Mann

Luettu kirja: Taikavuori (suom. Kai Kaila)

Alkuperäinen kirja: Der Zauberberg, 1924

Sivumäärä: 725

Mistä hankittu: Kirjastosta